Titanic

🎥 TITANIC – Luku 1: Lähtö satamasta

(Elokuvallinen alku)

Kamera liikkuu hitaasti pitkin sumuista satamaa.
Ilmassa leijuu hiilen tuoksu ja höyrypatsaat kohoavat raskaasti, kun hinaajat työntävät suurta laivaa pois laiturista.

Ihmisiä on kaikkialla – miehiä, naisia, lapsia, matkalaukkuja, hattuja, hyvästejä, kyyneliä ja hymyjä.
Kaikki haluavat nähdä laivan, joka ei voi upota.

Henry Ward seisoo yksin, salkku kädessään, ja katsoo edessään kohoavaa jättiläistä.
TITANIC – nimi on kaiverrettu kylkeen kuin lupaus, joka kaikuu metallin läpi.

Hän sytyttää savukkeen, vetää syvään henkeä ja kuuntelee.
Laivan pilli soi.
Tuuuuut.

Lokit nousevat ilmaan ja Henry hymyilee.
Hän oli nähnyt tämän laivan syntyvän piirustuksista todellisuuteen.
Ja nyt hän oli osa sen historiaa.

Portaiden yläpäässä mies huutaa:
— “Ensimmäisen luokan matkustajat, nouskaa laivaan!”

Henry tarttuu salkkuunsa ja astuu eteenpäin.
Meri tuoksuu raikkaalta, mutta sen yllä on jotain kylmää.
Jotain, mitä Henry ei vielä osaa nimetä.

(Kamera nousee korkealle, näyttää koko laivan, kun se on lähtövalmiina. Orkesteri alkaa soittaa. Taustalla ääni kuuluu:)

“Huhtikuun kymmenes, vuonna 1912.
Titanic lähtee ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen.”

 

🎥 TITANIC – Luku 2: Laivan sydän alkaa lyödä

Laivan käytävillä kaikui askelten ääni.
Matkustajat kulkivat hymyillen, hattuja kohotellen, kuin olisivat tulleet suureen juhlaan.
Henry pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja katsoi ympärilleen.

Messinkiset kaiteet kiilsivät kuin uudet kolikot.
Seinät olivat tammea ja lattiat kiiltävää marmoria.
Hän kuljetti sormensa kaidetta pitkin ja hymyili – hän oli ollut mukana piirtämässä osan tästä maailmasta.

— “Uskomatonta, eikö totta?” sanoi takaa kuuluva ääni.
Henry kääntyi.
Nuori tarjoilija seisoi valkoisessa univormussa, tarjotin kädessään.
— “Tämä on kuin kelluva palatsi.”

Henry nyökkäsi.
— “Ja sen sydän on konehuoneessa.”

Tarjoilija hymyili kohteliaasti, ymmärtämättä täysin.
Mutta Henry tiesi:
syvällä laivan sisällä, paksun teräksen ja höyryn takana,
oli koneet, pumput ja sydän, joka löi jokaiselle matkustajalle samaan tahtiin.

Kun hän astui eteenpäin, orkesteri aloitti ensimmäisen kappaleensa.
Jossain ylhäällä joku nauroi, ja joku muu sanoi hyvästit.
Titanic oli täynnä elämää.

Henry ei tiennyt, että samassa hetkessä, kun hän tarttui portaiden kaiteeseen,
meri ympärillä oli jo liikkunut.
Pieni, lähes huomaamaton aalto iski laivan kylkeen.
Laiva oli herännyt.

 

🎥 TITANIC – Luku 3: Ensimmäinen ilta merellä

Aurinko laski hitaasti horisonttiin, ja meri muuttui pronssiksi.
Laiva leikkasi aaltoja pehmeästi, kuin se olisi liukunut läpi unelman.
Kannella soi orkesteri — kevyttä, iloista musiikkia, joka sai ihmiset pysähtymään hetkeksi kuuntelemaan.

Henry Ward seisoi yläkannella, kädet taskuissa, ja katsoi auringon viimeisiä säteitä.
Koneiden syke kuului hänen jalkojensa alta, tasainen ja rauhoittava.
Hän tunsi ylpeyttä — kaikki toimi juuri kuten piti.

Pieni poika juoksi ohi, nauroi ja pudotti leijan, joka tarttui hetkeksi kaiteeseen.
Henry nosti sen ja ojensi takaisin.
— “Kiitos, herra!” poika hihkaisi ja juoksi takaisin vanhempiensa luo.

Illan tullen tuuli voimistui.
Merellä alkoi tuntua viileältä, mutta kukaan ei halunnut mennä sisään.
Kaikki halusivat nähdä, miltä ensimmäinen yö merellä näytti Titanicilta katsottuna.

Laivan pilli soi hiljaa, kuin muistuttaen että matka oli vasta alussa.
Tuuuut.

Henry jäi hetkeksi yksin kannelle.
Taivas oli täynnä tähtiä, ja meri näytti loputtomalta.
Hän ei voinut tietää, että jossain kaukana edessäpäin,
samojen tähtien alla, jää odotti jo hiljaa.

 

—

🎥 TITANIC – Luku 4: Yö jäässä

Yö oli kylmä ja kirkas.
Laiva leikkasi merta kuin veitsi, ja sen jäljessä jäi vain valkoinen vaahtovana, joka katosi pimeyteen.
Kuu heijastui aaltoihin, ja tuuli tuntui metallilta.

Komentosillalla oli hiljaista.
Kapteeni Smith seisoi syvissä mietteissä, katse horisontissa.
Hän tunsi kylmän ilman, mutta ei ollut huolissaan – meri oli rauhallinen, jopa liian rauhallinen.

Kansilla matkustajat olivat vetäytyneet hytteihinsä.
Vain muutama pariskunta viipyi vielä kannella, tähyten tähtitaivasta.
He eivät tienneet, että se oli sama taivas, joka valaisisi tragedian.

Henry Ward istui hyttinsä pöydän ääressä ja piirsi muistikirjaansa laivan poikkileikkausta.
Hän teki muistiinpanoja pumpuista ja sähkölaitteista, täydentäen yksityiskohtia, joita kukaan muu ei enää tarvitsisi.
Kun kynä raapaisi paperia, hän pysähtyi.
Kuului vaimea ääni — kuin jokin olisi iskenyt metalliin kaukana alhaalla.

Hän nousi, kuunteli.
Hiljaisuus.
Ehkä se oli vain koneiden rytmi.

Kello oli 23:40, kun komentosillan perämies murtautui hiljaisuuteen.
— “Kapteeni… saimme juuri varoituksen jäävuoresta edestäpäin.”
Smith nyökkäsi rauhallisesti.
— “Pidetään suunta. Tämä laiva kestää kyllä.”

Ja jossain syvällä meressä,
pimeys liikahti.

 

🎥 TITANIC – Luku 5: Törmäys

Yö oli hiljainen.
Laivan pilli oli vaiennut, ja vain koneiden tasainen humina täytti sen sisätilat.
Taivas oli täynnä tähtiä, niin kirkkaita, että ne heijastuivat meren pinnasta kuin valot lasin alta.

Henry Ward seisoi kannella, kylmä ilma pisteli kasvoja.
Hän oli menossa nukkumaan, mutta jokin oli pitänyt hänet hereillä — tunne, jota hän ei osannut selittää.
Hän katsoi eteenpäin ja näki vain pimeyttä.

Silloin hän huomasi varjossa liikkeen.
Kauempana, aivan kuin sumun keskellä, jokin hohti sinertävänä.
Jäävuori.
Mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, koko laiva värähti.

Metalli vingahti.
Pieni, lähes huomaamaton tärähdys kulki rungon läpi.
Se ei ollut suuri isku — vain kuin laiva olisi hengittänyt syvään.
Mutta Henry tunsi sen.

Koneiden ääni jatkui, mutta sen alla kuului outo kohina, kuin vesi olisi liikkunut väärään suuntaan.
Hän juoksi kannen reunalle ja katsoi alas.
Pimeässä hän näki vain kuplia.

— “Mitä tapahtui?” kuului takaa.
Se oli yksi miehistön jäsenistä, kalpea ja hengästyneenä.
— “Ehkä jää… mutta ei mitään vakavaa,” hän sanoi nopeasti ja juoksi kohti komentosiltaa.

Henry jäi yksin.
Tuuli tyyntyi.
Jossain kaukana jäävuori katosi pimeyteen, ja vain meri puhui enää.

Mutta laivan sisällä, syvällä rungossa, vesi virtasi jo ensimmäiseen osastoon.
Hiljaa.
Lähes huomaamatta.

 

🎥 TITANIC – Luku 6: Hälytys

Henry juoksi alas portaita kohti konehuonetta.
Joka askeleella metallinen kaiku muuttui ontommaksi, kuin laiva olisi hengittänyt raskaammin.
Koneiden rytmi oli sama, mutta sen alla kuului nyt uusi ääni — matala, kupliva, vieras.

Kun hän saapui alemmalle tasolle, hän näki sen.
Vesi.
Ohut virta, joka tulvi saumojen välistä ja virtasi lattialle.
Miehet juoksivat, jotkut kantoivat pumppuja, toiset sulkivat venttiilejä, mutta turhaan — vesi löysi tiensä.

— “Ward! Näitkö sen iskun?” joku huusi melun yli.
— “Näin. Ja me vuotamme.”
— “Kapteeni sanoo, että vaurio on pieni!”
— “Ei ole,” Henry sanoi hiljaa. “Ei nyt enää.”

Hän tiesi jokaisen osaston rakenteen, jokaisen pultin ja tiivisteen.
Ja hän näki silmillään, ettei niitä ollut suunniteltu tähän.
Vesi oli liian nopea.
Liian kylmä.

Komentosillalla kapteeni Smith seisoi jäykkänä.
Perämies Moody ojensi jäävaroitusten nipun, kädet täristen.
— “Me saimme nämä kolme tuntia sitten, sir.”
Kapteeni ei sanonut mitään. Hän vain katsoi ikkunasta ulos, missä tähtiä riitti taivaalla — kuin meri olisi sytyttänyt ne itse.

Samaan aikaan, ylemmillä kansilla, matkustajat heräsivät outoon ääneen.
Kellot kilisivät, lasit helähtivät pöydillä, ja käytävillä kuului kuiskauksia.
“Se oli vain pieni jääisku,” joku sanoi.
“Ei hätää.”

Mutta konehuoneessa Henry kuuli jotakin muuta.
Vesi syöksyi nyt jo toiseen osastoon.
Hän kääntyi insinöörien puoleen ja huusi:
— “Se ei pysähdy! Me menetämme laivan!”

Hetken ajan kaikki hiljeni.
Sitten jossain yläpuolella, laivan oma kello löi.
Yksi. Kaksi. Kolme.
Aika alkoi kulua väärään suuntaan.

🎥 TITANIC – Luku 7: Evakuointi alkaa

Kansilla oli vielä hiljaista.
Vain jääkylmä tuuli puhalsi, ja laiva kallistui hieman oikealle, tuskin huomattavasti.
Miehistö liikkui nopeasti, mutta ääneti – kuin harjoiteltua näytelmää, jota kukaan ei ollut halunnut koskaan esittää.

Henry Ward seisoi nyt jälleen kannella, kasvot kalpeina.
Hän oli nähnyt veden nousta konehuoneessa, kuunnellut sen ääntä, joka oli kuin kuiskaus syvyydestä.
Nyt hän tiesi, ettei mikään pumppu maailmassa pysäyttäisi sitä enää.

Hän näki, kun yksi perämiehistä astui korokkeelle ja puhui kovalla äänellä:
— “Naiset ja lapset ensin! Tämä on vain varotoimenpide!”

Mutta hänen äänensä tärisi.
Ja sen tärinän tunsivat kaikki.

Orkesteri kannella jatkoi soittamista, rauhallista melodiaa, joka kaikui kylmään ilmaan kuin rukous.
Matkustajat nousivat hytistään, kietoutuivat huiveihin ja takkeihin, yrittäen ymmärtää.
Jotkut nauroivat hermostuneesti, toiset pitivät kiinni toisistaan.

Henry astui lähemmäs kaidetta.
Hän näki veneitä, jotka laskettiin hitaasti alas, köydet kiristen, miehet ohjaten niitä varoen.
Jäälohkareet kelluivat veden pinnalla kuin hiljaisia todistajia.

Yksi nainen puristi lapsensa kättä ja kysyi:
— “Eikö tämä laiva ollut uppoamaton?”

Henry ei vastannut.
Hän vain katsoi ympärilleen – metalliin, jota oli auttanut rakentamaan, ja ihmisiin, joiden elämät riippuivat nyt yhdestä asiasta, jota kukaan ei voinut enää korjata.

Tuuli voimistui.
Jostain kuului huuto, sitten toinen.
Ensimmäinen vene irtosi kyljestä ja alkoi laskeutua kohti mustaa vettä.

Titanicin pilli soi vielä kerran.
Tuuuuuut.
Ääni levisi yli meren kuin viimeinen hengenveto.

—

🎥 TITANIC – Luku 8: Viimeinen soitto

Yö oli muuttunut mustemmaksi kuin koskaan.
Meren pinta oli sileä kuin lasi, ja tähdet katselivat alaspäin, kylminä ja välinpitämättöminä.
Vesi oli jo saavuttanut alemmat kannet.
Sen ääni kuului kaikkialla – matalana, nielaisuna, kuin meri olisi hengittänyt laivaa sisäänsä.

Henry Ward nousi takaisin ylös, hengitys höyryten, kädet jäässä.
Kansi oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei puhunut enää ääneen.
He tiesivät.

Orkesteri seisoi keskellä kantta, lampun valossa, viulut ja sello käsissään.
Heidän johtajansa, Wallace Hartley, katsahti miehiinsä ja nyökkäsi.
Ensimmäiset sävelet nousivat ilmaan – “Nearer, My God, to Thee.”

Musiikki levisi yli aaltojen.
Se kantoi mukanaan kaiken, mitä ihmiset eivät enää osanneet sanoa:
rakkauden, pelon, toivon ja luopumisen.

Henry pysähtyi, kuunteli ja sulki silmänsä.
Hän muisti lapsuutensa äänen, kun meri löi rantaan — ja nyt se sama ääni oli tulossa hakemaan häntä.

Yksi muusikoista pudotti jousensa.
Henry kumartui, nosti sen ja antoi takaisin.
Mies hymyili kiitokseksi, vaikka kyyneleet jäätyivät poskille.

Veneet olivat jo kaukana.
Niissä istuvat kuulivat vielä musiikin, vaikka tuuli vei sanat mennessään.

Laiva kallistui lisää.
Joku huusi, mutta ääni katosi heti aallokkoon.
Henry tunsi metallin värähtävän jalkojensa alla — kuin jättiläinen olisi huokaissut viimeistä kertaa.

Sitten orkesteri soitti viimeisen sävelensä.
Hiljaisuus.
Meri nousi vastaan.

Henry tarttui kaiteeseen, katsoi taivasta ja kuiskasi:
— “En minä tätä näin piirtänyt.”

Ja kun valo sammui, musiikki jäi soimaan syvyyteen.

🎥 TITANIC – Luku 9: Jää ja hiljaisuus

Yö oli hiljainen.
Niin hiljainen, että se sattui korviin.
Meri oli tyyni, mutta sen pinnalla lepäsi tuhansia sirpaleita – puuta, matkalaukkuja, pelastusliivejä, ja se, mitä oli ollut laiva.

Jään keskellä kellui pelastusveneitä.
Niiden sisällä ihmiset istuivat hiljaa, kääriytyneinä huopiin, silmät tyhjinä.
Kukaan ei puhunut.
Vain veden kevyt liplatus ja satunnaiset huudot kaukaa.

Henry Ward ei ollut veneessä.
Hän oli vedessä, kelluen lautalla, josta puuttui toinen pää.
Hänen sormensa olivat siniset, hengitys höyrysi vaivoin.
Hän näki taivaalla tähdet – ne samat, jotka olivat valaisseet hänen lapsuutensa rantaa.

Jossain lähellä joku lauloi hiljaa, melkein kuiskaten:
“Nearer, my God, to Thee…”
Laulu katkesi, kun jää halkesi äänen alta.

Henry yritti nostaa päätään, mutta kaiteen kappaleen jää oli painava.
Hän näki pelastusveneen varjon liukuvan kauempana.
Hän halusi huutaa, mutta ääntä ei enää tullut.
Meri otti sanat, kuten se oli ottanut kaiken muun.

Aamun ensimmäinen valo nousi idästä.
Aurinko ei lämmittänyt, se vain paljasti totuuden.
Jään ja veden välissä lepäsi hiljaisuus, joka ei koskaan katoaisi.

Ja sen keskellä, aivan kuin meren muistona, kellui viulu.
Sen kielistä irtosi vielä yksi ääni, kun aalto käänsi sen ympäri.
Yksi, yksinäinen sävel.

🎥 TITANIC – Luku 10: Carpathia

Aamu valkeni harmaana.
Jää kellui veden pinnalla kuin rikkoutuneet tähdet, ja sen välissä lepäsivät ihmiset, jotka eivät enää puhuneet.
Aurinko nousi hitaasti, värittäen meren hopeaksi.

Kaukana, sumun keskellä, kuului ääni.
Höyrynvihellys — pehmeä, lämmin, elävä.
Carpathia.

Pelastuslaiva lähestyi hitaasti, köydet valmiina ja miehistö riveissä.
Kun se saapui lähemmäs, sen torilta kuului huutoja:
— “Jos joku elossa! Vastatkaa!”

Yhdestä veneestä nousi käsi.
Toisesta heikko ääni:
— “Täällä! Täällä on elossa!”

Köydet heitettiin, ja yksi toisensa jälkeen ihmiset nostettiin ylös.
Heidät kannettiin kannelle, käärittiin huopiin, tarjottiin kuumaa juomaa, mutta useimmat vain tuijottivat tyhjyyteen.

Henry Ward makasi veneen pohjalla.
Hänen sormensa eivät liikkuneet enää, mutta silmät olivat auki.
Hän näki taivaan ja kuuli Carpathian pillin soivan.
Se ääni oli kuin sydämenlyönti maailmalta, joka oli vielä olemassa.

Kaksi merimiestä kumartui hänen puoleensa.
— “Hän hengittää vielä!”
He nostivat hänet varoen, kantoivat kannelle ja laskivat varjoon muiden viereen.
Hän tunsi kankaan lämpimyyden ja kuiskasi:
— “Titanic…”
Sana jäi ilmaan ja haihtui.

Carpathian kapteeni Rostron seisoi komentosillalla, kasvot kalpeina.
Kun viimeinen vene oli nostettu, hän laski katseensa mereen.
Siellä ei näkynyt enää mitään.
Vain jää ja hiljaisuus.

Laiva kääntyi kohti New Yorkia.
Aurinko nousi korkeammalle, ja meri kimalteli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta jokaisessa aallossa oli tarina, joka ei koskaan katoaisi.

🎥 TITANIC – Luku 11: New York

Kolme päivää myöhemmin Carpathia lipui Hudsonin suulle.
Sade oli vaihtunut usvaksi, ja kaupungin valot näkyivät sumun läpi kuin haalistuneet kynttilät.
Satamassa oli hiljaista – ei fanfaareja, ei ilonhuutoja.
Vain joukko toimittajia, lääkintämiehiä ja ihmisiä, jotka pitivät toisiaan kädestä tietämättä, ketä odottaa.

Kun ensimmäinen pelastusvene sidottiin laituriin, ihmiset eivät liikkuneet heti.
He nousivat ylös varoen, kuin maa ei olisi enää luotettava.

Henry Ward istui paareilla, huovan alla.
Hän näki New Yorkin pilvenpiirtäjät – kaupungin, jonne hän ei ollut koskaan aikonut jäädä.
Hänen sormensa tärisivät, kun hän kosketti taskuaan.
Siellä oli pieni muistikirja, märkä ja repeytynyt, mutta sivut olivat yhä tallella.
Ne sivut, joissa oli Titanicin sydän.

Lääkintämies kumartui hänen puoleensa.
— “Olette turvassa nyt, herra Ward.”
Henry nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.
Hänen silmänsä olivat kääntyneet taaksepäin, kohti merta.

Satamassa joku nainen itki ääneen, ja toinen huusi nimeä, jota kukaan ei enää vastannut.
Toimittajat kirjoittivat muistiin: ‘Titanic uponnut. Selviytyjiä vain harvoja.’

Henry kuuli sen ja sulki silmänsä.
Hän näki vielä kerran sen hetken, kun orkesteri soitti, ja meri oli täynnä tähtiä.
Hän tiesi, ettei maailmassa ollut mitään, mitä hän voisi enää rakentaa yhtä suurta.

Ja jossain kaukana, meren syvyydessä, hiljaisuus vastasi.