CHRISTINE 2 – KAUSI 2: LANDELLA Part 1
🚗 LUKU 1 – LANDELLA

Tie kapenee ja muuttuu soraksi.
Jari Väänänen ajaa punaista Plymouthia pitkin metsänreunaa. Ikkunat auki, tuuli tuo mukanaan märän mullan ja syksyn lehtien hajun. Christine murisee matalasti, kuin tyytyväisenä pitkästä matkasta.

Kaukana näkyy talo — vanha maalaistupa, harmaa ja tuttu.
Pihalla seisoo mies villapaidassa, tupakanpätkä suupielessä.
Jarin isä, Erkki Väänänen.

Christine kaartaa pihaan. Sora ropisee renkaiden alla.
Moottori sammutetaan.
Hetken on vain linnunlaulua ja tuulen huminaa.

Jari: ”Faija! Kato mitä mä ostin!”
Erkki: (naurahtaen) ”No mikä helvetin vekotin toi on?”
Jari: ”Plymouth Fury. Vuodelta viiskasi.”
Erkki: ”Onko se edes käynnissä?”
Jari: ”On se. Mennään ajamaan.”
Erkki: (virnistää) ”No mennään vaan — käännytään vasemmalle, siellä on tilaa.”

Jari istahtaa takaisin ratin taakse.
Ovi sulkeutuu itsestään, hiljaa.
Christine käynnistyy heti. Moottori hyrisee pehmeästi.

Erkki kiertää auton toiselle puolelle, katsoo vielä kerran punaista kiiltoa ja mutisee:
”Ei näitä enää näe. On se vaan nätti peli.”

Christine väläyttää etuvalojaan — kuin vastaukseksi.

Jari vilkaisee peiliin.
Hetken ajan hänestä tuntuu, että auton kromissa näkyy kolme heijastusta, ei kahta.
Sitten hän ravistaa päänsä ja hymyilee.

”Pidä kiinni, faija.”

Auto liukuu liikkeelle, vasemmalle, kohti metsätietä, jossa aurinko on jo laskemassa.

🚗 LUKU 2 – METSÄN TAKANA

Tie kaartuu syvemmälle metsään.
Aurinko katoaa puiden taakse, ja ilma muuttuu sinertävän harmaaksi.

Christine etenee tasaisesti. Moottori hyrisee kuin kehräys — liian rauhallisesti.

Erkki virnistää.
”Kuules, tää menee paremmin kuin mun vanha Taunus.”

Jari nyökkää, mutta ei vastaa.
Katse pysyy tiessä.
Tuntuu kuin ohjaus liikkuisi vähän itsekseen.

Auton renkaat eivät enää nostata soraa — ne liukuvat.

Tien sivussa näkyy luhistunut lato.
Sen ovi on auki.
Sisällä jotain liikkuu.

Christine hidastaa, vaikka Jari ei koske jarruun.

”Mitäs nyt?” Erkki sanoo hermostuneena.

Auto pysähtyy.

Hiljaisuus.

Sitten radion kaiuttimista kuuluu heikko rahina.

🎶 ”You belong… to me…” 🎶

Erkki vilkaisee poikaansa.
”Jari. Sammuta toi paska radio.”

”En mä laittanut sitä päälle,” Jari vastaa.

He molemmat katsovat latoon.
Sieltä kajastaa punertava valo — sama sävy kuin Christinen maalipinnassa.

”Faija…” Jari kuiskaa.

Mutta Erkki on jo astunut ulos autosta.

Christine sytyttää etuvalonsa.
Punainen hehku leviää metsätielle kuin veri.

Ladosta kuuluu metallin kolahdus.
Sitten toinen.

Jari nielaisee ja avaa oven.
”Faija, älä mene sisälle!”

Vastausta ei tule.
Vain askelten ääni sorassa.

Jari katsoo peiliin.
Kolme heijastusta näkyy taas — mutta tällä kertaa yksi niistä liikkuu.

🚗 LUKU 3 – VANHA LATO

Ovi narisee, kun Erkki työntää sen auki.
Sisällä on pimeää ja raskasta ilmaa.
Vanhoja öljykanistereita, rikkinäisiä työkaluja, metallin hajua.

Lattialla lojuu jotain, mikä näyttää auton osilta — mutta ne ovat kuin sulaneita.

”Jari! Tule katsomaan tätä!”

Erkki kumartuu ja koskettaa ruosteista peltilevyä.
Sormet jäävät kiinni siihen, kuin metalli olisi yhä lämmin.

Jari epäröi, seisoo oven suussa.

Ulkona Christine seisoo hiljaa.
Valot sammuneina.

Sitten sen radio herää henkiin.

🎶 ”Baby… I’m back…” 🎶

Ääni kaikuu ladon sisällä, vaikka radio on autossa.

Erkki nostaa päänsä ja vilkaisee poikaansa.
”Mitä sä teet?”

”En mitään!” Jari vastaa.

Mutta ääni muuttuu.
Se ei tule enää radiosta — se tulee lattiasta.

Metalli värähtää.
Pöly nousee ilmaan.

Ja maasta alkaa kuulua hidas, kolkko rytmi —
kuin sydämenlyönti.

Tum.
Tum.
Tum.

Erkki perääntyy, mutta lattia halkeaa hänen jalkojensa alla.

Punainen valo tulvii halkeamasta, kuin hehkuva veri.

”Faija! Tule pois sieltä!”

Jari ryntää eteenpäin —
mutta juuri silloin Christine käynnistyy ulkona.

Moottori karjuu.

Etuvalot osuvat suoraan ladon oveen, valaisten sisään punaisen sumun.

Erkki kääntyy —
ja näkee oven suussa hahmon.

Se on mies.
Likainen, palaneen näköinen.
Tutut kasvot.

”Arnie…” Jari kuiskaa.

Mies hymyilee.
”Se ei koskaan kuollut, Jari. Se vain odotti.”

Hiljaisuus painuu raskaaksi.
Ja sitten tie on jo alla.

Tie on suora.
Sumu matalana.

Christine kulkee tasaisesti.
Moottori hyrisee.

Jari katsoo eteenpäin.
Ei räpytä.

Silmät alkavat palaa.
Ei kipua.
Tulta.

Punainen hehku leviää katseesta.
Heijastuu tuulilasiin.

Tien keskellä kävelee ihminen.
Hidas askel.
Selkä heihin päin.

— ”Nyt,” Arnie sanoo hiljaa.

Christine kiihdyttää.
Ei äkisti.
Varmasti.

Ihminen kääntyy.
Näkee auton.
Ei ehdi väistää.

Isku.
Raskas.
Lyhyt.

Auto ei pysähdy.
Ei hidasta.

Peilissä vilahtaa hahmo.
Katoaa.

Jarin silmät palavat kirkkaammin.
Hän hymyilee.
Hetken.

Sitten tuli sammuu.

Jari hengittää syvään.

— ”Mitä sä teit…”

— ”Ei,” Arnie vastaa.

— ”Mitä me tehtiin.”

Christine jatkaa matkaa.

🚗 LUKU 6 – JÄLKEEN

Tie jatkuu hiljaisena.
Christine ei kiihdytä.
Ei pysähdy turhaan.

Moottori käy tasaisesti, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jari istuu suorassa.
Kädet ratissa.
Rystyset valkoisina.

Silmät eivät pala enää.
Ne vain kirvelevät.

Radio rätisee.
Ei musiikkia.
Vain kohinaa.

— ”Se oli heikko,” Arnie sanoo.

Jari ei vastaa.
Katse pysyy tiessä.

Edessä alkaa näkyä valoja.
Kylä.
Elämää.

Christine hidastaa ja pysähtyy tien sivuun.

Jari avaa oven ja astuu ulos.
Ilma tuntuu kylmältä.
Todelliselta.

Silloin, jossain kauempana pimeässä, kuuluu huuto.
Ei yksi.
Vaan lisää on tulossa.

Christine seisoo paikallaan.
Odottaa.

Ja Jari ymmärtää, ettei tämä ollut loppu —
vaan alku jollekin, mistä ei enää käännytä takaisin.