Christine 2 – Part 3
Yö tuli ilman varoitusta.
Ei hiljaa, ei rauhallisesti, vaan kuin joku olisi painanut valokatkaisijan pois päältä koko maailmasta. Tie maalla oli tyhjä. Liian tyhjä. Asfaltti kiilsi kosteana, vaikka sadetta ei ollut satanut.
Jari seisoi hetken auton vieressä ja kuunteli.
Ei tuulta.
Ei hyönteisiä.
Ei kaukaa kuuluvaa liikennettä.
Vain se sama matala tunne rinnassa. Sellainen, joka ei ollut pelkoa, vaan muistia. Vaikka hän ei muistanut mitään.
Christine seisoi hänen edessään. Punainen pinta näytti ehjältä. Liian ehjältä. Yksikään naarmu ei kertonut siitä, mitä oli tapahtunut. Siitä, mitä piti olla tapahtunut.
— Ei tämä voi olla totta, Jari sanoi ääneen.
Radio napsahti päälle itsestään.
Ensin kuului pelkkää kohinaa. Sitten ääni, joka ei ollut uutisia, ei musiikkia eikä mikään tuttu kanava.
— Luulitko todella, että se oli ohi?
Jarin käsi pysähtyi ilmaan.
Hän ei koskenut mihinkään.
Christine käynnistyi.
Moottori ei ärähtänyt. Se hengitti. Rauhallisesti. Kärsivällisesti. Kuin se olisi odottanut juuri tätä hetkeä.
Jari tiesi nyt yhden asian varmaksi:
maalle palaaminen ei ollut loppu.
Se oli kutsu.
Ja Christine ei ollut tullut hakemaan häntä takaisin.
Se oli tullut viemään eteenpäin.
—
Jari ajoi takaisin maalle.
Tie oli sama, mutta tuntui lyhyemmältä kuin ennen, aivan kuin Christine olisi tiennyt perille ilman opasteita. Lato erottui pimeydestä jo kaukaa, mustana hahmona peltojen keskellä. Valot olivat poissa. Kaikki näytti hylätyltä.
Christine pysähtyi itsekseen ladon eteen.
Moottori sammui.
— Mä käyn vaan katsomassa, Jari mutisi, enemmän itselleen kuin autolle.
Hän avasi oven ja astui ulos.
Silloin varjoista ilmestyi ihmisiä. Yksi… kaksi… kymmenen. Iso porukka. He eivät sanoneet mitään.
Ensimmäinen isku osui Christineen.
Metalli kumahti.
Toinen tuli heti perään.
Jengi potki ja hakkasi autoa täysin säälimättä. Nyrkit, potkut ja esineet osuivat peltiin, kunnes Christine oli pelkkää vääntynyttä metallia ja särkyneitä laseja. Ääni kaikui ladon seinistä ja katosi pimeään peltoon.
Samalla muutama isku osui myös Jariin.
Yksi nyrkki kylkeen.
Toinen päähän.
— Hei! Lopettakaa! Jari huusi, mutta vastaus oli naurua.
Jari horjahti ja luuhistui lopulta maahan. Hän yritti nousta, mutta voimat eivät riittäneet. Näkö sumeni. Hän kuuli pilkallista naurua ja jonkun äänen pimeästä.
Sitten askeleet.
Juoksua.
Hiljaisuus.
Jari makasi maassa pitkän aikaa liikkumatta.
Kun hän lopulta heräsi, yö oli yhä paikallaan. Pää jyskytti ja suu maistui vereltä. Hän käänsi hitaasti päätään ja näki auton.
Christine seisoi siinä edessään.
Tai sen, mitä siitä oli jäljellä.
—
Jari makasi vielä hetken maassa, kunnes sai itsensä liikkeelle. Jokainen hengenveto sattui, mutta jalat kantoivat. Hän nousi hitaasti ja vilkaisi vielä kerran taakseen.
Romukasa jäi ladon eteen.
Ei ääntä.
Ei valoja.
Jari kääntyi ja lähti kävelemään.
Matka isän luo tuntui pidemmältä kuin koskaan. Pimeys painoi ja päässä humisi. Hän horjui, pysähtyi välillä, mutta jatkoi silti.
Kun ovi viimein avautui, isä katsoi häntä ja jähmettyi.
— Mitä sinulle on tapahtunut? isä kysyi.
Jari nojasi seinään ja veti henkeä.
— Jengi hakkasi mut… ja tuhosi auton täysin.
—
Jari oli isänsä luona pari päivää.
Hän lepäsi, söi vähän ja nukkui huonosti. Mustelmat vaihtoivat väriä, pää ei enää jyskyttänyt koko ajan ja ajatukset alkoivat kulkea selvemmin.
Kun olo oli parempi, Jari palasi maalle.
Christine oli yhä siellä. Tai se, mitä siitä oli jäljellä. Vääntynyttä peltiä, rikkinäisiä laseja ja lommoja joka puolella.
— Tää on ohi, Jari mutisi.
Silloin ovi pamahti suoraksi.
Auto alkoi suoristua kokonaan. Pelti naksui ja rusahti, lommat katosivat ja lasit olivat taas ehjiä. Hetken kuluttua Christine seisoi hänen edessään kuin uutena.
— Vau… oot taas kunnossa! Jari huusi.
Hän avasi oven ja istui ratin taakse.
— Ajetaan isän luokse.
—
— Katso, isä… auto on taas kunnossa, Jari sanoi.
Isä katsoi autoa pitkään, kiersi sen ja kosketti konepeltiä.
— Miten se voi olla mahdollista? isä kysyi.
— En tiedä, mutta näin on.
Isä huokaisi.
— Taidat lähteä ajamaan kotiin päin.
Jari nyökkäsi ja lähti.
—
Jari pääsi kotiin.
Ilta oli jo tulossa, kun hänen silmänsä syttyivät tuleen.
Ei kipua. Ei huutoa. Vain tyhjyys.
Jari meni suoraan Christineen ja istui ratin taakse. Ovi sulkeutui itsestään. Auto hyrähti käyntiin ja syttyi palamaan.
Christine lähti ajamaan kohti yhtä niistä miehistä, jotka olivat olleet mukana auton tuhoamisessa.
Mies oli autotallissa, kun Christine saapui pihaan. Kaasu painui pohjaan ja auto ajoi suoraan autotalliin.
Rysähdys.
Liekit.
Koko paikka syttyi tuleen.
Christine peruutti, kääntyi ja lähti ajamaan. Tuli sammui matkan aikana, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
—
Aamulla Jari heräsi omasta sängystään.
Huone oli hiljainen.
Aurinko paistoi ikkunasta sisään.
Kaikki näytti normaalilta.
Hän ei muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.