Christine 2 – Part 4
Jari heräsi aamulla sänkyynsä päätä pidellen.
Päässä jyskytti, kuin jokin olisi painanut sisältäpäin.
Hän ei tiennyt miksi.
Hetken ajan hän vain makasi ja yritti muistella.
Ei tullut kuvia.
Ei ääniä.
Ei tulta.
Jari nousi ylös ja käveli ikkunan luo.
Pihalla seisoi Christine.
Täysin ehjänä.
Kiiltävänä.
Aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
Sydän löi kerran kovempaa.
Silloin Christine starttasi moottorin.
Ääni ei ollut kova.
Se oli rauhallinen.
Tuttu.
Ikään kuin auto olisi halunnut sanoa jotain.
Jari epäröi hetken, mutta jalat veivät hänet ulos.
Hän avasi oven ja istui kuljettajan paikalle.
Ovi sulkeutui itsestään.
Radio räsähti päälle.
Jari istui ratin takana ja puristi ohjauspyörää.
Radio soi hiljaa.
Hän nielaisi ja sanoi ääneen, melkein kuiskaten:
”Christine… mitä nyt?”
Moottori kävi tasaisesti.
Liian tasaisesti.
Mittaristo välähti.
Yksi neula värähti, kuin vastaus.
Auto nytkähti kevyesti eteenpäin.
Ei kysyen.
Vaan päättäen.
Jari puristi rattia ja sanoi ääneen, ääni täristen mutta päättäväisesti:
”Okei… mennään.”
Renkaat vinkuivat.
Christine lähti liikkeelle nykäyksellä.
Ei rauhallisesti.
Vaan raivolla.
Auto kiihdytti, nopeammin ja nopeammin.
Tie vilisi ikkunoiden takana, valot venyivät viivoiksi.
Matka tuntui kestävän liian kauan – ja silti liian vähän.
Edessä ilmestyi talo.
Se seisoi paikallaan, ehjänä.
Valot olivat sammuksissa.
Mikään ei varoittanut siitä, mitä oli tulossa.
Christine paloi.
Liekkien kuumuus nousi ohjaamoon.
Metalli hehkui.
Jari tunsi ihonsa kiristyvän, palavan, katoavan.
Hän huusi – mutta ääntä ei enää tullut.
Luut paljastuivat.
Kädet ratilla muuttuivat luurangon käsiksi.
Christine kaasutti lisää.
Auto rysähti suoraan autotallin ovesta sisään.
Ovi räjähti palasiksi.
Kipinät lensivät.
Talo syttyi tuleen.
Liekit levisivät hetkessä seinistä kattoon,
huoneesta toiseen,
korkeammalle ja kirkkaammin kuin mikään olisi saanut palaa.
Liekkien keskellä Christine seisoi hetken.
Moottori murisi tyytyväisenä.
Sitten auto peruutti hitaasti ulos.
Tuli sammui sen ympäriltä,
ikään kuin se olisi ollut vain ohimenevä ajatus.
Talon paloa katseli kolme poikaa.
He näkivät kaiken.
Palavan auton.
Luurangon ratin takana.
He lähtivät seuraamaan sitä
ja näkivät, mihin auto ajoi.
Christine oli vihainen.
Kaikki mitä sen elämässä oli tapahtunut
oli kerääntynyt sen sisään.
Nyt se oli rauhoittunut.
Jari sai tietää, miten Christine muuttuu.
Miten tuli ei tuhoa sitä.
Miten viha tekee siitä vahvemman.
Tieto oli liikaa ihmiselle.
Jari muuttui luurangoksi.
Illalla pojat tulivat.
He potkivat ja hakkasivat autoa.
Pelti notkahti.
Ikkuna halkesi.
Christine ei reagoinut heti.
Sitten moottori käynnistyi.
Aamulla Jari heräsi taas.
Hän nousi ja katsoi ikkunasta ulos.
Christine seisoi pihalla.
Vauriot näkyivät yhä.
Silloin auton ovi pompsahti auki.
Jari huusi:
”Tee se.”
Metalli narahti.
Pelti liikkui.
Lommot vetäytyivät takaisin paikoilleen.
Lasit sulkeutuivat.
Maalipinta tasoittui.
Christine korjautui.
Jari katsoi hiljaa.
Hän muisti nyt kaiken.
Christine ei ollut enää vihainen.
Se oli valmis.
Ja nyt se kuunteli häntä.
Ilta tuli hiljaa.
Valo katosi pihan reunoilta ja varjot pitenivät.
Jari seisoi yksin.
Hän tiesi nyt, mitä piti tehdä.
Hän ei epäröinyt.
Liha katosi.
Iho haihtui kuin savu.
Jäljelle jäi luuranko.
Jari käveli Christineen ja istui kuljettajan paikalle.
Ovi sulkeutui pehmeästi.
Moottori hyrisi.
Jari katsoi eteenpäin.
Hän oli valmis.