VOLSKU HORROR ARCHIVES PRESENTS
CHRISTINE 2 – LUKU 1: PALUU
Kun metalli muistaa, se herää uudelleen.
🚗CHRISTINE 2 — LUKU 1: PALUU
Romupiha on hiljainen. Sade hakkaa metallia vasten. Satoja autonraatoja, murskattuina kuutioiksi, lepää mustassa pimeydessä kuin hautoina. Yksi niistä on punainen. Tai olisi, jos maali enää näkyisi öljyn ja ruosteen alta. Numero kyljessä: CQB-241. Tuttuja kaaria ei näy. Christine on kuutio. Yö repäisee taivaan auki. Salama iskee – ei maahan, ei pylvääseen – vaan suoraan Christine-kuution ytimeen. Kuu heijastuu hetkeksi romuliemeen… ja jokin syttyy. Ensin pieni punainen hehku. Sitten lämpö leviää. Öljy kuplii. Metalli narisee kuin eläimen luut, jotka pakotetaan liikkeelle. Kuution sisällä kuuluu ääni. Himmeä, säröinen… mutta sanat tunnistaa: “Baby, I’m back…” Metalli alkaa liikkua. Lommot suoristuvat. Pinnat työntyvät ulos. Punainen maali ryömii pintaan kuin veri ihon alle. Sähkö kipinöi, pultit lentävät, kuutio avautuu kuin kukka. Kiekko, kromi, valo — pala palalta. Renkaat putoavat maahan. Maski suoristuu. Jäähdytin hengittää. Konehuone sykkii… kuin sydän. Lopulta kuutio ei ole enää kuutio. Se on AUTO. Punainen. Kiiltävä. Elävä. Moottori murahtaa. Radio soittaa entistä kovempaa. Etuvalot syttyvät — veripunaisina kuin kaksi silmää. Christinen tarina jatkuu. Ja tällä kertaa… se ei halua rakkautta. Se haluaa kostoa.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 2: OSTOTAPAHTUMA
Aika kuluu. Päivät ja yöt vaihtuvat, eikä kukaan kiinnitä huomiota autoon. Se vain seisoo siellä tarkasti samassa paikassa missä kuutio oli ollut. Sumu leijuu romuttamon yllä. Christine näyttää likaiselta, öljyn ja mudan peitossa, mutta sen punainen maali silti hohtaa läpi kuin veri. Ihmiset kävelevät ohi näkemättä oikein mitään – kuin jokin voima suojaisi autoa huomiolta. Kunnes… Eräänä aamuna romuttamon portista astuu sisään mies: Jari. Hän on tullut etsimään osia vanhaan Ford-projektiinsa. Hän pysähtyy, kun huomaa punaisen auton seisovan keskellä romukasaa — kuin se olisi parkkeerattu siihen tarkoituksella. “Mikä toi on?” Jari mutisee. Hän kiertää auton ympäri. Ei ruostetta. Ei lommoja. Täydelliset linjat. Maskissa lukee: 1958 PLYMOUTH FURY “Hitto… ei tämmösiä täällä yleensä ole.” Romuttamon isäntä, vanha mies nimeltä Carter, ilmestyy Jarin viereen. Jari: “Paljonko tää maksaa?” Carter: “En mä tiedä… Ei ton pitäis edes olla täällä.” Jari: “Mikä auto tää siis on?” Carter: “Plymouth Fury. Vuodelta -58.” Jari pyyhkäisee pölyä pois keulasta ja samassa radio auton sisällä napsahtaa päälle. 🎶 “You belong to me…” 🎶 Jari: “Mitä helvettiä…?” Radio mykistyy. Auto seisoo hiljaa. Kuolemanhiljaa. Carter tuijottaa autoa levottomasti. “Jos haluat sen… ota pois. Tuo tuo mulle huonoa onnea.” Jari oli tullut hakemaan pientä varaosaa — mutta tämän auton edessä hän ei kykene ajattelemaan muuta. Jari: “Paljon?” Carter kohauttaa olkapäitään. “Satasella saat.” Jari rävähtää nauruun. Vuoden -58 Plymouth Fury satasella? Hinta on absurdi — mutta Carterin katse on vakava. Hän tahtoo eroon autosta. Mihin hintaan tahansa. Jari: “Selvä. Mä otan sen.” Carter heittää avaimet hänelle — tai niin Jari luulee. Avainrenkaassa ei ole avainta. Carter: “Avaimet on jo sisällä.” Jari ei vielä tiennyt, että auto oli jo valinnut hänet. Ei toisinpäin.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 3: ENSIMMÄINEN AJO
Jari ajaa Plymouthin kotiin.
Moottori käy pehmeästi, vaikka auto on seissyt romuttamolla vuosia.
Tienpinta on märkä, ja etuvalot halkovat pimeää kuin kaksi punaista veistä.
Kotipihalla Jari pysäyttää auton, avaa tallin oven ja alkaa pestä sitä.
Vaahdon alta paljastuu kiiltävä pinta —
elävä, lämmin, kuin metalli hengittäisi.
Sitten radio herää.
🎶 “You belong to me…” 🎶
Jari vilkaisee sisään, istahtaa ratin taakse ja sanoo hiljaa:
“Sinä olet kotona.”
Radio rahisee, ja ääni katoaa.
Jari hymyilee, sulkee oven ja menee sisään nukkumaan.
Mutta yöllä…
auton moottori käynnistyy itsestään.
Etuvalot syttyvät.
Plymouth lähtee liikkeelle.
Kujat ovat hiljaisia.
Yksi mies kävelee jalkakäytävällä, sateenvarjo käsissään.
Hän vilkaisee ohi lipuvaa punaista autoa.
“On tutun näköinen auto,” hän mutisee.
Christine pysähtyy.
Hetken ajan kaikki on hiljaa.
Sitten takavalot välähtävät,
vaihde kytkeytyy —
ja auto lähtee kohti.
Mies kääntyy, näkee valot takanaan,
alkaa juosta.
Askeleet ropisevat märällä kadulla,
mutta auto kiihtyy.
Moottori ulvoo.
Sade iskee tuulilasiin.
Mies liukastuu — ja silloin auto ajaa päälle.
Isku kaikuu pimeässä kuin ukkonen.
Sade huuhtoo veren pois asfaltista.
Christine pysähtyy.
Hetken se vain seisoo.
Sitten se kääntyy ja ajaa rauhallisesti takaisin kotiin.
Tallin ovi sulkeutuu kuin mikään ei olisi tapahtunut.
Radio käynnistyy vielä kerran,
kuiskaten hiljaa:
🎶 “You belong… to me…” 🎶
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 4: AAMUN JÄLKEEN
Aamu sarastaa.
Aurinko nousee hitaasti sumun takaa, ja ilma on kostea yön sateesta.
Jari herää, haukottelee ja venyttelee.
Pihalla punainen Plymouth seisoo täydellisen puhtaana —
kuin se olisi juuri pesty.
“Hyvä tyttö,” Jari naurahtaa ja taputtaa auton lokasuojaa.
Hän istahtaa ratin taakse ja käynnistää moottorin.
Kone hyrähtää heti käyntiin.
Ei yskähdystäkään.
Jari hymyilee ja lähtee ajamaan kohti keskustaa.
Tie on hiljainen.
Radio soi kevyesti taustalla, vanha rock’n’roll-kappale.
Baarin pihalla Jari pysäköi auton, astuu sisään ja tilaa kahvia ja lämpimän sämpylän.
Höyryävä kuppi ja paahdetun leivän tuoksu täyttävät pöydän.
Hetken kaikki on rauhallista.
Sitten kadulta kuuluu sireenin ääni.
Poliisiauto ajaa ohi hitaasti, kuin etsien jotakuta.
Kuskin vieressä istuva nuorempi konstaapeli osoittaa sormellaan.
“Käännä, kato! Tuolla on Plymouth!”
Auto pysähtyy jarrut vinkuen.
Poliisit tuijottavat baarin pihaan.
He eivät vielä tiedä, että se on sama auto,
jonka jäljiltä yö kätki verta.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 5: KYSELYT
Baarin ovi avautuu voimalla.
Kaksi poliisia astuu sisään.
Sadepisarat tippuvat heidän takeistaan lattialle.
Hiljaisuus laskeutuu heti — vain kahvikupin kilahdus kuuluu jostain pöydästä.
Vanhempi konstaapeli, tummahiuksinen ja vakavailmeinen, katsoo ympäri salia.
“Kenellä täällä on se punainen Plymouth pihalla?”
Jari nostaa katseensa kupistaan.
“Minulla,” hän vastaa rauhallisesti.
Nuorempi poliisi kääntyy katsomaan häntä.
“Missä ostit sen?”
“Romuttamolta,” Jari sanoo. “Eilen. Satasella.”
Sana “satasella” saa poliisit vilkaisemaan toisiaan.
Vanhempi konstaapeli vetää muistikirjan esiin.
“Romuttamolta, vai? Mikä romuttamo?”
“Carterin piha tuolla valtatien varressa.”
Poliisit nyökkäävät hitaasti.
Nuorempi kuiskaa:
“Siellä löytyi tänä aamuna mies kuolleena. Tien vierestä. Joku oli ajanut päälle.”
Jari jähmettyy hetkeksi, mutta yrittää pitää äänensä tasaisena.
“Onko niin?”
“On,” vanhempi vastaa. “Ja me etsimme punaista autoa. Todistaja sanoi, että se näytti vanhalta Plymouthilta.”
Hiljaisuus.
Baarissa kukaan ei puhu.
Ulkona tuuli yltyy ja pöly pyörii auton ympärillä.
Silloin radio Plymouthin sisällä herää henkiin.
🎶 “Baby, I’m back…” 🎶
Poliisit kääntyvät ikkunaan päin.
Nuorempi virnistää hermostuneesti.
“Kuulitko säkin ton?”
Vanhempi sulkee muistikirjansa.
“Kuulin. Mennään katsomaan.”
He astuvat ulos.
Jari jää istumaan paikoilleen, kahvi jäähtyneenä pöydällä.
Hän kuulee auton moottorin hyrähtävän käyntiin —
vaikka avaimet ovat hänen taskussaan.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 6: KUULUSTELU
Poliisit palaavat sisään.
Ovi kolahtaa kiinni, ja baarissa on taas hiljaista.
Vanhempi konstaapeli astuu lähemmäs Jarin pöytää.
Hän tuijottaa Jaria silmiin.
“Missä sä olit eilen illalla?”
Jari vilkaisee kahvikuppiaan ja sanoo rauhallisesti:
“Kotona. Nukuin.”
“Onko todisteita?” konstaapeli jatkaa, äänessä terävä sävy.
“On naapuri. Kysykää niiltä,” Jari vastaa.
Hän pysyy tyynenä, mutta sisällä sydän hakkaa.
Hän muistaa menneensä nukkumaan…
mutta jossain takaraivossa häivähtää outo tunne.
Poliisit vaihtavat katseen.
Nuorempi kirjoittaa jotain vihkoonsa.
“Naapuri siis voi todistaa, että olit kotona?”
“Niin voi,” Jari sanoo. “Asuvat ihan vieressä.”
Vanhempi konstaapeli nyökkää hitaasti.
“Selvä. Me tarkistetaan se.”
Hän sulkee vihkonsa ja kääntyy ovelle.
Juuri ennen kuin he lähtevät, nuorempi poliisi vilkaisee ikkunasta ulos ja mutisee:
“On se vaan kaunis auto…”
Jari ei vastaa.
Hän vain katsoo, miten poliisiauto kaartaa pois.
Ulkona Plymouth seisoo paikallaan, hiljaa —
mutta sen etuvalot syttyvät hetkeksi,
kuin auto olisi kuunnellut joka sanan.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 9: SILMINNÄKIJÄ
Aamu valkenee harmaana ja painostavana.
Ilma on raskas, kuin sade olisi jäänyt roikkumaan taivaaseen.
Kaupungin laidalla poliisiauto kaartaa takaisin Jari Väänäsen kotikadulle.
Vanhempi konstaapeli nousee autosta, vetää takin kaulusta ylemmäs ja vilkaisee parinsa puoleen.
“Naapuri soitti. Sanoi, että näki sen auton yöllä.”
He kävelevät ovelle.
Naapuri odottaa kuistilla, väsynyt katse silmissään ja kuppi kädessään.
“Te sanoitte, että jos muistan lisää…” hän aloittaa varovasti.
“Muistin.”
“Jatkakaa,” vanhempi poliisi sanoo.
“Se oli se punainen auto. Se tuli pihaan yöllä. Moottori kävi, valot paloivat.
Ei kuljettajaa. Ei ketään sisällä.”
Nuorempi konstaapeli vilkaisee häneen epäuskoisena.
“Ilman kuljettajaa? Oletteko varma?”
Naapuri nyökkää.
“Katsoin suoraan tuulilasista. Tyhjää. Se tuli portille asti… pysähtyi.
Sitten se… se tuijotti mua. Niin kuin elävä.”
Vanhempi konstaapeli huokaisee.
“Tuijotti?”
“En tiedä miten muuten sen sanoisin,” mies jatkaa hermostuneesti.
“Sitten se peruutti pois. Katosi kadulle. Mä en oo nukkunut sen jälkeen silmäystäkään.”
Poliisit vaihtavat katseen.
Nuorempi raapii päätään ja sanoo hiljaa:
“Jos tuo pitää paikkansa, meillä ei ole kyse mistään tavallisesta ajosta.”
Vanhempi sulkee muistikirjansa ja katsoo kohti Jarin taloa.
Pihalla punainen Plymouth seisoo paikallaan, kastepisarat kimaltavat sen pinnalla.
Täydellisen hiljaa. Täydellisen viattomana.
Sitten…
radio auton sisällä käynnistyy itsestään.
🎶 “Baby, I’m back…” 🎶
Nuorempi poliisi hypähtää taaksepäin.
Vanhempi tuijottaa tiukasti.
“Eiköhän mennä jututtamaan Väänästä vielä kerran,” hän sanoo hiljaa.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 10: KUUNTELEVA AUTO
Aamu on muuttunut harmaaksi päiväksi.
Taivas roikkuu raskaana, ja ilma tuntuu sähköiseltä.
Pihalla punainen Plymouth seisoo liikkumatta,
mutta sen sisällä jokin on hereillä.
Poliisiauto kaartaa Jari Väänäsen pihaan.
Ovet avautuvat, ja kaksi konstaapelia astuu ulos.
Heidän askeleensa uppoavat märkään hiekkaan,
kun he kävelevät kohti kuistia.
Jari avaa oven ennen kuin he ehtivät koputtaa.
“Te taas,” hän sanoo väsyneesti.
“Meillä olisi vielä pari kysymystä,” vanhempi konstaapeli toteaa.
“Naapuri kertoi nähneensä autosi liikkeessä viime yönä.”
Jari kurtistaa kulmiaan.
“Ei se voi olla mahdollista. Mä nukuin koko yön.”
“Auto on siis ollut tallissa?”
“On,” Jari vastaa nopeasti, mutta hänen äänensä värähtää.
Samaan aikaan pihalla radio herää hiljaa henkiin.
🎶 “You belong to me…” 🎶
Moottori hyrähtää käyntiin.
Poliisit kääntyvät äänen suuntaan.
Vanhempi konstaapeli vilkaisee Jaria.
“Onko sulla avaimet taskussa?”
Jari koskettaa takin taskua.
“Avaimet on tässä…”
Poliisit katsovat toisiaan — ja astuvat ulos.
Auto seisoo siinä, moottori käynnissä, valot päällä,
mutta ohjaamossa ei ole ketään.
Nuorempi konstaapeli ottaa askeleen lähemmäs.
“Eihän toi voi olla—”
Silloin etuvalot välähtävät kirkkaasti.
Radio rahisee, ja moottori murahtaa.
Auton kojelautaan ilmestyy punainen hehku,
kuin se kirjoittaisi jotakin näkymättömään muistiin.
POLICE — 2 NAMES RECORDED.
Hetken ajan sisällä näkyy vain vilkkuva punainen valo,
sitten moottori sammuu.
Hiljaisuus.
Vanhempi konstaapeli kuiskaa:
“Kirjoititko sä ton tuohon?”
Jari pudistaa päätään hitaasti.
“En… mutta se teki sen itse.”
Poliisit vetäytyvät hitaasti taaksepäin,
katse kiinni auton pimeissä valoissa.
Christine on taas hiljaa —
mutta nyt se tietää, keitä he ovat.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 11: TAKAA-AJO
Yö on pimeä ja raskas.
Kaksi poliisia ajaa pitkin tyhjää maantietä.
Heidän autonsa takavalot häviävät sumuun.
Silloin radiopuhelin alkaa rätistä.
“…tuntematon ajoneuvo… ei pysähdy…”
He vaihtavat katseen.
“Onko se taas se Plymouth?”
Kaukana takana ilmestyy valot.
Punaiset, sykkivät, lähestyvät nopeasti.
“Se on se!” nuorempi huutaa.
“Kaikki valot päällä ja ei kuljettajaa!”
Moottori karjuu.
Christinen keula lähestyy kuin elävä tuli.
Poliisiauto kääntyy sivuun, mutta Plymouth iskee puskuriin ja työntää heitä eteenpäin.
Sireeni ulvoo, radio rätisee,
ja Christine painaa heidän autonsa ojaan.
Yksi viimeinen huuto kaikuu metallin sisällä —
sitten on hiljaista.
Christine pysähtyy tien reunaan.
Valot sammuvat.
Kone hiljenee.
Hetken kuluttua radio napsahtaa päälle.
🎶 “Baby… I’m back.” 🎶
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 12: TIEHEN KADONNEET
Aamu valkenee hiljaa.
Sade on lakannut, mutta ilma on yhä raskas ja kylmä.
Tienvarrella leijuu usva, joka kietoutuu ojiin kuin harmaa peitto.
Kaukana lähestyvät vilkkuvat valot.
Pelastusauto. Ambulanssi.
Kaksi poliisia makaa ojassa —
hiljaa, liikkumatta.
Heidän partioautonsa on vinossa tien laidassa,
sireeni soi yhä heikosti,
kuin kone ei olisi tajunnut, että kaikki on jo ohi.
Christinesta ei näy jälkeäkään.
Vain märät renkaan jäljet johtavat metsätien suuntaan
ja katoavat.
Samaan aikaan,
kaupungin toisella laidalla,
Jari Väänänen herää kahvinkeittimen ääneen.
Televisio on jäänyt auki yön jäljiltä.
Uutisankkuri puhuu rauhallisella äänellä:
“Kaksi poliisia on löydetty tänä aamuna maantien varresta.
Tutkijat selvittävät, mitä tapahtui.
Silminnäkijöiden mukaan paikalla nähtiin vanha punainen auto.”
Jari pysähtyy.
Kahvikuppi jää käteen.
Hän kääntyy hitaasti ikkunaan päin.
Pihalla seisoo Plymouth.
Täysin puhtaana.
Valot sammuneina.
Hiljaa.
Mutta sen krominen keula heijastaa jotain muuta —
kuin varjo olisi liikkunut pinnassa.
Silloin radio auton sisällä napsahtaa päälle,
hiljaa, lähes kuiskaten:
🎶 “You belong to me…” 🎶
Jari perääntyy askeleen.
Auto ei liiku.
Mutta se tuntuu tietävän, että hän kuuli.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 13: JOTAIN AUTOSSA
Aurinko yrittää puskea sumun läpi,
mutta valo on kalpea, harmaa ja kylmä.
Jari Väänänen seisoo keittiön ikkunassa,
katse kiinni punaiseen Plymouthiin.
Auto seisoo paikallaan,
kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta jokin siinä on väärin.
Hän pukeutuu nopeasti, vetää takin päälle ja kävelee ulos.
Kosteus tuntuu iholla kylmältä kuin jää.
Askel askeleelta hän lähestyy autoa.
Jokainen liike tuntuu hidastetulta,
kuin ilma olisi muuttunut raskaaksi.
Kun Jari on metrin päässä,
radio herää henkiin ilman, että hän koskee mihinkään.
🎶 “Baby… I’m back…” 🎶
Hän avaa oven varovasti.
Sisällä on lämmin.
Lämmin, vaikka ulkona on kylmä.
Penkeissä on outo, öljyinen kiilto,
ja tuoksu, jota hän ei tunnista —
raskas, metallinen, kuin palaneen kumin ja veren sekoitus.
Sitten hän huomaa sen.
Kojelaudan alle on tarttunut jotain tummaa.
Kuin savea… tai mutaa.
Jari kumartuu lähemmäs ja hipaisee sitä sormellaan.
Se on märkää.
Kun hän nostaa kätensä pois, siihen jää punertava jälki.
Hän jähmettyy.
Katsoo ympärilleen —
autossa ei ole ketään.
Mutta hän kuulee äänen.
Hiljaisen, matalan kuiskauksen,
joka ei tule radiosta.
“Aja…”
Jari säpsähtää ja perääntyy.
Hän paiskaa oven kiinni ja tuijottaa autoa hengitys höyryten.
Auto ei liiku.
Mutta sisällä mittaristo syttyy hehkuun,
kuin se olisi herännyt odottamaan.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 14: MENNEISYYDEN VARASTO
Jari Väänänen seisoo pihalla,
katsoo punaista Plymouthia ja hengittää syvään.
Auto tuntuu kutsuvan —
hiljaa, matalalla äänellä, josta ei saa selvää.
Hän tarttuu ovenkahvaan.
Se avautuu kevyesti,
kuin auto olisi odottanut juuri häntä.
Kun Jari istahtaa ratin taakse,
moottori käynnistyy itsestään.
Etuvalot syttyvät.
Vaihteet kytkeytyvät.
Auto alkaa liikkua.
Hitaasti ensin.
Sitten nopeammin.
Jari yrittää painaa jarrua — turhaan.
“Christine… mihin sä viet mut?” hän kuiskaa.
Radio herää:
🎶 “Don’t you remember me…” 🎶
Tie vie pois kaupungista.
Sateen jälkeinen ilma on paksu ja täynnä usvaa.
Tienvarret vilahtavat ohi,
mutta Jari tunnistaa yhden paikan —
pienen liittymän, jonka kyltissä lukee WAREHOUSE ROAD.
Auto kääntyy sinne itsekseen.
Kapeaa hiekkatietä pitkin se ajaa vanhalle teollisuusalueelle,
jonka rakennukset ovat sortumaisillaan.
Jari tunnistaa paikan.
“Ei voi olla totta…”
Varaston edessä auto pysähtyy.
Peltinen ovi on vääntynyt ja ruostunut,
mutta sen kyljessä on vanha teksti,
melkein kulunut pois:
DARNELL’S AUTO WRECKING.
Christine jää seisomaan hiljaa.
Sitten radio alkaa rahista.
“Tämä on se paikka.”
“Tämä on missä kaikki alkoi.”
Jari tuntee kylmien väreiden kulkevan selkää pitkin.
Hän astuu ulos autosta ja katsoo varaston ovea.
Sen takana kaikuu vanha ääni —
kuin metallia hakattaisiin,
kuin menneisyys yrittäisi herätä henkiin.
Hän avaa oven.
Sisällä on pimeää, pölyistä ja täynnä vanhoja auton osia.
Ja keskellä lattiaa —
mustuneita jälkiä.
Polttomerkkejä.
Christine vilkuttaa valojaan ulkona.
Radio soi jälleen, hiljaa:
🎶 “Baby… they tried to break me…” 🎶
Jari ymmärtää.
Tämä on paikka,
missä vanha kuljettaja kuoli.
Missä auto hajotettiin.
Mutta nyt se on palannut.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 15: UNI JOKA EI ANNA RAUHAA
Jari Väänänen istuu autossa varaston edessä.
Kädet tärisevät ratilla.
Kone on sammunut, mutta hänen päässään jyskyttää kuin joku hakkaisi vasaralla sisältäpäin.
Tum. Tum. Tum.
Ääni ei lakkaa.
Se ei tule ulkoa — se tulee sisältä hänen kallostaan.
Jari avaa oven, horjahtaa ulos ja sulkee tallin oven perässään.
Hän hengittää raskaasti, painaa otsaansa ja mutisee:
“Mä en kestä tätä enää…”
Tie kotiin on pitkä ja sumuinen.
Christine kulkee itsekseen, vaikka Jari tuskin pitää rattia käsissään.
Etuvalot halkovat harmaan yön,
ja jokaisessa heijastuksessa hän näkee välähdyksiä —
kuin jonkun toisen kasvot tuulilasissa.
Kun hän vihdoin saapuu kotiin,
hän pysäyttää auton ja istuu hiljaa pitkän hetken.
Moottori sammuu.
Hiljaisuus.
Hän menee sisään, riisuu takin ja istuu sängylle.
Päätä jomottaa yhä.
Hän yrittää sulkea silmänsä —
mutta uni ei tule.
Sitten kuuluu klik.
Ikkunan takana, pimeydessä,
Christine väläyttää etuvalojaan.
Jari säpsähtää.
“Anna mun olla…” hän kuiskaa.
Silloin jokin näpäyttää hänen olkapäätään.
Hän kääntyy —
mutta huone on tyhjä.
Valo muuttuu punaiseksi.
Se täyttää koko huoneen.
Ja Jari näkee.
Hän on taas varastolla — mutta nyt se on täynnä ihmisiä.
Miehiä, jotka huutavat ja hakkaavat metallia rautatangoilla.
Plymouth seisoo keskellä hallia, verinen ja höyryävä.
Sen kuljettaja yrittää huutaa, mutta ovi ei aukea.
Bensiini valuu lattialle, kipinät lentävät,
ja yhtäkkiä koko auto syttyy tuleen.
Liekit nielevät sen,
ja mies sisällä huutaa niin kauan, kunnes ääni katkeaa.
Jari seisoo vieressä, avuttomana.
Hän kuulee äänen korvissaan, syvältä menneisyydestä:
“Muistatko mun nimen?”
Liekit sammuvat.
Christine seisoo jälleen hänen kotipihallaan, ehjänä, kiiltävänä.
Sen radio syttyy hiljaa ja kuiskaa:
🎶 “You belong… to me…” 🎶
Jari herää huutaen.
Sydän hakkaa, hiki valuu.
Ikkunasta kajastaa aamun valo —
ja pihalla auto odottaa.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 16: KUSKIN NIMI
Aamu nousee hitaasti.
Sumu on tiheä kuin harso, ja valo siivilöityy sen läpi kuin hopeinen usva.
Jari Väänänen seisoo keittiön ikkunassa —
katse kiinni punaiseen Plymouthiin.
Yöstä on kulunut vain hetki, mutta olo on kuin viikkojen jälkeen.
Uni ei ollut unta.
Se oli muisto.
Hän avaa oven ja astuu pihalle.
Kaste on märkinyt kengät heti,
ja ilma tuoksuu öljyltä ja sateelta.
Christine seisoo paikallaan,
mutta sen radio napsahtaa päälle heti, kun Jari lähestyy.
🎶 “Why do fools fall in love…” 🎶
Jari pysähtyy.
Se on sama kappale, joka soitettiin varastossa siinä unessa.
Hän tuntee kylmien väreiden kulkevan selkää pitkin.
“Kenet sä mulle näytit?” hän kysyy hiljaa.
“Se mies… kuka hän oli?”
Auton mittaristossa valo vilkkuu.
Sitten kojelauta välähtää.
Vanha nimi ilmestyy digitaaliseen näyttöön —
kirjaimet yksi kerrallaan, hitaasti kuin haudasta nousevat:
“ARNIE.”
Jari tuijottaa nimeä kauhuissaan.
“Arnie? Se olit sä, eikö niin?”
Radio vastaa, pehmeällä äänellä, kuin lempeänä tunnustuksena:
🎶 “I only have eyes… for you…” 🎶
Etuvalot syttyvät hiljaa.
Auto kiiltää aamunvalossa kuin punainen sydän.
Jari ottaa askeleen taaksepäin.
“Ei… sä et voi olla elossa…”
Mutta hän tietää jo vastauksen.
Christine ei vain muista vanhaa kuljettajaa.
Se rakastaa yhä.
Ja nyt, sen katse — sen hehkuvat valot —
ovat kääntyneet hänen puoleensa.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 17: ARNIE PALAA
Aamu on poissa.
Päivä ei tunnu alkavan lainkaan.
Taivas on lyijynharmaa, ja ilmassa leijuu outo sähköinen lataus,
kuin myrsky odottaisi hetkeään.
Jari Väänänen seisoo autotallissa.
Christine on siinä — hiljaa, viattomana,
kuin se ei tietäisi mitään viime yöstä.
Mutta hän tietää, että se tietää kaiken.
Hän laskee kätensä konepellille.
Metalli on lämmin, vaikka talli on kylmä.
Hän kuulee syvällä auton sisältä matalan, vaimean huminan —
kuin sydämenlyönnit.
“Arnie…” hän kuiskaa.
Hetken on hiljaista.
Sitten radio herää.
🎶 “You keep me hangin’ on…” 🎶
Jari vetää kätensä pois.
“Et voi olla oikeasti täällä…”
Radio rätisee, ääni vääristyy.
Sanat katoavat, ja tilalle tulee miesääni —
nuori, säröinen, mutta tunnistettava:
“Kyllä mä oon. Sä jatkat siitä, mihin mä jäin.”
Jari jähmettyy.
“Arnie?”
“Christine ei unohda. Se ei päästä irti.
Se rakasti mua. Nyt se rakastaa sua.”
Jari hengittää raskaasti, sydän hakkaa rinnassa.
“Mutta mä en halua tätä!”
Ääni hiljenee.
Sitten kuuluu hiljainen, kylmä naurahdus.
“Ei kukaan halua, Jari. Mutta se valitsee itse.”
Radio sammuu.
Etuvalot syttyvät hetkeksi,
ja Jari näkee oman heijastuksensa auton pinnassa.
Mutta peilissä ei ole hänen kasvonsa —
vaan jonkun toisen.
Arnie Cunninghamin.
Jari horjahtaa taaksepäin.
Auto on taas hiljaa.
Mutta sen moottori sykkii,
kuin se nauraisi sisältäpäin.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 18: MIEHEN LUO
Ovi paiskautuu kiinni itsestään.
Metalli kumahtaa ja lukot naksahtavat —
ei ulkoa, vaan sisältä.
Jari Väänänen jähmettyy ratin taakse.
“Christine…” hän kuiskaa.
Mutta auto ei vastaa.
Radio alkaa soida.
Hiljainen, särisevä melodia —
vanha kappale, jonka sanat ovat lähes kadonneet:
🎶 “Se mies ajoi traktorilla…
koko yö, kunnes moottori sammui…” 🎶
Auto nytkähtää liikkeelle.
Etuvalot leikkaavat yön halki,
ja tie vie pois kaupungista, kohti jotain tuntematonta.
Jari yrittää avata oven.
Turhaan.
Kahva ei liiku.
“Minne sä viet mut?” hän huutaa.
Mutta Christine vain kiihdyttää.
Hänen silmänsä painuvat väkisin kiinni,
kuin uni olisi iskenyt voimalla.
Rattaiden humina muuttuu rytmikkääksi,
kuin sydämenlyönnit.
Koko yö ajetaan.
Christine ei pysähdy kertaakaan.
Jari nukkuu syvää, levotonta unta —
ja unessa hän näkee miehen.
Vanhan miehen, kädet rasvassa ja silmät väsyneinä.
Hän seisoo pellon laidalla traktorin vieressä.
Kauempana näkyy lato,
ja sen seinässä tuttu punainen hehku.
Jari herää.
Aurinko on noussut.
Auto on pysähtynyt.
Tien päässä näkyy vanha maatila.
Ränsistynyt talo ja talli, jonka seinässä on yhä vanha kyltti:
“C. Darnell – Auto Wrecking & Repair.”
Christine sammuttaa moottorin.
Radio hiljenee.
Jari katsoo taloa.
Jokin paikkaan vetää häntä puoleensa,
mutta hän ei tiedä miksi.
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 19: VANHAN MIEHEN SALAISUUS
Aamu on harmaa ja kylmä.
Usva leijuu maatilan yllä,
ja heinät kahisevat kevyesti tuulessa.
Jari Väänänen nousee autosta.
Christine pysyy hiljaa,
kuin odottaisi.
Hän kävelee kohti taloa, jonka maalipinta on hilseillyt pois vuosien aikana.
Ovi on raollaan.
Hän koputtaa, mutta kukaan ei vastaa.
Kun hän avaa oven,
sisältä tulvahtaa vanhan öljyn ja pölyn haju.
Keittiössä istuu vanha mies.
Harmaa tukka, ryppyiset kädet, ja syvälle painuneet silmät.
Hän nostaa katseensa hitaasti.
“Sinä tulit,” mies sanoo matalalla äänellä.
“Minä tiesin, että se päivä vielä koittaa.”
Jari hämmentyy.
“Tarkoitatko… Christineä?”
Mies nyökkää hitaasti.
“Se auto ei unohda. Se muistaa kaiken.
Se… rakastaa liikaa.”
Hän hakee laatikosta vanhan valokuvan.
Kuva on kellastunut, mutta siinä näkyy tuttu punainen Plymouth.
Sen vieressä seisoo nuori mies, hymy huulilla.
“Arnie Cunningham,” mies sanoo hiljaa.
“Se oli viimeinen, joka yritti hallita sitä.
Mutta auto päätti toisin.”
Jari nielaisee.
“Se näyttää mulle asioita. Kuin unia.”
“Ei ne ole unia, poika,” vanhus sanoo.
“Se näyttää sulle, mitä sinusta tulee.
Se tekee sen jokaiselle, jonka se valitsee.”
Hiljaisuus.
Kello tikittää seinällä kuin syke.
Sitten ulkoa kuuluu tuttu ääni —
Christine käynnistyy itsestään.
Vanhus säpsähtää,
puristaa rinnastaan,
ja hänen silmänsä laajenevat.
“Ei… ei taas…” hän kuiskaa.
Jari nousee nopeasti, mutta liian myöhään.
Vanhus rojahtaa pöytää vasten, käsi sydämellä.
Hän ehtii sanoa vielä yhden sanan:
“Juokse.”
Sitten kaikki hiljenee.
Ulkona auton moottori käy tasaisesti,
kuin se olisi kuullut kaiken.
Christine seisoo odottamassa.
🎶 “You belong to me…” 🎶
🚗 CHRISTINE 2 — LUKU 20: JÄÄHYVÄISET ARNIELLE
Hiljaisuus on raskas.
Vanhan miehen talossa tuuli heiluttaa verhoja, ja pöly leijuu ilmassa kuin unohdettujen päivien tuhka.
Jari Väänänen seisoo hetken liikkumatta.
Vanhus on poissa.
Käden alla pöydällä on yhä se valokuva —
mutta kun Jari yrittää tarttua siihen, paperi on kadonnut.
Hän kääntyy ja näkee auton ovet avoinna.
Christine odottaa.
Etuvalot palavat lempeästi, ei vihaisesti —
kuin se pyytäisi häntä vielä kerran kyytiin.
Jari nousee sisään.
Moottori käynnistyy itsestään,
radio herää.
🎶 “Since I don’t have you…” 🎶
Kappale soi hiljaa, kaihoisasti.
Kuvastin värisee hetken, ja sen pinnalle ilmestyy kuva.
Ei heijastus.
Ei Jarin kasvot.
Vaan Arnie Cunningham.
Nuori mies, sama hymy kuin vanhassa kuvassa.
Katse suora, rauhallinen —
kuin tietäisi, että tämä on viimeinen kerta.
Jari katsoo kuvaa henkeä pidätellen.
“Arnie… sä näytät niin nuorelta.”
Arnie hymyilee.
Sitten hän kääntää katseensa suoraan kohti Jaria ja sanoo hiljaa,
kuin laulun seasta:
“Aika lähteä. Se on nyt sinun.”
Christine nytkähtää liikkeelle,
mutta tällä kertaa ei kiihdytä.
Se ajaa hiljaa.
Tie kaartuu metsän halki, aurinko nousee taustalla.
Radio jatkaa soittamistaan.
🎶 “Since I don’t have you…” 🎶
Kertosäe soi, ja Jari tuntee kyyneleen poskellaan.
Kun kappale loppuu,
radio hiljenee.
Arnie katoaa peilistä.
Christine pysähtyy.
Moottori sammuu.
Vain tuuli jää jäljelle.
Ja tunne, että jokin suuri on päättynyt.