Jari ja Kasvoton mies
Erakko asui hirsitalossa. Pieni, harmaa, sammaloitunut rakennus seisoi keskellä metsää, kuin se olisi kasvanut maasta itse.
Hän ei käynyt kylällä. Ei puhunut puhelimessa. Ei lähettänyt joulukortteja.
Hän vain veisti.
Joka aamu hän teroitti puukon hiljaa, otti palan puuta ja alkoi kaivertaa. Useimmiten hahmo oli pieni ja kumara. Joskus se näytti ihan ihmiseltä. Toisinaan… vähän liiankin tutulta.
Kukaan ei tiennyt hänen nimeään. Mutta kaikki sanoivat: ”Se on se Kasvoton mies.”
Jari päätti lähteä tapaamaan häntä. Ei siksi, että olisi halunnut. Vaan koska jokin kutsui.
Se vanha puu-ukkeli, jonka hän oli löytänyt ullakolta, oli alkanut tuntua oudon painavalta. Sen selkään oli kaiverrettu päivämäärä: ”15. maaliskuuta 1965” – päivä, jona Jari syntyi.
”Ei kai se voi olla sattumaa…”
Hän ajoi autolla niin pitkälle kuin pääsi, sitten jatkoi jalan metsätietä pitkin. Polku kapeni, oksat raapivat hihoja. Metsä alkoi tuntua vanhemmalta kuin mikään muu maailmassa. Hiljaisuus ei ollut vain hiljaisuutta – se odotti jotain.
Ja sitten hän näki sen. Pienen, sammaloituneen hirsitalon. Piipusta nousi savua. Pihalla, kantojen keskellä, istui erakko puukko kädessä. Veisti.
Jari astui lähemmäs. Mies ei katsonut häntä. Veisti vain. Puu-ukkelia, joka näytti aivan Jarilta.
Ukko katsoi Jaria. Ei hymyillyt. Ei nyökännyt. Ei sanonut mitään.
Hiljaisuus roikkui ilmassa kuin harso, jota ei voinut työntää syrjään. Jari seisoi hievahtamatta, yhä kädessään se vanha puu-ukkeli.
Lopulta ukko sanoi vain yhden sanan:
”Päivää.”
Ääni oli karhea ja matala, kuin se olisi veistetty karkealla taltalla puuhun.
Jari nielaisi.
”Minä oon Jari… Tulin katsomaan, kuka näitä tekee.”
Ukko ei vastannut. Hän vain laski puukon syliinsä ja katsoi Jaria suoraan silmiin.
Silloin Jari tunsi sen. Kuin hänen muistinsa olisi heilahtanut. Jotain unohtui – tai siirtyi syrjään. Hän ei enää ollut ihan varma, miksi oli tullut.
Ukko nosti hitaasti puu-ukkelin esiin. Sen kasvoissa oli jotain uutta. Haava, joka ei ollut siinä aiemmin.
Ukko nousi hitaasti ylös, puu-ukkeli toisessa kädessä, puukko toisessa.
Sitten hän murahti:
”No tule nyt sisään, perhana sentään. Eihän tuolla voi ihmistä seisottaa.”
Tuvan lämpö hulmahti vastaan – tupakan, tervan ja koivusavun sekoitus. Lattialla lojui lastuja, seinillä roikkui veistettyjä hahmoja. Joillakin oli tutut kasvot.
Ukko osoitti tuolia takan ääressä.
”Istu. Et sä muuten kauaa jaksa.”
Jari istui. Ukko asetti puu-ukkelin pöydälle, viereen oman työnsä – ja ne kaksi ukkelia katsoivat toisiaan, kuin olisivat tunteneet jo pitkään.
”Sinulla on kysymyksiä,” ukko sanoi. ”Mutta täällä vastauksia ei anneta ilmaiseksi.”
Ukko istui alas omalle jakkaralleen, otti uuden puupalikan ja alkoi veistää. Puukko suhahti puuta vasten, tasaiseen tahtiin.
Sitten hän pysähtyi hetkeksi, otti farkkutakin taskusta rypistyneen tupakkapaperin ja vanhan tupakanpussin.
”Pistä sätkäksi.”
Ukko työnsi pöydän yli filtterin ja murahti:
”Tääl ei polteta yksin. Sätkä tehdään kaverillekin.”
Jari nyökkäsi ja alkoi kääriä. Kädet tärisivät vähän. Ei kylmästä, vaan tunnelmasta.
Ukko jatkoi veistämistä, samalla kun Jari sytytti savukkeen ja ojensi toisen hänelle.
He istuivat hetken hiljaa. Savun seassa ukko puhui hiljaa:
”Tiedätkö… mistä puu-ukkelit oikeasti tulee? Niistä, jotka unohtaa, kuka ne on.”
Ukko ojensi veistämänsä puu-ukkelin syrjään, otti puukon pöydältä ja työnsi sen Jarin eteen.
”Veistä nyt ukko.”
Jari katsoi puukkoa.
”En mä oo mikään veistäjä,” hän sanoi hiljaa.
Ukko sytytti sätkänsä, veti pitkään ja puhalsi savut hitaasti ulos.
”Olit ennen. Katsotaan, ootko vielä.”
Ukko heitti pöydälle palan puuta – siinä oli jo muoto.
Pään alku.
Jari tunsi sen heti. Se muistutti jotakuta. Ei vielä peilikuvaa – mutta melkein.
Hän alkoi veistää.
Siruja lensi pöydälle, savun sekaan. Ukko ei sanonut mitään. Vain katseli.
Kasvot. Mutta ei Jarin. Ei ukon.
Äidin.
Jari veisti – veitsi suhahti puuta vasten kuin se olisi osannut reitin ilman häntä.
Muisto. Ei uni. Ei kuvitelma.
Oikea muisto.
Jari istui samassa tuvassa. Oli kuusivuotias. Äiti seisoi ovella ja puhui ukolle:
”Me tullaan tästä ohi aina mökille mennessä. Jari tykkää näistä sun ukkeleista.”
Ukko oli nuorempi silloin. Pöydällä oli puu-ukkeli. Pieni poika, jolla oli sininen lippis ja punainen huppari – täsmälleen samanlainen kuin Jarilla silloin.
”Ota se mukaan,” ukko oli sanonut silloin. ”Se pitää sinut muistissa.”
Ja Jari muisti, miten hän oli ottanut sen. Pitänyt sitä kädessään koko kesän. Ja sitten unohtanut.
Hän pysähtyi. Kasvot veistoksessa – äiti nuorena, nauraen.
Ukko murahti:
”Muistatko nyt, miksi tulit?”
He viettivät monta tuntia järvellä. Ukko meloi, Jari katseli maisemaa hiljaa. Tuli tunne, että jokin vanha oli herännyt uudestaan.
He puhuivat puu-ukkeleista, lapsuudesta, hiljaisuudesta, ihmisistä jotka unohtavat itsensä.
”Tää järvi tietää enemmän kuin me,” ukko sanoi hiljaa.
”Se muistaa kaiken, muttei puhu ellei kysytä oikein.”
Palatessaan ukko heitti haasteen:
”Tehdään veistokilpailu. Kumpi saa aikaiseksi parhaan ukon?”
”Mikä sen nimen pitää olla?” Jari kysyi.
Ukko mietti hetken, sylkäisi järveen ja sanoi:
”Veistä vaikka Valtteri. Mä teen Kaarlon.”
Ja niin he alkoivat veistää. Kilpailua ei koskaan julistettu päättyneeksi.
Mutta molemmat tiesivät, kumpi teki omansa muistista – ja kumpi sydämestä.
Jari seisoi vielä puu-ukkeleiden keskellä, kun ukko huokaisi syvään.
”Otetaanpa kahvit,” hän sanoi ja siirtyi hitaasti hellan ääreen.
Liikkeissä oli jotain raskasta – ei vain iän, vaan kivun tuomaa.
Kun kahvi porisi, ukko nojautui pöytään ja sanoi suoraan:
”Minulla on syöpä.”
Jari jäi hiljaiseksi.
Tuvan lämpö tuntui muuttuvan raskaaksi.
”Ei ole enää paljon aikaa jäljellä,” ukko jatkoi, katse kiinnittyneenä yhteen keskeneräiseen veistokseen.
”En halua, että nämä menevät hukkaan… tai että joku, joka ei ymmärrä, vie ne.”
Hän kaivoi taskustaan vanhan, kuluneen avaimen.
”Tämä on mökin takahuoneeseen,” ukko sanoi ja työnsi avaimen Jarin käteen.
”Siellä on kaikki, mitä olen kerännyt, veistänyt ja säilyttänyt. Joitain asioita et ehkä vielä ymmärrä, mutta tulet vielä ymmärtämään.”
”Siellä on tarinoita. Joita ei ole kerrottu kenellekään muulle kuin minulle.
Ne pitää säilyttää, ja sinä… sinä osaat kuunnella.”
Jari yritti etsiä sanoja, mutta ukko nosti kätensä pysäyttävästi.
”Älä sano mitään nyt. Kun aika tulee, tiedät, mitä tehdä.”
Ukko vilkaisi ikkunasta ulos.
”Sun on paras lähteä. Kohta on niin pimeää, ettei polkua näe kulkea.”
Kun Jari nousi, ukko tarttui hänen käteensä ja puristi kevyesti.
”Muista se avain,” hän sanoi matalalla äänellä.
”Se on enemmän kuin pelkkä metalli.”
Jari nyökkäsi, työnsi avaimen taskuunsa ja lähti.
Ukko jäi seisomaan ovelle, kunnes Jari katosi metsään.
Kotona Jari laski avaimen pöydälle.
Koko yön hän ei saanut unta.
Aamulla hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän palaisi mökille – ja käyttäisi avainta.