Tuntematon Tie – Valintapohjainen Kauhutarina
Mies ajoi yksinäistä tietä pitkin. Taivas oli tumma, kuu piiloutui pilvien taakse, eikä muita autoja näkynyt missään. Synkkä metsä reunusti kapeaa asfalttitietä, ja ainoa ääni oli moottorin tasainen hyrinä.
Yhtäkkiä moottori räsähti ja alkoi yskiä. Nopeus putosi, ja hetken päästä auto nytkähti pysähdyksiin. Hän kirosi hiljaa ja avasi oven astuakseen ulos. Kylmä tuuli puhalsi metsän läpi, ja jostain kaukaa kuului outo rasahdus.
Hän avasi konepellin ja katsoi moottoria, mutta ei osannut tehdä mitään. Johdot olivat paikoillaan, akku näytti ehjältä, eikä hän nähnyt mitään ilmiselvää vikaa.
Hän kaivoi taskustaan kännykän. Näytössä luki ”Ei signaalia”.
Pimeys tiivistyi ympärillä. Missään ei näkynyt katuvaloja, ja tuntui kuin metsä olisi liikkunut lähemmäs. Hän tunsi olonsa epämukavaksi – jotain oli vialla.
Hän päätti lähteä kävelemään tietä pitkin, jos näkisi jossain talon.
Mies astui pois auton luota ja lähti seuraamaan tietä eteenpäin. Kengät rahisivat asfalttia vasten, ja metsän musta siluetti tuntui sulkeutuvan ympärille. Hän käveli minuutteja, kenties kymmeniä, mutta tie vain jatkui loputtomasti ilman merkkejä elämästä.
Sitten hän näki sen. Kauempana sumun keskellä näkyi vanhan talon hahmo, sen tummat ikkunat näyttivät syviltä silmäkuopilta, ja kuistin ovi heilahteli tuulessa. Valoa ei näkynyt, mutta tunne siitä, ettei hän ollut yksin, kasvoi jokaisella askeleella.
Hän epäröi hetken, mutta astui sisälle taloon. Ovi narahti kumeasti hänen takanaan, ja ilmassa leijui vanhan, ummehtuneen puun tuoksu. Huoneessa oli pölyisiä huonekaluja, joita peittivät valkoiset lakanat. Ainoa ääni oli hänen omat askeleensa puulattialla.
Yhtäkkiä kaikki pimeni.
Jokin iski häntä takaapäin, ja maailma katosi.
Kun hän heräsi, hän oli sidottuna tuoliin hämärässä huoneessa.
Hänen päänsä jyskytti ja jokainen raaja tuntui raskaalta. Huoneessa ei ollut ikkunoita, vain yksi hämärästi loistava lamppu roikkui katosta, sen valo heilahdellen, kuin jokin olisi juuri koskettanut sitä. Ilma oli tunkkainen, täynnä vanhan puun ja homeen hajua.
Jossain kauempana kuului askeleita. Hitaasti, määrätietoisesti. Ne lähestyivät.
Ovi hänen edessään avautui hitaasti naristen.
Hän nielaisi ja avasi suunsa. ”Kuka siellä? Miksi olen täällä?” Hänen oma äänensä kuulosti oudolta, heikolta, kuin se olisi kuulunut jollekin muulle.
Hetken oli hiljaista. Sitten ääni puhui. Se ei ollut ihmisääni, ei täysin. Se oli kuin joku olisi puhunut kahden eri taajuuden välillä, epävakaana ja vääristyneenä.
”Sinä… tulit tänne itse.”
Mies tunsi kylmän väristyksen kulkevan selkärankansa läpi. ”Mitä tarkoitat? Kuka sinä olet?”
Ääni ei vastannut heti. Ovi avautui kokonaan, mutta hän ei nähnyt ketään.
Sitten varjo seinällä liikahti.
Varjon takaa astui esiin hahmo. Se oli pitkä ja hoikka, eikä sen liike ollut täysin inhimillistä. Sen käsissä oli vanha, ruostunut lapio, ja sen kasvoja peitti maski – yksinkertainen, ilmeetön naamio, joka esti häntä tunnistamasta vangitsijaansa.
Mies yritti hengittää rauhallisesti. ”Mitä aiot tehdä minulle?”
Hahmo ei vastannut heti. Se seisoi paikoillaan, vain pää nytkähtäen hieman, kuin se olisi tarkkaillut häntä jostain muualta kuin silmillään.