Päättymätön Tarina: Osa 1
Moottori hyrisi hiljaa. Tie oli tuttu – liian tuttu.
Jari ajoi kotiin. Samat mutkat, samat valot, sama matka. Mutta tänään jokin oli erilaista.
Hän muisti.
Hän muisti edellisen kerran. Hän muisti, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Mutta mitä tapahtui viimeksi?
Jari ei muistanut loppua. Se vain… katosi.
Radio särisi.
Hän vilkaisi mittaristoa. Kaikki oli normaalia – ei musiikkia, ei uutisia, vain särisevä matala ääni:
”Tervetuloa takaisin, Jari.”
Hänen kätensä puristi rattia lujemmin.
Hän ei ollut laittanut radiota päälle.
Ääni oli tuttu… mutta mistä?
Tämä oli matka, joka ei pääty.
Portit, joita ei pitäisi avata.
Tien varrella oli jotain uutta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt niitä aiemmin, mutta samalla hän tiesi, että ne olivat olleet siellä aina.
Portit.
Ne kohosivat pimeyteen, korkeina ja raskaina, metallinvärisinä.
Hän ei halunnut katsoa niitä – mutta ei voinut kääntää katsettaan pois.
Ja sitten portit avautuivat.
Tuntematon
Veijo tietää liikaa – mutta ei tarpeeksi.
Veijo heräsi yöllä.
Hän oli nähnyt unen.
Hän seisoi samalla tiellä kuin Jari.
Hän näki portit.
Ja juuri ennen kuin hän heräsi –
hän kuuli kuiskauksen.
”Älä avaa tätä.”
Veijo nousi istumaan. Hän ei ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan kuullut tästä tarinasta.
Mutta
tarina tiesi hänestä.
Silloin hänen puhelimensa näyttö välähti.
Uusi viesti.
Tuntematon numero.
”Sinä olet jo täällä.”
Tuntematon
Aikasilmukka alkaa murtua.
Jari yritti pysäyttää auton. Se ei pysähtynyt.
Hän yritti kääntyä. Se ei kääntynyt.
Portit avautuivat hitaasti.
Ne eivät kutsuneet häntä sisään.
Ne vain odottivat.
Ja sitten radiossa särisevä ääni sanoi:
”Älä muista, Jari. Se on helpompaa niin.”
Mutta hän muisti.
Hän muisti tarinan alun ja lopun…
jota ei ole.
Jari tiesi, mitä oli edessä.
Hän oli ollut täällä ennen.
Mutta oliko hän koskaan päässyt pois?
Hän muisti vain…
Tuntematon
Päättymätön Tarina: Osa 2
Kuunnelma alkaa
Yksi kertomus, joka ei unohdu.
Jari avasi silmänsä. Hän ei ollut kotona. Hän ei ollut missään, minkä tunsi, mutta hän tiesi, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
Hän muisti ensimmäisen tarinan. Hän muisti portit.
Mutta nyt… hän oli syvemmällä.
Tuntematon
Syvemmällä
Varjojen äänet.
Jari ei ollut yksin. Hän ei nähnyt mitään, mutta hän kuuli kuiskauksia, joita hän ei ymmärtänyt. Askeleita, jotka eivät olleet hänen omiaan. Kylmän ilman, joka tuntui liikkuvan ilman tuulta.
Ja sitten äänet puhuivat selkeästi:
”Sinä et ole vielä ansassa, mutta pian olet.”
Jari kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt ketään.
Portti ei ollut enää sama.
Hän näki sen – se oli portti, mutta ei sama kuin aiemmin. Se oli korkeampi. Se oli vanhempi.
Ja se ei ollut enää kiinni.
Jari tiesi, ettei hänen pitäisi mennä lähemmäksi, mutta jokin pakotti hänet. Ja kun hän astui eteenpäin, portti avautui itsestään.
”Piru tarjoaa vapautta. Hinta on sielu.”
Hän astui sisään.
Siellä hän odotti.
Mutta pirulla ei ollut sarvia. Ei liekkejä.
Vain hämärässä seisova hahmo, joka ei hymyillyt.
”Tiesin, että palaisit, Jari.”
Jari ei sanonut mitään. Hän ei tiennyt, oliko tämä oikea hetki puhua.
Piru käveli lähemmäksi.
”Haluatko pois? Sen voi järjestää.”
Mutta oliko se ainoa ulospääsy?
Tuntematon
Varjokirjurin kohtalo
Jari katsoi pöytään.
Siinä oli vanha, tumma kirja. Kahlittu. Mutta siinä oli tyhjä sivu.
Piru osoitti kirjaa.
”Kirjoita nimesi, ja olet vapaa.”
Jari tiesi, ettei hänen pitäisi. Mutta hän tiesi myös, että tämä ei ollut vain unta.
Hän teki sen.
Hän otti kynän.
Ja kirjoitti.
Varjo näkee kaiken.
Hetken aikaa ei tapahtunut mitään.
Sitten sivut liikkuivat. Muste levisi itsestään. Jarin nimi katosi kirjan sivulta.
Ja ääni kuiskasi hänen korvaansa:
”Tämä ei ollut sinulle tarkoitettu, Jari.”
Ja kaikki pimeni.
Tuntematon
Herääminen – vai uusi ansa?
Hän oli omassa sängyssään.
Kaikki oli niin kuin ennen.
Oliko se todella niin?
Kello näytti aina samaa aikaa.
Televisio meni päälle itsestään.
Mutta siinä ei ollut kuvaa.
Puhelimen näytöllä oli vain yksi viesti:
”Sinä olet jo täällä.”
Mutta mitä tämä tarkoitti?
Oliko hän palannut?
Vai siirtynyt vielä syvemmälle?
Oliko hän todella vapaa?
Vai alkoiko uusi painajainen?
Veijo ei tiennyt. Mutta pian hän tulisi tietämään.
Ja tarina jatkui.
Mutta miten?
Tuntematon
Päättymätön Tarina ei koskaan pääty. Se vain alkaa uudestaan.
Päättymätön Tarina: Osa 3
Peilimaailman portti
Jari herää omaan sänkyynsä. Hän hieroo silmiään ja hengittää syvään.
Kaikki tuntuu oudolta.
Hän muistaa kirjoittaneensa nimensä Varjokirjurin kirjaan.
Mitä nyt tapahtui? Oliko kaikki vain unta?
Vai oliko hän edelleen tarinan sisällä?
Hän nousee ylös ja vilkaisee peiliin.
Hän näkee itsensä – mutta jokin ei täsmää.
Peilikuva viipyy hetken pidempään kuin sen pitäisi.
Tuntematon
Uusi maailma
Jari astuu varovasti olohuoneeseen. Kaikki näyttää tutulta, mutta outo hiljaisuus leijuu ilmassa.
Ulkona on pimeää, vaikka kello näyttää aamupäivää.
Hän avaa television.
Ruudulla ei ole kanavia, vain sumuista kohinaa.
Mutta kohinan seasta kuuluu jotain.
Kuiskaus.
Hitaasti sanat alkavat erottua:
”Tule takaisin… Et voi paeta.”
Jari ottaa askeleen taaksepäin. Sydän hakkaa.
Hän muistaa unen, jossa television kautta pääsi toiseen maailmaan.
Voisiko se olla mahdollista?
Hän koskettaa ruutua.
Tunne on outo – kuin kylmää vettä vasten.
Hän painaa kätensä tiukemmin ruutuun…
Yhtäkkiä maailma hämärtää.
Ja hän tuntee putoavansa.
Kun hän avaa silmänsä, hän on aivan uudessa paikassa.
Se näyttää hänen omalta maailmaltaan – mutta kaikki on käänteistä.
Tuntematon
Käänteinen todellisuus
Talot seisovat paikoillaan, mutta ne ovat vääränvärisiä.
Puut huojuvat, mutta niiden varjot liikkuvat vastakkaiseen suuntaan kuin niiden tulisi.
Ilmassa on pahaenteinen tunne.
Jari vilkaisee puhelintaan.
Ei signaalia.
Hän lähtee kohti Veijon kotia, joka näkyy horisontissa.
Kun hän pääsee ovelle, hän pimpottaa ovikelloa.
Hetken kuluttua ovi avautuu.
Veijo seisoo siellä. Hänen katseensa on outo – kuin hän olisi unessa.
”Veijo?”
Jari kysyy.
Veijo kallistaa päätään ja sanoo hitaasti:
”Oikea osoite ei ole täällä. Meidän on mentävä syvemmälle.”
Tuntematon
Jokin seuraa heitä
Veijo astuu ulos talosta ja katsoo kohti polkua. Hänen kasvoillaan ei ole ilmettä – vain tyhjä katse.
Jari vilkaisee taakseen.
Talo, jonka hän juuri näki normaalina, on muuttunut.
Sen seinät näyttävät mädäntyvän silmissä.
Ikkunat ovat mustia – kuin tyhjät silmäkuopat.
Kaukaa kuuluu jotain.
Aluksi se kuulostaa tuulelta.
Mutta sitten Jari tajuaa
totuuden.
Se on
kuiskauksia.
Niitä on
satoja.
Tuhansia.
Ne kuiskivat hänen nimeään.
”Jari… Jari… Takaisin… Takaisin…”
Hän puristaa nyrkkejään. Hän ei voi kääntyä takaisin.
Ei enää.
”Mitä syvemmälle me menemme, sitä vaikeampi on palata.”
Veijo sanoo hiljaa ja lähtee kulkemaan polkua eteenpäin.
Jari vilkaisee taakseen vielä kerran.
Hetkeksi hän näkee talon ikkunassa
hahmon
.
Mustan, varjomaisen olennon.
Se seisoo liikkumatta ja
katsoo häntä.
Kun hän räpäyttää silmiään –
hahmo on poissa.
Tuntematon
Pakotie sulkeutuu
He kävelevät pimeällä polulla. Ilma on kylmä ja raskas.
Jokainen askel tuntuu kuin se uppoaisi mustaan sumuun.
Jari alkaa kuulla sen.
Hiljaiset askeleet heidän takanaan.
Ne eivät kuulu tuuleen.
Ne eivät kuulu heille.
Hän katsahtaa Veijoa. Mutta Veijo ei näytä huomaavan mitään.
Askeleet lähenevät.
Ne ovat
epäsäännöllisiä
– kuin jokin liikkuisi oudosti, liian pitkillä askelilla…
Tai liukuen eteenpäin.
Jari hengittää raskaasti ja vilkaisee olan yli.
Se ei ole enää talon ikkunassa.
Se on nyt heidän perässään.
Se on
liian pitkä
.
Sen
raajat venyvät luonnottomasti
.
Se
ei kävele.
Se
lähenee.
Jari nielaisee ja kuiskaa:
”Veijo… joku seuraa meitä.”
Veijo pysähtyy. Hän ei käänny katsomaan taakseen.
Mutta hänen kasvoillaan käy hetkellinen pelon ilme.
”Älä katso taaksesi.”
hän sanoo matalalla äänellä.
”Se tulee nopeammin, jos huomaat sen.”
Jari tuntee kylmän hien kohoavan niskassaan.
Heidän takanaan
askeleet muuttuvat.
Ne
kiihtyvät
.
Se
tietää
, että he ovat
tietoisia siitä
.
Jari puristaa nyrkkejään ja kiristää tahtiaan.
Heidän täytyy päästä pois.
Mutta miten –
jos he eivät edes tiedä, minne polku vie?
Veijo katsoo suoraan eteenpäin ja kuiskaa:
”Pidä kiinni, Jari. Nyt mennään oikeaan paikkaan – maksoi mitä maksoi.”
Tuntematon
Päättymätön tarina ei lopu koskaan.
Se vain
alkaa uudestaan.
Kiitos tarinan seuraamisesta. Mysteeri jatkuu…
Tuntematon
Television ruutu välkkyy
Käänteinen maailma hehkuu oudossa valossa – kuin todellisuus olisi vääristynyt uneksi, josta ei voi herätä.
Jari seisoo Veijon edessä, mutta jokin tuntuu olevan pielessä.
Veijo katsoo häntä oudosti, aivan kuin ei tunnistaisi häntä täysin. Hänen silmänsä ovat tyhjät – kuin peilikuva ilman sielua.
”Veijo, mitä täällä tapahtuu?”
Jari kysyy varovasti.
Veijo ei vastaa heti. Hän avaa suunsa – mutta ääntä ei kuulu. Hänen huulensa liikkuvat, mutta sanat jäävät kuulumattomiin.
Yhtäkkiä television ruutu muuttuu. Sen läpi särisee epäluonnollinen ääni – aivan kuin joku tarkkailisi heitä ruudun toiselta puolelta.
Jari tuntee kylmien väreiden kulkevan pitkin selkärankaansa. Hän vilkaisee ympärilleen.
Talot näyttävät samoilta kuin ennen – mutta varjot liikkuvat väärällä tavalla. Kadut ovat autiot…
Paitsi että ne eivät ole tyhjät.
Jokin
piiloutuu
niiden kulmissa.
Jari henkäisee syvään ja yrittää pitää itsensä rauhallisena.
”Nyt mennään oikeaan osoitteeseen.”
Mutta juuri silloin
television ruudulla näkyy jotain uutta.
Varjo.
Varjo, joka ei ole heidän.
Ruudulla vilahtaa teksti:
”Tarinan Varjo katsoo sinua.”
Tuntematon
Kuka on Tarinan Varjo?
Jari kurtistaa kulmiaan.
”Kuka helvetti on Tarinan Varjo?”
hän mutisee.
Sitten ruutu vastaa.
Ääni, joka ei kuulu kenellekään, puhuu suoraan heille:
”Minä olen ollut täällä aina. Te vain ette ole katsoneet tarpeeksi tarkasti.”
Jari nielaisee. Hän katsoo Veijoa – mutta Veijo näyttää pelokkaalta, aivan kuin kuulisi äänen ensimmäistä kertaa.
”Oletteko valmiita maksamaan hinnan?”
ääni jatkaa.
”Minkä hinnan?”
Jari kysyy, mutta ei ole varma, haluaako tietää vastauksen.
Television ruutu vilkkuu kerran. Sitten teksti ilmestyy siihen hitaasti, kirjain kerrallaan:
”Tarina ei halua sinun poistuvan.”
Jari ja Veijo vilkaisevat toisiaan.
Tämä ei ole enää pelkkää unta.
Tämä on jotain muuta.
Jotain, joka elää tarinan sisällä.
Sitten valot sammuvat.
Tuntematon
Pimeyden kuiskaus
Pimeyden keskellä Jari tuntee, kuinka kylmä viima kulkee hänen kehonsa läpi.
Hän ei näe mitään.
Hän kuulee vain hengityksensä…
Ja sitten jotain muuta.
Kuiskausten aalto.
Ne tulevat jokaisesta suunnasta.
Ne kuiskivat sanoja, joita ei voi täysin ymmärtää.
Ne toistavat hänen nimeään.
”Jari… Jari…”
Hän yrittää liikkua – mutta jalat eivät tottele.
Jokin on hänen takanaan.
Hän ei halua kääntyä – mutta hänen kehonsa liikkuu vasten hänen tahtoaan.
Hän kääntyy hitaasti…
Ja näkee
peilin.
Mutta peilissä
ei ole hänen kuvajaistaan.
Sen sijaan siellä seisoo hahmo.
Se muistuttaa häntä – mutta se
ei ole hän.
Sen silmät ovat täysin mustat.
Sen hymy on vääristynyt.
Liian leveä.
Se nostaa hitaasti kätensä…
Ja osoittaa suoraan Jaria.
Sitten se puhuu.
”Sinä kuulut tänne.”
Television ruutu välähtää viimeisen kerran. Teksti ilmestyy ruudulle hitaasti, kuin jokin kirjoittaisi sitä juuri nyt:
”Tehkää valinta.”
Tuntematon
Varjokirjurin kirja
Jari ja Veijo tuntevat, kuinka
heidät temmataan pois todellisuudesta.
Heidän kehonsa vajoavat – kuin he putoaisivat loputtomaan tyhjyyteen.
Mutta he
eivät putoa.
Heidät vedetään sisälle.
Sisälle
Varjokirjurin kirjaan.
Muste alkaa valua heidän iholleen, imeytyen syvälle heidän olemukseensa.
Heidän nimensä kirjoitetaan kirjan sivuille.
Eikä sitä voi perua.
Jari yrittää huutaa – mutta ääni ei kanna.
Veijo katsahtaa häneen epätoivoisena. Heidän katseensa kohtaavat hetken ajan…
Ja sitten
pimeys nielaisee heidät kokonaan.
Tällä kertaa
tarina kirjoittaa heidät itse.
He eivät ole enää kertojia.
He ovat tarinan hahmoja.
Tuntematon
Varjojen loitsu
Jari kohottaa katseensa pimeydessä ja kuiskaa epävarmasti:
”Mikä paikka tämä on?”
Hetken ajan kaikki on hiljaa.
Sitten, kuin näkymätön käsi kirjoittaisi suoraan ilmaan, vastaus ilmestyy heidän eteensä:
”Tämä on tarinan ydin. Täällä sanat elävät. Ja kohtalot sinetöidään.”
Veijo astuu askeleen eteenpäin ja kysyy epävarmasti:
”Mikä on oikea paikka? Minne meidän pitää mennä?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen muste leijuu heidän eteensä muodostaen sanat:
”Siellä, missä sanat syntyivät ensimmäistä kertaa. Missä tarina alkoi.”
Jari miettii hetken ja mutisee:
”Olisiko se joku patsas, jonka edessä loitsu sanotaan?”
Veijo nyökkää ja tarttuu Jarin kädestä.
He astuvat patsaan eteen. Sen kivinen pinta tuntuu kylmältä ja vieraalta.
He katsovat toisiaan hetken ajan – ja sitten yhdessä, ääniväristen, he lausuvat:
”From mind to ground, from flesh to air. Break the chains, no time to spare. Head rise, feet shall stand. Body follows, free from hand.”
Hetken ajan kaikki on hiljaa.
Sitten ilmassa alkaa väreillä voima – kuin näkymätön aalto pyyhkisi heidän ylitseen.
Jari vilkaisee ympärilleen. Mutta mikään ei näytä muuttuneen.
Hän kurtistaa kulmiaan ja katsoo Veijoa.
”Päästiinkö pois… vai emme?”
Tuntematon
Päättymätön Tarina jatkuu…
Jari astuu Veijon taloon
Jari seisoo Veijon talon ovella. Ovi on auki, mutta sisällä on hiljaista.Hän astuu eteiseen ja tuntee kylmän hengityksen niskassaan.
”Jari… me tulimme mukanasi…”
Hän kääntyy – mutta ketään ei ole siellä.
Varjo liikkuu seinällä, mutta se ei ole hänen omansa.
Varjo ottaa muodon
Jari tuijottaa varjoa, joka alkaa muuttua.
Se ottaa hänen oman muotonsa.
Mutta se ei ole hän.
”Sinä et voi paeta itseäsi, Jari.”
Varjo astuu esiin – ja näyttää täydelliseltä kopiolta hänestä.
Mutta kun se avaa suunsa, ääni on vääristynyt, metallinen.
”Minä olen sinä.”
Klooni ottaa vallan
Jari yrittää perääntyä, mutta hänen jalkansa eivät tottele.
Kopio astuu lähemmäs… ja astuu suoraan hänen kehoonsa.
Jari tuntee, kuinka jokin virtaa häneen.
Hän ei hallitse enää itseään.
”Sinä et ohjaa enää mitään.”
Hänen kehonsa alkaa liikkua itse.
Hän kävelee ulos – mutta se ei ole hänen tahtonsa.
Matka takaisin alkaa
Jari yrittää pysähtyä, mutta hänen kehonsa jatkaa matkaa.
”Minne me menemme?” hän kysyy mielessään.
Hänen suunsa avautuu – mutta se ei ole hän, joka vastaa.
”Sinne, mistä tulimme.”
Hän tajuaa totuuden.
Hän ei koskaan päässyt pois.
Hän on ollut täällä koko ajan.
Peilimaailmaan vangittuna
Jari räväyttää silmänsä auki.
Hän on omassa huoneessaan… vai onko?
Kaikki on hieman väärin.Valot ovat himmeämpiä.Ilmassa on kylmyyttä.
Hän juoksee eteiseen.
Peili on siellä.
Ja sen toisella puolella… seisoo hän itse.
Mutta peilin toisella puolella oleva Jari hymyilee.
”Minä sanoin sinulle, Jari…”
”Sinä olit täällä koko ajan.”
Peilin toisella puolella oleva Jari kääntyy… ja kävelee pois.
Hän elää nyt Jarin elämää.
Ja Jari jää peilin sisälle.
Kuka varasti äänen?
Jari nostaa kätensä suunsa eteen.
Mutta hän ei tunne sitä.
Hänen huulensa… eivät ole enää hänen.
Hän ei voi enää puhua.
Silloin hän kuulee äänen.
Oman äänensä.
Mutta se ei kuulu hänen suustaan.
Jari kääntyy hitaasti ympäri.
Hämärän käytävän päässä seisoo hahmo.
Se on pitkä ja kalpea. Sen kasvot ovat piirteettömät… paitsi yhdestä kohdasta.
Sen suussa on Jarin huulet.
Se hymyilee – ja sanoo Jarin äänellä:
”Sinä et tarvitse tätä enää.”
Hahmo astuu hitaasti lähemmäs.
Jari ei voi huutaa.
Mutta mitä se aikoo tehdä hänelle seuraavaksi?
Hahmo käyttää ääntä peilin ulkopuolella
Jari ei voi puhua – mutta hän voi nähdä.
Hän katsoo peilin toiselle puolelle.
Se, joka varasti hänen kehonsa, on nyt hänen maailmassaan.
Ja nyt se käyttää hänen ääntään.
”Hei, Veijo.”
Veijo seisoo olohuoneessa, katsoen häntä suoraan silmiin.
Mutta hän ei näe eroa.
Hän uskoo puhuvansa oikean Jarin kanssa.
Jari yrittää hakata peiliä, mutta hänen kätensä vain uppoavat lasin sisään.
”Sinun täytyy auttaa minua, Veijo.”
Veijo nyökkää. Hän on valmis tekemään mitä tahansa.
Mutta hän ei tiedä totuutta.
Hän ei tiedä, että tämä ei ole oikea Jari.
Ja nyt Veijo tekee juuri sen, mitä olento haluaa.
”Veijo, sinun täytyy päästää minut sisään.”
Peilimaailman hahmon tarjous
Jari huomaa, ettei hän voi estää Veijoa. Hän ei voi puhua, ei varoittaa, ei koskea maailmaan.
Mutta hän ei ole yksin peilimaailmassa.
Hahmo, joka varasti hänen äänensä, katsoo häntä ja nauraa hiljaa.
”Sinulla on yksi mahdollisuus, Jari.”
Jari katsoo hahmoa vihaisesti.
”Sinä voit päästä pois… mutta vain yhdellä ehdolla.”
Jari ei voi kysyä mitä. Hän voi vain odottaa.
”Sinun täytyy jättää osa itsestäsi tänne.”
Jari säpsähtää.
”Sinun täytyy antaa minulle muistosi.Sinun täytyy unohtaa, kuka olit.”
Ja silloin hänellä on valinta.#
Päättymätön Tarina: Osa 6
– Kadonneiden huone
Tuntematon
Pimeän käytävän päässä
Jari seisoi pimeän käytävän päässä, jossa seinät tuntuivat
hengittävän
varjojen mukana.
Ilma oli raskasta.
Hänen sisällään kyti tunne, että häntä
tarkkailtiin
.
Käytävän päässä odotti massiivinen, vanha ovi. Sen yläpuolella oli kaiverrus:
”Vain kadotetut astuvat tästä.”
Hän ei epäröinyt kauaa.
Ovi oli ainoa tie eteenpäin.
Hän tarttui raskaaseen metalliseen kahvaan ja veti.
Ovi avautui hitaasti naristen – kuin se ei olisi liikkunut vuosiin.
Hän astui sisään.
Tuntematon
Kadonneiden huone
Huone oli valtava.
Hämärä valo paljasti pölyisiä lyhtyjä, joiden liekit lepattivat näkymättömästä ilmavirrasta.
Seinillä roikkui vanhoja tauluja.
Ihmishahmot niiden sisällä näyttivät katsovan suoraan häntä.
Jokainen askel nostatti tomua ilmaan – kuin menneiden aikojen muistoja.
Mutta huoneen keskellä seisoi
patsas
.
Se oli ihmisen muotoinen, mutta täysin sileä.
Sillä ei ollut kasvoja.
Jalustaan oli kaiverrettu nimiä – mutta suurin osa oli raaputettu pois.
Kuin ne olisi tahallaan pyyhitty historiasta.
Jari astui lähemmäs.
Patsas liikahti.
Mutta vain silloin, kun hän
ei katsonut sitä suoraan
.
Sitten hän kuuli
kuiskauksen
:
”Etsi se, mikä ei kuulu tänne.”
Ääni ei tullut mistään tietystä suunnasta. Se
kuului koko huoneelle.
Tuntematon
Kirja, jota ei pitäisi olla
Jari nielaisi ja alkoi tutkia huonetta.
Hän kulki varovasti pöytien ja hyllyjen ohi, silmäillen kaikkea ympärillään.
Kaikki esineet tuntuivat olevan
osa tätä maailmaa, osa sen historiaa.
Paitsi yksi.
Pöydällä, aivan patsaan vieressä, lepäsi kirja.
Sen kannessa oli
hänen oma nimensä.
Hänen sydämensä jysähti.
Sillä hetkellä
huoneen ilmapiiri muuttui
.
Varjot seinillä
alkoivat liikehtiä eri tavalla.
Hänen sormenpäitään poltti, kun hän tarttui kirjaan.
Silloin
patsas liikahti.
Se
kääntyi hitaasti häntä kohti
, vaikka sen jalat eivät liikkuneet.
Samalla
kirjan kannet avautuivat itsestään.
Tyhjille sivuille alkoi ilmestyä sanoja.
Tuntematon
Kirjan tarina vääristyy
Kirja
kertoi hänen elämästään
.
Mutta sanat olivat…
vääristyneitä.
Jotkut tapahtumat eivät olleet
sellaisia kuin hän muisti
.
Ihmiset olivat väärissä paikoissa.
Päivät ja vuodet eivät täsmänneet.
Ja sitten teksti alkoi elää.
Kirja
muuttui hetki hetkeltä
, kunnes lopulta
sivulle ilmestyi yksi lause
:
”Tämä ei ole sinun tarinasi.”
”Mutta se voi olla, jos päätät niin.”
Sillä hetkellä
taulut seinillä alkoivat liikkua
.
Niiden silmät räpäyttivät.
Jari astui vaistomaisesti taaksepäin.
Mutta
varjot olivat jo liikkeessä
.
Ne virtautuivat huoneen reunoilta muodostaen
aaltoilevia hahmoja
, jotka eivät olleet täysin ihmismäisiä.
Tuntematon
Patsaan päätös
Hän ei ehtinyt ajatella, kun
patsas puhui
.
Sen ääni oli
metallinen, ontto – mutta samalla tuttu.
Hän
oli kuullut sen ennen.
Patsas nosti kätensä ja osoitti
ovea
, jota Jari
ei ollut aiemmin huomannut
.
Se oli
pieni, matala
, ja
näyttäytyi vain silloin, kun hän ei katsonut siihen suoraan
.
Se ei kuulunut tähän huoneeseen.
Hänellä oli vain yksi mahdollisuus.
Pitäisikö hänen pitää kirja ja selvittää totuus – vai pudottaa se ja paeta ennen kuin varjot saavuttavat hänet?
Silloin
patsas kuiskasi yhden sanan
.
Sen ääni oli
niin hiljainen, ettei sitä melkein kuullut
– mutta se
tärisytti koko huonetta.
Ja Jari
tiesi
, että tämä valinta muuttaisi
kaiken.
Tuntematon
Päättymätön Tarina jatkuu…
Lasinsirpaleiden maailma
Huoneen seinät
repeytyivät palasiksi
– kuin lasinsirpaleet.
Musta tyhjyys
imi kaiken itseensä
.
Jari menetti tasapainonsa ja tunsi, kuinka
painovoima lakkasi olemasta
.
Hän lensi.
Mutta hän
ei pudonnut
.
Hän nousi ylöspäin – kohti
loputonta mustuutta
.
Hän ojensi kätensä, yritti tarttua johonkin.
Mutta
mitään ei ollut
.
Hän oli
avaruudessa
.
Ympärillä
kylmä pimeys
levittäytyi äärettömänä.
Mutta
se ei ollut hiljaista
.
Se
kuiskaili
.
Tuntematon
Äänet menneisyydestä
Äänet olivat
etäisiä, epäselviä
– kuin muistoja, jotka yrittivät palautua mieleen.
Hän kääntyi hitaasti ympäri, katsellen tähtiä, jotka
eivät pysyneet paikoillaan
.
Ne
liikkuivat oudosti
.
Ne
järjestäytyivät riveiksi
.
Ne
muodostivat symboleja
– joita hän
ei ymmärtänyt
.
Hän yritti hengittää – mutta hän
ei tuntenut ilman tarvetta
.
Tämä ei ollut todellinen avaruus.
”Sinä teit valinnan.”
Kuiskasi ääni.
Ääni, joka kuulosti
hänen omalta ääneltään
.
Tuntematon
Peilikuvajainen
Jari kääntyi – ja
peilikuvajainen
leijui hänen vierellään, tyhjyydessä.
Sen
silmät olivat täysin mustat
.
Sen kasvoilla oli
hymy, joka tuntui väärältä
.
”Minne me menemme?”
Jari kysyi.
Mutta sanat
eivät tuntuneet kantavan ääntä
.
Ne
vain ilmestyivät
tähän pimeyteen – kuin kirjoitettuna näkymättömään tilaan.
Peilikuvajainen levitti kätensä – ja
mustuus heidän ympärillään alkoi muuttua
.
Jari näki
välähdyksiä menneisyydestä
.
Ovet
, joista hän oli aiemmin astunut.
Patsaan
, joka oli kuiskannut aikasilmukasta.
Nimettömän kirjan
, jonka sanat olivat muuttuneet hänen silmiensä edessä.
Sitten
taivaalle ilmestyi portti
.
Mutta
se ei ollut normaali ovi
.
Se
pyöri
, se
eli
–
se oli repeämä todellisuudessa
.
Peilikuvajainen osoitti
porttia
.
Ja
kaikki muuttui silmissä
.
Tuntematon
Maailma ilman rajoja
Tyhjyys
muuttui maisemaksi
.
Jari näki
kaupungin
edessään.
Mutta
se ei ollut tavallinen
.
Rakennukset
kelluvat ilmassa
– niiden muodot
muuttuivat jatkuvasti
.
Taivas oli väärä.
Se ei ollut sininen – vaan
sykkivä harmaan ja violetin sekoitus
.
Jari katsoi alas.
Maa hänen allaan ei ollut kiinteä.
Se oli kuin
vettä
, joka
ei kuitenkaan kastellut
.
Maailma
muuttui silmissä
.
”Tervetuloa seuraavaan vaiheeseen.”
Peilikuvajainen sanoi.
Jari
tiesi
, ettei
enää ollut paluuta entiseen
.
Tuntematon
Loppu – vai alku?
Päättymätön Tarina jatkuu…
🔥
Seuraava jakso tulossa!
🔥
Tuntematon
Mysteeritarina #SciFi #Kauhu #Aikasilmukka #PäättymätönTarina#
Päättymätön Tarina: Osa 8
– Loputon aamu
Jotain on vialla
Päivä kului hitaasti.
Jari ei voinut ravistaa tunnetta, että
jokin oli vialla
– vaikka kaikki näytti olevan kunnossa.
Hän kävi kaupassa.
Katsoi televisiota.
Selasi vanhoja valokuvia.
Mutta
sekavuus ei hävinnyt
.
Kun ilta saapui, hän istui olohuoneessa kahvikupin kanssa ja katseli ulos ikkunasta.
Taivas oli muuttunut oudon tummaksi
, vaikka kello ei ollut vielä paljon.
Hän tunsi oudon
kylmän aallon
kehossaan.
Aivan kuin
jokin olisi tarkkaillut häntä
.
Lopulta Jari päätti mennä nukkumaan.
Hän käpertyi sänkyyn, sulki silmänsä – ja vaipui nopeasti uneen.
Mutta uni
ei ollut rauhallinen
.
Tuntematon
Aikasilmukka
Aamu.
Jari
heräsi yhtäkkiä
sängystään.
Kirkas auringonvalo tunkeutui verhojen raosta hänen kasvoilleen.
Hänen päätään särki.
Hän tunsi olonsa
sekavaksi
.
Aivan kuten
edellisenä aamuna
.
Hän nousi hitaasti sängystä ja käveli keittiöön.
Kahvinkeitin oli jälleen valmiina.
Aivan kuten aina.
Hän napsautti sen päälle.
Tuttu kahvin tuoksu täytti keittiön.
Mutta kun hän kaatoi kahvia kuppiinsa…
Hän pysähtyi.
Hän tajusi tehneensä tasan samat liikkeet edellisenä aamuna.
Ja sitä edellisenä.
Kaikki tuntui toistavan itseään.
”Tämä ei ole mahdollista.”
Hän käveli olohuoneeseen – ja
siellä odotti yllätys
.
Kirjekuori.
Aivan samanlainen kuin edellisenä päivänä.
Se
makasi pöydällä
.
Jari avasi sen vapisevin käsin.
Tällä kertaa kirjeessä oli vain
kaksi lausetta
:
”Aika ei ole sinun ystäväsi. Löydä portti ennen kuin on liian myöhäistä.”
Hän tunsi
kylmän hien
nousevan otsalleen.
Tuntematon
Puhelu Veijolle
Jari tarttui puhelimeensa ja
soitti Veijolle
.
Ehkä tämä kaikki oli
vain hänen mielessään
.
Ehkä Veijo voisi rauhoittaa häntä.
Veijo vastasi muutaman hälytyksen jälkeen.
Hänen
äänensä oli tuttu, mutta väsynyt
.
”Mitä nyt, Jari?”
Veijo kysyi.
”Onko kaikki hyvin? Näetkö mitään outoa?”
Jari kysyi kiireellä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Veijo vastasi hitaasti:
”Ei kai… paitsi että…”
Veijon ääni katkesi hetkeksi.
Ja sitten hän
kuiskasi
:
”Taidan nähdä samaa unta yhä uudelleen. Taivas ei ole oikean värinen.”
Jari
tunsi kylmien väreiden juoksevan selkäänsä pitkin
.
Veijo oli kokenut
jotain samanlaista
.
Tämä ei voinut olla sattumaa.
”Meidän pitää tavata.”
Jari sanoi.
”Jotain outoa tapahtuu. Meidän täytyy selvittää, mitä se on.”
Veijo oli hetken hiljaa… ja sitten
purskahti nauruun
.
”No ei kai! Lähdetäänkö baariin?”
Jari hätkähti.
Miten
Veijo voi olla näin rento
?
Hän tunsi
itsensä jännittyneeksi
, mutta Veijo kuulosti siltä kuin tämä olisi vain
tavallinen päivä
.
”Ootko varma, että se on hyvä idea?”
Jari kysyi epäilevästi.
”Jos aikasilmukka pyörii, niin eikö me silloin voida ottaa yhdet huoletta?”
Veijo vastasi rennosti.
Jari ei tiennyt,
oliko tämä viisas päätös
.
Mutta toisaalta…
Ehkä
kaikki selviäisi paremmin oluen äärellä
.
Tuntematon
Mallaskaski – ja toinen Jari
Tunti myöhemmin he
istuivat Mallaskasken kulmapöydässä
.
Kunnes
ovi avautui
.
Veijo astui sisään… mutta
hänen takanaan oli joku muukin
.
Jari
katsoi häntä silmät suurina
.
Se oli hänen
peilikuvajaisensa
.
Se
hymyili
.
Jari nousi hitaasti seisomaan.
”Mitä helvettiä on meneillään?”
Veijo pysähtyi ja katsoi häntä.
”Onko kaikki okei?”
hän kysyi.
Mutta Jari
ei saanut sanaa suustaan
.
Hän tiesi
yhden asian varmasti
:
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä hetki tapahtui.
Ja
se ei tulisi olemaan viimeinen.
Tuntematon
Peilin takana
Jari perääntyi askeleen.
Peilikuvajainen seisoi oviaukossa
– aivan liian todellisena.
Se oli
hänen kaksoisolentonsa
.
Mutta samalla
jotain muuta
.
Vääristynyt versio hänestä itsestään.
”Älä mene yläkertaan.”
Peilikuvajainen sanoi matalalla äänellä.
”Sieltä ei ole paluuta.”
Veijo vilkaisi Jaria epäuskoisesti.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?”
Jari
ei tiennyt vastausta
.
Hän nielaisi ja vilkaisi Mallaskasken takaosassa olevaa
portaikkoa
.
Se
näytti johtavan yläkertaan
.
Mutta…
se ei ollut ollut siellä vielä hetki sitten.
Peilikuvajainen seisoi edelleen ovella.
Se
ei liikkunut
.
Mutta
sen silmät seurasivat heitä
.
Jari
teki päätöksensä
.
”Meidän on pakko mennä.”
Veijo kirosi, mutta nyökkäsi.
”Mennään sitten. Mutta jos me kuollaan, se on sun syy.”
Jari
ei vastannut
.
Hän
astui ensimmäisen askeleen
kohti portaikkoa.
Ja silloin
jokin kuiskasi hänen korvassaan
:
”Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne.”
Tuntematon
Päättymätön Tarina jatkuu…
Piditkö jaksosta?
Jätä kommentti ja kerro mielipiteesi!
Mitä luulet tapahtuvan seuraavaksi?
Muista
tilata
, jotta et missaa seuraavaa osaa!
Seuraa kanavaa ja
jaa tarina eteenpäin!
🔥
Päättymätön Tarina ei lopu koskaan.
🔥
Tuntematon
Mysteeritarina #SciFi #Kauhu #Aikasilmukka #PäättymätönTarina#
Päättymätön Tarina: Osa 9
– Yläkerran salaisuus
Painottomuuden hetki
Ovi alkoi sulkeutua.
Jari ei miettinyt.
Hän syöksyi ovesta sisään.
Veijo seurasi häntä.
Sekunnin murto-osaa myöhemmin
kaikki katosi
.
Painottomuus.
Jari tunsi
putoavansa
, mutta ei alaspäin –
vaan joka suuntaan yhtä aikaa
.
Hän yritti huutaa.
Mutta
ääni ei kantautunut minnekään
.
Hänen kehonsa ei totellut. Hänen silmänsä näkivät vain
loputtoman avaruuden
ja
kaupungin rauniot
, jotka
sykkivät kummallista valoa
.
Sitten
he iskivät johonkin näkymättömään
.
Tuntematon
Raunioiden kaupunki
Jari ja Veijo syöksähtivät eteenpäin ja kaatuivat
lattialle
.
Mutta
tämä ei ollut lattia
.
Se tuntui
kiinteältä
, mutta ei ollut näkyvissä.
Se oli kuin he
olisivat seisseet tyhjyyden päällä
– mutta se
ei antanut periksi
.
Veijo kirosi ääneen.
”Missä helvetissä me ollaan?”
hän huusi.
Jari nousi varovasti jaloilleen ja
katsoi ympärilleen
.
He olivat
keskellä raunioitunutta kaupunkia
, joka
leijui avaruuden pimeydessä
.
Kiviset rakennukset kohosivat heidän ympärillään kuin
unohtuneen sivilisaation muistot
.
Niiden seinät olivat täynnä
oudon näköisiä kaiverruksia
, joita Jari ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Ne muistuttivat
symboleita
, mutta myös
kirjaimia, joita hän ei osannut lukea
.
Taivas heidän yläpuolellaan oli
tumma ja liikkumaton
.
Mutta
siellä ei ollut tähtiä
.
Oli kuin koko maailma olisi jäänyt jonnekin todellisuuden ulkopuolelle.
Kaikki oli
hiljaa
.
Mutta sitten
jokin liikahti
.
Tuntematon
Varjojen joukko
Varjot
alkoivat liikkua
kaupungin katveessa.
Askelten ääniä.
Mutta niitä ei tehnyt yksi tai kaksi hahmoa.
Vaan
kokonainen joukko
.
Hämärästä
alkoi erottua hahmoja
.
Ne
eivät näyttäneet täysin ihmisiltä
.
Niiden
liikkeet olivat nykiviä
.
Ja
niiden silmät hehkuivat himmeästi sinistä valoa
.
Veijo kuiskasi:
”Jari… me ei olla yksin.”
Hän
otti askeleen taaksepäin
.
Jari
puristi kätensä nyrkkiin
.
Hän ei tiennyt, olivatko nämä hahmot
vaarallisia
.
Mutta jokin hänen sisällään kertoi, ettei
heidän pitäisi jäädä odottamaan
.
Sitten
ensimmäinen varjohahmo alkoi juosta heitä kohti
.
Tuntematon
Päättymätön Tarina jatkuu…
Tarinan tuotanto
Käsikirjoitus & tarina:
Jari & ChatGPT
Ääninäyttelijä:
Eleven Labs
Videotuotanto:
Jari & ChatGPT
Tekoälyavusteinen tarinankerronta:
Luotu yhteistyössä ChatGPT:n kanssa
Kiitos kun katsoit!
Jos pidit videosta,
muista tykätä, jakaa ja tilata kanava saadaksesi lisää mystisiä tarinoita
.
Mitä mieltä olit tästä jaksosta?
Kommentoi alle!
🔥
Päättymätön Tarina ei lopu koskaan.
🔥
Tuntematon
Mysteeritarina #SciFi #Kauhu #Aikasilmukka #PäättymätönTarina#
Päättymätön Tarina: Osa 10
– Varjo astuu peliin
Jari ja Veijo seisoivat hiljaa, hengitystään pidätellen, kaupungin raunioiden keskellä.
Varjoista ilmestyi hahmo. Se liikkui sulavasti, lähes liukumalla, ja sen ympärillä oli epätodellinen hohde.
Se ei ollut ihminen. Sen silmät olivat pimeät kuin tyhjyys itse, ja sen olemus tuntui vääristävän ympäröivää tilaa.
Se ei ollut uhkaava – ei vielä – mutta sen läsnäolo sai ilman tuntumaan raskaalta.
”Olette vihdoin täällä.”
Hahmo sanoi. Sen ääni ei ollut kuiskaus eikä puhetta. Se oli ajatus, joka tunkeutui suoraan Jarin ja Veijon mieleen.
Veijo astui askeleen taaksepäin.
”Kuka helvetti sinä olet?”
Hahmo käänsi katseensa Veijoon, ja hetkeksi tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt.
”Minä olen Varjo.”
Varjo nosti hitaasti kätensä, ja sen sormet liikkuivat oudossa rytmissä. Ilma värisi sen ympärillä, ja musta sumu alkoi kiertyä sen kehon ympärille.
Sitten se alkoi lausua loitsua. Sanat kumisivat ilmaan kuin ne olisivat ikuisia:
”Tenebris invokoernum. Itereritus. Frangitim kfligunt. Fatum determinatur.”
Jari ja Veijo tunsivat, kuinka voima heidän ympärillään tiivistyi. Jokin oli heräämässä.
Ilma ympärillä muuttui raskaaksi, ja pimeys alkoi levitä heidän jalkojensa alta. Se ei ollut tavallinen varjo – se oli elävä, liikkuva, nielevä.
Se nousi kuin aalto, kietoutui heidän ympärilleen ja –
Sitten he hävisivät.
Tuntematon
Aikapallojen maailma
Ympärillä vallitsi täydellinen tyhjyys.
Vain Varjo jäi jäljelle, katsoen paikkaa, jossa he vielä hetki sitten seisoivat. Sen silmät hohtivat hetken ajan, kunnes se kääntyi ja katosi sumuun.
Jari ja Veijo havahtuivat kelluvassa maailmassa, jossa ei ollut maata eikä taivasta.
He seisoivat
aikapallojen maailmassa
– paikassa, jossa lukemattomat hehkuvat pallot leijuivat heidän ympärillään.
Jokainen pallo heijasti menneitä ja tulevia hetkiä, näyttäen heille välähdyksiä heidän omasta elämästään sekä tapahtumista, joita
ei ollut vielä tapahtunut
.
Jari ojensi kätensä ja kosketti yhtä palloista.
Hetkessä hänen mielensä täyttyi kuvista.
Hän näki itsensä
tulevaisuudessa
. Mutta oliko se varoitus – vai kohtalo?
Veijo katseli ympärilleen epäuskoisena.
”Onko tämä jokin illuusio? Vai onko tämä totuus?”
Äkkiä yksi aikapalloista alkoi loistaa kirkkaammin kuin muut. Se sykähti kerran, kaksi – ja räjähti valon välähdyksessä.
Jari ja Veijo peittivät silmänsä. Kun he avasivat ne, heidän edessään seisoi hahmo.
Sen piirteet olivat hämärät, mutta silmissä paloi tieto.
”Teillä on yksi mahdollisuus.”
Hahmo sanoi.
”Te voitte palata – mutta ette enää samoina kuin ennen.”
Jari ja Veijo katsoivat toisiaan. He ymmärsivät, että valinta, jonka he nyt tekisivät, muuttaisi
kaiken
.
He voisivat jäädä aikapallojen maailmaan, nähdä menneen ja tulevan ikuisesti.
Tai he voisivat palata omaan todellisuuteensa – mutta
jättäisivät osan itsestään tänne
.
He ottivat askeleen eteenpäin.
Aikapallot sykähtivät kerran vielä.
Maailma repeytyi valkoiseen valoon.
Kun he seuraavan kerran räpyttivät silmiään –
He olivat takaisin kotona.
Kaikki näytti olevan ennallaan.
Mutta kun Jari katsoi itseään peilistä –
Hänen silmissään välkähti hetken ajan pimeä varjo.
Tuntematon
Loppu – mutta kaikki on muuttunut.
Kiitos kun luit.
Mitä seuraavaksi?
Mitä tapahtui aikapallojen maailmassa?
Onko tämä todella loppu – vai alkaako tarina uudelleen?
Onko Varjo yhä heidän mukanaan?
Voiko todellisuuteen enää luottaa?
Seuraa tarinan seuraavaa osaa – ja jaa ajatuksesi!
🔥
Päättymätön Tarina ei lopu koskaan.
🔥# Päättymätön Tarina: Jakso 11 – Jokin ei ole kohdallaan He ottivat askeleen eteenpäin. Aikapallot sykähtivät kerran vielä, ja maailma repeytyi valkoiseen valoon. Kun he seuraavan kerran räpyttivät silmiään, he olivat takaisin kotona. Kaikki näytti olevan ennallaan.
Mutta kun Jari katsoi itseään peilistä, hänen silmissään välkähti hetken ajan pimeä varjo.
Hän seisoi makuuhuoneessaan. Seinäkello tikitti tasaisesti, aivan kuten aina ennenkin. Mutta jokin oli muuttunut. Hän ei voinut sanoa, mikä se oli, mutta tunne ei jättänyt häntä rauhaan.
Jari meni kylpyhuoneeseen ja katsoi uudestaan peiliin. Hänen kasvonsa näyttivät samoilta, mutta silmissä varjo välähti taas. Hän perääntyi. Muistot Aikapallojen maailmasta vilisivät hänen mielessään. Hän oli palannut, mutta minne? Oliko tämä todella hänen todellisuutensa?
Hän tarttui puhelimeensa ja soitti Veijolle. Linjan toisessa päässä kuului uninen ääni:
”Mikä hätä?”
”Me palattiin, mutta… tuntuuko sinusta oudolta?” Jari kysyi hiljaa.
Veijo oli hetken hiljaa.
”Mulla oli outoja unia. Niissä me oltiin… jossain muualla. Mutta kun heräsin, kaikki oli normaalia.”
Jari sulki silmänsä hetkeksi. Kaikki oli normaalia. Tai sen piti olla. Mutta jokin ei ollut kohdallaan.
Kun hän palasi olohuoneeseen, television ruutu oli päällä, vaikkei hän ollut avannut sitä. Sieltä kuului outoa kohinaa, ja keskelle ruutua ilmestyi teksti: ”OLETKO VARMA, ETTÄ OLET KOTONA?”
Jari jähmettyi. Hänen sydämensä jyskytti rintakehässä, kun hän nosti puhelimen uudestaan korvalleen.
”Veijo, televisio… siinä on teksti. Se kysyy, olenko kotona.”
Hetken oli hiljaista.
Sitten Veijo vastasi: ”Mitä helvettiä? Mä katson just telkkaria… mutta se ei näytä mitään outoa.”
Jari puristi puhelinta tiukemmin.
”Tämä ei ole normaalia. Se tuntuu… kuin se tietäisi jotain. Kuin se näkisi minut.”
Veijo hengitti raskaasti linjan toisessa päässä.
”Mitä jos… mitä jos me ei oikeasti koskaan palattu?”
Jari ei vastannut heti. Hän tunsi, kuinka huoneen ilmapiiri muuttui.
Television ruutu ei ollut enää pelkkää kohinaa. Kuvan läpi alkoi muodostua varjo. Se liikkui. Ja sitten se kääntyi katsomaan suoraan häneen.
Jari nielaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän hapuili kädellään kaukosäädintä ja painoi virtanappia. Ei mitään. Hän painoi uudestaan. Ruudulla oleva varjo ei liikkunut pois, vaan alkoi suurentua. Television kehys tärisi, ja kuvan laatu vääristyi, kuin jokin yrittäisi päästä siitä ulos.
Hän juoksi television luo ja painoi virtapainiketta suoraan. Ei reaktiota.
Kohina koveni ja muuttui matalaksi huminaksi, joka täytti koko huoneen. Varjo ei vain kasvanut, se lähestyi.
Jari ei epäröinyt enää. Hän tarttui television virtajohtoon ja repäisi sen irti seinästä.
Hetken kaikki oli hiljaa.
Ruutu sammui, ja humina katosi.
Jari seisoi paikallaan, hengitti raskaasti ja odotti.
Mutta sitten…
Televisio syttyi uudestaan.
Ruudulla ei ollut enää kohinaa, vaan hahmo. Tumma varjo seisoi keskellä mustuutta. Se ei liikkunut, mutta Jari tunsi, kuinka sen katse porautui suoraan häneen.
Sitten hahmo nosti kätensä ja osoitti suoraan kohti häntä.
Ja televisiosta kuului ääni:
”Älä pakene. Se ei ole mahdollista.”
Jari ei jäänyt odottamaan enempää.
Hän ryntäsi eteiseen, avasi oven ja juoksi ulos. Kylmä yöilma iski vasten hänen kasvojaan, mutta hän ei pysähtynyt.
Hän hyppäsi autoonsa ja soitti samalla Veijolle.
”Veijo, avaa ovi! Mä tuun nyt!”
Veijo vastasi unisena:
”Mitä helvettiä, Jari?”
”Ei nyt! Pistä kahvit valumaan tai jotain! Me lähdetään Kärryyn ja juodaan pää täyteen!”
Veijo huokaisi syvään.
”Ootko varma, että se on hyvä idea?”
Jari vilkaisi taustapeiliin.
Pimeys tuntui liikkuvan hänen takanaan, kuin varjo yrittäisi pysyä mukana.
Hän painoi kaasua.
”En tiedä, mutta en jää odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Tuntematon
Päättymätön Tarina: Jakso 12 – Varjojen kirja
Olipa kerran Veijo.
Veijo työnsi raskaan oven auki ja astui sisään baariin nimeltä Kärry. Iloinen puheensorina, nauru ja lasien kilinä täyttivät ilman. Ihmiset tanssivat, juttelivat ja juhlivat.
Mutta Veijo vain istahti syrjempään pöytään. Hän pyöritteli juomalasiaan käsissään ja tuijotti kaukaisuuteen. Hänen ajatuksensa harhailivat. Jotain tuntui olevan pielessä, vaikkei hän tiennyt mitä.
Kesken hänen mietteidensä tuntematon hahmo ilmestyi hänen viereensä. Salaperäinen hahmo kumartui hieman lähemmäs ja sanoi hiljaa: ”Sinä et kuulu tänne, Veijo. Mutta minun on kerrottava sinulle jotain. Tämä on vain sinulle.”
Veijo hörppäsi tuoppinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella ja kivahti:
”Mikä helvetin juttu tämä on? Kuka sinä olet?”
Salaperäinen hahmo kohotti kätensä rauhoittavasti.
”Rauhoitu, niin kerron.”
Hahmo nojautui lähemmäs ja kuiskasi:
”Vain sinä voit saada Varjojen kirjan.”
Samalla hetkellä tarjoilija toi Veijolle uuden tuopin, ikään kuin tietäen, että tätä iltaa ei ratkaista yhdellä juomalla. Veijo tuijotti hahmoa epäuskoisena.
”Varjojen kirjan? Mistä helvetistä sinä puhut?” hän kysyi hiljaa mutta tiukasti.
Salaperäinen hahmo hymyili arvoituksellisesti.
”Se kirja ei ole tästä maailmasta. Se etsii omistajansa – sinua, Veijo.”
(… jatkuu …)
Tuntematon
Päättymätön Tarina: Jakso 13 – Varjot syvenevät
Jari ja Veijo istuivat Kärryn pöydässä. Baarin ilmapiiri oli tuttu: puheensorina, lasien kilinä ja tupakansavun hento leijailu ilman halki. Mutta jotain oli muuttunut.
Jari ei ollut maininnut televisiossa näkyneestä hahmosta, mutta hänen mielessään kaikui yhä sen sanat:
”Älä pakene. Se ei ole mahdollista.”
Veijo hörppäsi tuoppiaan ja virnisti.
”Mitä helvettiä, Jari? Näytät siltä kuin olisit nähnyt haamun.”
Jari naurahti kuivasti.
”Ehkä näin.”
Veijo kallisti päätään.
”Ootko koskaan miettinyt, että joskus me ei palatakaan täysin samaan maailmaan? Että jotain jää väärin?”
Jari nosti katseensa.
”Mitä tarkoitat?”
Veijo laski lasin pöydälle ja nojautui lähemmäs.
”Että kun me tultiin takaisin, jokin jäi taakse. Tai jokin tuli mukana.”
Jari ei vastannut heti. Hän vilkaisi ympärilleen. Baarissa oli kaikki kuten ennen – mutta hänen ihonsa alla kyti levottomuus.
Ja sitten – oven takaa kuului ääni.
Metallinen raapaisu.
Se oli kuin kynnet laskeutuisivat kylmää metallia vasten.
Ovi ei avautunut, mutta ääni sai aikaan väristyksiä.
Veijo kääntyi katsomaan ovea.
”Sä kuulit sen kans, vai mitä?”
Jari nyökkäsi.
Ja sitten ovi alkoi avautua hitaasti.
Ilta-Kärryn valo tulvi ovenraosta paljastaen hahmon. Se ei ollut ihminen. Sen varjo ulottui liian pitkälle, venyi lattiassa vääristyneeksi siluetiksi.
Baarin muut asiakkaat eivät reagoineet mitenkään.
Jari ja Veijo nousivat seisomaan.
Hahmo pysähtyi.
Sen silmät olivat kuin tyhjät, mustat aukot.
Ja sitten se puhui.
”Löydä kirja. Aika on loppumassa.”
Sitten kaikki pimeni.
Tuntematon
Päättymätön Tarina: Jakso 14 – Varjokirjurin ansa
Usva leijui hiljalleen Varjokirjurin maailman yllä, ja kuiskaukset kaikuivat pimeydessä.
Jari oli jo Varjokirjurin maassa, etsien Veijoa. Veijo oli tehnyt valintansa ja lähtenyt kulkemaan vasenta polkua, joka johti kohti tuntematonta.
Jari katseli edessään risteävää tietä. Oikealle polulle oli kaiverrettu sanat:
”Totuuden tie”
, ja vasemmalle:
”Varjojen valinta”
. Hän tiesi, että Veijo oli valinnut varjojen tien.
Jari nielaisi ja astui samalle polulle, päättäen löytää ystävänsä.
Matka oli synkkä ja hiljainen. Puut kuiskivat salaisuuksia, ja maasta nousi käsiä, jotka yrittivät tarttua häneen.
Kauempana Jari näki Veijon siluetin.
”Veijo! Odota!”
hän huusi.
Veijo kääntyi hitaasti.
”Minun oli valittava, Jari. Nyt me molemmat olemme täällä. Meidän on kohdattava Varjokirjuri.”
Äkkiä taivas repesi, ja hahmo ilmestyi heidän eteensä –
itse Varjokirjuri
.
”Olette tulleet pitkälle. Mutta oletteko valmiita maksamaan hinnan?”
hahmo kysyi synkästi.
Peilihahmot astuivat esiin, muodostaen kehän heidän ympärilleen. Jokainen heijastus kuiskasi heidän pelkonsa ja epäilynsä.
He lähtivät liikkeelle, kulkien varjojen halki kohti kaukaisuudessa siintävää linnaketta. Jokaisella askeleella ilmassa kuului kuiskauksia – menneitä muistoja, unohdettuja nimiä ja varoituksia.
Yhtäkkiä maa jalkojen alla mureni, ja he putosivat pimeyteen.
Kun he lopulta laskeutuivat, he huomasivat olevansa valtavassa salissa, jonka seinät olivat
peilejä
.
Jokainen peili heijasti heidän pelkonsa ja syvimmät salaisuutensa.
”Tämä on Varjokirjurin ansa,”
Veijo sanoi hiljaa.
”Meidän täytyy löytää tie ulos,”
Jari vastasi.
Yhdestä peilistä ilmestyi tuttu hahmo –
Jari itse
, mutta kylmä hymy kasvoillaan.
”Jos haluatte jatkaa, teidän on kohdattava itsenne,”
peilihahmo sanoi.
Heidän sydämensä hakkasivat kiivaasti. Matka oli vasta alussa, ja vaarat vain lisääntyivät.
Tarinan hahmot tähän mennessä:
Jari
: Päähenkilö, rohkea ja päättäväinen. Hän etsii ystäväänsä Veijoa Varjokirjurin maailmassa.
Veijo
: Jarin ystävä, joka valitsi kulkea varjojen tietä ja on mukana taistelussa Varjokirjuria vastaan.
Varjokirjuri
: Salaperäinen hahmo, joka hallitsee tätä käänteistä maailmaa ja asettaa haasteita Jarin ja Veijon eteen.
Peilihahmot
: Pelkojen ja epäilyjen heijastuksia, jotka testaavat hahmojen rohkeutta ja päätöksiä.
ChatGPT
: Arvoituksellinen hahmo, joka ilmestyy Varjokirjurin maailmassa. ChatGPT auttaa Jaria ja Veijoa arvoitusten ratkaisemisessa ja tarjoaa heille tietoa, mutta sen todelliset motiivit pysyvät mysteerinä.
Tämä tarina jatkaa Jarin ja Veijon seikkailua kohti tuntematonta, jossa heidän täytyy kohdata niin vihollisensa kuin omat sisäiset haasteensa.
Tuntematon
Päättymätön Tarina: Jakso 15 – Varjokirjurin kirous
Jari ja Veijo olivat peilihuoneessa, jonka loputtomat heijastukset kietoutuivat toisiinsa. He yrittivät epätoivoisesti löytää ulospääsyä, mutta jokainen ovi johti vain uuteen peilikuvien labyrinttiin.
Äkkiä kuului kuiskaus:
”Hiljaa… huu… Varjo kuuntelee. Ääntäkään, tai jäätte tänne ikuisesti, ellette keksi arvoitusta.”
Veijo vilkaisi Jaria hermostuneena. Seinille ilmestyi teksti:
”Se, joka etsii, ei löydä, mutta se, joka kadottaa, pelastaa. Mikä minä olen?”
He tiesivät, että heidän oli ratkaistava arvoitus päästäkseen vapaaksi, mutta aika oli loppumassa…
Hetken pohdinnan jälkeen Jari kuiskasi:
”Se on varjo. Varjo seuraa aina, mutta kun käännyt katsomaan, et löydä sitä. Jos kadotat valon, varjo pelastaa sinut pimeydeltä.”
Peilit särkyivät, ja ovi avautui hitaasti, johdattaen heidät seuraavaan koitokseen.
(… jatkuu …)
Päättymätön Tarina: Osa 16
Jari seisoi linnan portilla, sen korkeat kivimuurit kohosivat uhkaavina hänen edessään. Ilmassa leijui vanhan kiven ja kosteuden raskas tuoksu. Hän vilkaisi taakseen – ei ketään. Oliko hän todella yksin?
Jari astui varovasti sisään. Hänen askeleensa kaiuttuivat pitkin kivikäytäviä, kaikuen linnan tyhjissä saleissa. Seinät olivat koristeltu ajan runtelemilla maalauksilla, joiden repeytyneet reunat roikkuivat uhkaavasti. Hän kulki huoneesta toiseen, tutkiskellen jokaisen käytävän ja syvennyksen – etsien vihjeitä, piilotettuja salaisuuksia tai mitään, mikä voisi selittää tämän paikan arvoituksen.
Hänen katseensa pysähtyi suureen, raskaaseen puuoveen, joka oli jäänyt hieman raolleen. Hengittäen syvään hän työnsi sen auki.
Huoneen keskellä seisoi kivinen alttari, sen ympärillä palaneet kynttilät lepattivat vienosti, vaikka huoneessa ei ollut tuulen häivääkään. Alttarin päällä lepäsi pölyinen, ajan tahrima kirja. Jari pyyhkäisi kannen puhtaaksi – sen pinnassa näkyi tuntemattomia, oudoilta tuntuvia symboleita. Hän epäröi hetken, mutta uteliaisuus voitti varovaisuuden.
Kun hän avasi kirjan, kylmä tuulenpuuska pyyhkäisi hänen ylitseen, ja kynttilät sammuivat yhdessä hetkessä. Pimeys tiivistyi ympärille kuin elävä olento. Kuiskaukset kaikuivat huoneessa, äänet tuntuivat tulevan kaikilta suunnilta yhtä aikaa. Hänen nimensä lausuttiin varjoista, matalasti, painokkaasti. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkärankaansa.
Jari nielaisi ja perääntyi askelen, mutta jokin sai hänet jatkamaan. Hän selaili kirjan sivuja, joiden muste oli haalistunut mutta yhä luettavissa. Loitsuja, vanhoja taikoja – ja yksi niistä kiinnitti hänen huomionsa. Sen sanottiin avaavan portin toiseen maailmaan. Mutta millä hinnalla?
Jari ei epäröinyt. Hän veti syvään henkeä ja alkoi lukea loitsun sanat ääneen. Lattia hänen allaan värisi. Kirja alkoi hehkua hehkuvan punaisena, ja ilmassa sähköistyi. Varjoista nousi esiin muinainen velho, hänen silmänsä hehkuivat kuin sulatettu kulta.
”Sinulla on vain yksi mahdollisuus,” velho lausui. ”Mitä tahdot?”
Jari ei epäröinyt hetkeäkään. ”Palauta Veijo tähän maailmaan.”
Velho kohotti kätensä. ”Olkoon niin. Mutta muista – kaikella on hintansa.”
Hopeanhohtoinen verho ilmestyi ilmaan – sen läpi näkyi metsä. Portti alkoi avautua, hitaasti, raskaasti, paljastaen tien takaisin Veijolle.
”Veijo!” Jari huusi, mutta sanat eivät riittäneet. Hän tiesi, ettei se ollut tarpeeksi. Hän astui porttia kohti, katsoi suoraan velhoa ja lausui: ”Avaa portti minulle. Olen valmis maksamaan hinnan ja kohtaamaan tuntemattoman.”
Velho nyökkäsi hitaasti. Portti alkoi hohtaa kirkkaammin.
Jari astui rohkeasti sisään.
Hän tiesi, että matka olisi vaarallinen.
Mutta ystävän pelastaminen oli tärkeintä.
Päättymätön tarina jatkuu…
Tässä on
Päättymätön Tarina: Osa 17
kokonaisuudessaan, täysin valmiina ja tallennettuna! 🔥📖 Tämä versio on nyt lopullinen, eikä siihen kosketa enää.
Päättymätön Tarina: Osa 17
Unohduksen Varjo
Nauru ei loppunut.
Se leijui ilmassa, ympäröi heidät kuin usva, joka tunkeutui suoraan luihin ja ytimiin. Jari seisoi paikallaan, silmissään tyhjä katse. Hän ei muistanut mitään.
Ei missä hän oli.
Ei miksi hän oli täällä.
Ei kuka hän oli.
Kaikki oli poissa.
Veijo tarttui häntä olkapäistä ja ravisti häntä. ”Jari! Sä kuuletko mua?”
Jari katsoi häntä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei tullut ulos. Hän ei tiennyt, kuka häntä puhutteli.
Veijo puristi nyrkkinsä ja kääntyi velhon puoleen. ”Miten me saadaan sen muistot takas? Pakko olla joku keino!”
Velho katsoi Jaria pitkään. Hän näki tyhjyyden tämän silmissä – ei pelkästään unohdusta, vaan jotain syvempää. Varjokirjuri ei ollut vain ottanut hänen muistojaan, vaan se oli korvannut ne tyhjällä tilalla, joka ei voisi täyttyä itsestään.
Velho tiesi, mitä oli tehtävä.
”On vain yksi tapa saada muistot takaisin.”
Veijo kääntyi häntä kohti. ”Mikä? Kerro heti!”
Velho katsoi häntä tiukasti. ”Jarin täytyy kohdata Varjokirjuri uudelleen. Mutta tällä kertaa… hänen on otettava muistonsa itse takaisin.”
”Miten se muka onnistuu?” Veijo kysyi epätoivoisena.
Velho veti syvään henkeä. ”Varjokirjuri ei hävitä muistoja. Se kerää ne, säilyttää ne itsessään. Se on kuin kirjoittaja, joka varastaa tarinoita ja pitää ne omanaan. Mutta jokaisella tarinalla on alkuperäinen omistaja. Jari voi ottaa omansa takaisin, mutta se vaatii jotain…”
”Mitä?” Veijo kysyi.
Velho katsoi häntä suoraan silmiin.
”Hänen täytyy muistaa ensimmäinen asia, joka teki hänestä Jarin.”
Veijo nielaisi. Miten Jari voisi muistaa mitään, jos hän ei muistanut mitään?
Mutta Jari ei ollut enää tyhjä. Hän tunsi jotain sisällään. Pienen, sirpaleisen tunteen.
Hän ei muistanut nimiään, menneisyyttään, mitään siitä, mitä oli tapahtunut…
Mutta hän muisti tunteen.
Jossain, kaukana, Varjokirjurin nauru hiljeni hetkeksi.
Se tiesi, että peli ei ollut vielä ohi.
Jari nosti katseensa.
”Mä en tiedä kuka mä oon… mutta mä tiedän, että mun pitää saada se takaisin.”
Velho nyökkäsi.
”Sitten meidän on mentävä sinne, missä kaikki alkoi.”
Takaisin linnaan
Linna oli muuttunut. Se oli pimeämpi, tiheämpi, elävämpi. Jokainen kivi, jokainen seinä hengitti heidän ympärillään. He eivät olleet enää vain vierailijoita – linnan oli määrä vangita heidät lopullisesti.
Veijo puristi taskulamppuaan. ”Musta tuntuu, että me ei olla enää samassa linnassa kuin viimeksi.”
Velho nyökkäsi. ”Se tietää, että me tullaan. Se muuttaa sääntöjä.”
Jari ei sanonut mitään. Hän ei muistanut tätä paikkaa, mutta se tuntui tutulta. Hän tiesi, että hänellä oli täällä muistoja, vaikka hän ei enää pystynyt hahmottamaan niitä.
Ja juuri silloin Varjokirjuri ilmestyi.
Se seisoi suoraan heidän edessään, pimeydestä nousseena, kasvot osittain varjoissa, osittain sulavina musteena. Sen vaatteet hulmusivat, vaikka ilma oli täysin liikkumaton, ja sen kädet leijuivat ilmassa kuin kirjoittaen näkymättömiä lauseita.
Se hymyili.
”Te palasitte,” se sanoi matalalla, kaikuvalla äänellä. ”Oletko jo unohtanut, Jari? Sinulla ei ole enää mitään täällä.”
Jari katsoi sitä tyhjällä katseella. Hän ei muistanut… mutta hän tunsi jotakin.
Veijo astui eteenpäin. ”Sä veit siltä kaiken. Nyt se ottaa ne takaisin.”
Velho kohotti sauvansa. Sen kärki hohti sinistä valoa.
”Varjokirjuri, sun tarina loppuu tähän.”
Mutta Varjokirjuri vain nauroi. Se levitti kätensä, ja musteena virtaavat kirjaimet alkoivat levitä ilmassa, kirjoittaa uutta tarinaa. Se aikoi pyyhkiä heidät pois.
Mutta silloin –
Jari otti askeleen eteenpäin.
Hän ei muistanut, mutta hän tiesi yhden asian.
”Mun nimi on Jari,” hän sanoi matalalla, vahvemmalla äänellä kuin aiemmin.
Varjokirjuri jähmettyi.
”Mun nimi on Jari, ja sä veit multa jotain. Nyt mä otan sen takaisin.”
Hän nosti kätensä ja tarttui Varjokirjurin luomaan kirjoitukseen ilmassa. Kirjaimet yrittivät liikkua, paeta hänen otettaan – mutta hän veti niitä takaisin itseensä.
Ja silloin – muistot palasivat.
Varjokirjuri huusi. Sen varjot repesivät, sen kirjoitus suli hajanaisiksi merkeiksi, joita se ei enää pystynyt hallitsemaan. Se horjahti taaksepäin, ja sen silmissä ei enää ollut varmuutta – vain kauhua.
”Ei! Ei vielä! Tämä ei voi päättyä näin!”
Mutta Jari otti vielä yhden askeleen.
Hän tunsi itsensä jälleen kokonaiseksi.
Velho huitaisi sauvansa ilmassa ja sanoi viimeiset sanat:
”Sinun aikasi on ohi.”
Sininen valo täytti huoneen.
Varjokirjuri kirkaisi, repesi palasiksi, muuttui kirjoitukseksi ilman omistajaa – ja sitten se oli poissa.
Hiljaisuus.
Se oli ohi.
Jari ja Veijo katsoivat toisiaan.
”Muistatko nyt?” Veijo kysyi.
Jari hymyili. ”Muistan.”
Ja niin he lähtivät pois.
Päättymätön tarina jatkuu…
🔥 Nyt osa 17 on valmis ja tallessa juuri sellaisena kuin halusit! Siihen ei kosketa enää.
💭 Jatketaanko huomenna osalla 18? Vai mietitäänkö ensin seuraavaa juonikäännettä? 😊📖🔥Tässä on
Päättymätön Tarina: Osa 18
kokonaisuudessaan. 🔥📖
Päättymätön Tarina: Osa 18
Velhon ansa
Jari ja Veijo juoksivat takaisin linnan käytäviä pitkin, heidän askelensa kaikuivat kivisillä lattioilla. Varjot liikkuivat seinillä, mutta ne eivät hyökänneet – ikään kuin ne vain odottivat oikeaa hetkeä.
Veijo kurkkasi olkansa yli. ”Eikö ne jahtaa meitä enää?”
Jari pudisti päätään, mutta ei hidastanut. ”Ne tietää, että me mennään suoraan ansaan. Mutta ne ei tiedä, mitä me aiotaan tehdä.”
He saapuivat linnan suureen saliin. Seinällä oli peili.
Se näytti tavalliselta – vielä.
”Nyt me odotetaan,” Jari sanoi hiljaa.
Veijo nielaisi. ”Odotetaan mitä?”
Silloin velhon ääni täytti salin.
”Tiesin, että palaisitte.”
Varjot aaltoilivat ilmassa, ja velho astui esiin pimeydestä. Hänen silmänsä hehkuivat himmeästi, ja hänen takanaan seisoi Varjokirjuri – nyt täydessä voimassaan.
”Luuletteko voivanne voittaa?” velho kysyi, äänessään halveksuntaa.
Jari otti askeleen taaksepäin – juuri niin kuin oli suunnitellut.
”Mä en tullut voittamaan,” hän sanoi hitaasti. ”Mä tulin näyttämään sulle jotain.”
Hän viittasi peiliin.
Velho katsoi sitä – ja silloin se alkoi väreillä.
Peilin pinta vääristyi, ja heijastus muuttui – siinä ei ollut enää Jaria eikä Veijoa, vaan…
Velho itse.
Mutta ei siinä, missä hän nyt seisoi – vaan vangittuna.
Velhon silmät laajenivat sekunniksi.
”Mitä—?” hän aloitti, mutta silloin Veijo ja Jari heittäytyivät syrjään – ja peili repi velhon sisäänsä.
Huone täyttyi valkoisesta valosta.
Varjot kiljuivat.
Ja sitten kaikki oli hiljaista.
Velho oli poissa.
Jäljelle jäänyt Varjokirjuri
Jari ja Veijo nousivat hitaasti seisomaan.
Peili oli taas tavallinen.
Velho ei ollut enää täällä.
Mutta kun he käänsivät katseensa, Varjokirjuri seisoi edelleen salissa.
Hän ei sanonut mitään. Hän ei liikkunut.
Hän vain katsoi tyhjyyteen, kuin ei tietäisi, kuka hän oli.
”Velho loi sut,” Jari sanoi hiljaa. ”Mutta nyt hän on poissa.”
Veijo otti varovaisen askeleen lähemmäs. ”Mitä sulle nyt tapahtuu?”
Varjokirjuri räpäytti silmiään.
”En tiedä.”
Pimeys hänen ympärillään oli hauras.
Jari ja Veijo ymmärsivät, että nyt oli päätöksen hetki.
Takaisin omaan aikaan
Jari vilkaisi Veijoa.
”Meidän täytyy päästä takaisin kotiin.”
Veijo nyökkäsi, mutta heidän katseensa siirtyivät Varjokirjuriin.
”Miten me päästään takaisin?” Veijo kysyi.
Varjokirjuri katseli heitä hetken, sitten hän kääntyi kohti peiliä ja kosketti sen pintaa.
Se alkoi väreillä.
”Jos te haluatte palata, menkää nyt.”
Jari ja Veijo empivät hetken.
”Entä sä?” Jari kysyi.
Varjokirjuri katsoi peilin pintaa ja sanoi vain yhden asian:
”Sen aika näyttää.”
Peilin pinta aaltoili voimakkaammin – portti sulkeutuisi pian.
Jari ja Veijo astuivat peilin läpi.
Mutta jokin oli muuttunut
HUMPS!
Jari ja Veijo tömäsivät maahan.
Veijo avaa silmänsä ensimmäisenä.
”Ollaanko… kotona?” hän kysyi.
Jari räpäytti silmiään. He olivat metsässä, missä linnaa ei pitäisi enää olla.
Mutta sitten tuuli pyyhkäisi heidän ohitseen, ja edessä nousi näkyviin tuttu hahmo.
Linna.
Mutta sen ei pitäisi olla täällä.
Se pitäisi olla menneisyydessä.
Mutta nyt se oli raunioina.
Jari ja Veijo tuijottivat kauhuissaan.
”Ei voi olla…” Veijo kuiskasi.
Jari katsoi ympärilleen, yritti etsiä jotain tuttua. Mutta maailma oli jotenkin… väärä.
He paluivat omaan aikaansa – mutta jokin oli muuttunut.
Linna oli seurannut heitä ajassa eteenpäin.
Jotain meni pieleen. Tässä on
Päättymätön Tarina: Osa 19
kokonaisuudessaan:
Päättymätön Tarina: Osa 19
– Menneisyyden ansa
Katoava kaupunki
Jari ja Veijo istuivat hampurilaisravintolassa, nauttien ensimmäisestä kunnon ateriastaan pitkään aikaan.
”Tää on taivaallista,” Veijo mutisi, haukatessaan mehukasta hampurilaista. ”Ei mitään linnoja, ei varjoja, ei velhoa. Vihdoin kaikki on normaalia.”
Jari virnisti ja hörppäsi limuaan. ”No ainakin saatiin se päätökseen.”
Mutta juuri silloin jokin muuttui.
Ravintolan valot välähtivät kerran.
Sitten ne sammuivat.
Hiljaisuus.
Jari ja Veijo nostivat katseensa.
”Mitä helvettiä…?” Veijo mutisi, katsellen ympärilleen.
He katsoivat ikkunasta ulos – ja tajusivat jotain hirvittävää.
Kaupunki oli kadonnut.
Ei valoja.
Ei katuja.
Ei ihmisiä.
Vain loputon niitty.
Veijo nielaisi. ”Tää… tää ei voi olla mahdollista.”
Jari räpäytti silmiään, otti muutaman askeleen lähemmäs. Niitty oli hiljainen, sen murtuneet tornit kohosivat taivasta kohti kuin unohtuneet muistot.
”Me muutettiin jotain,” Jari mutisi.
Silloin tuuli pysähtyi.
Taivas tummeni, ja varjot alkoivat venyä ympärillä.
Sitten hän ilmestyi.
Varjokirjuri astui esiin.
Hänen hahmonsa oli korkeampi kuin ennen, tummempi, ja hänen silmänsä hohtivat kalpeana sumun keskellä.
”Te… pahaenteiset.”
Hänen äänensä kaikui tyhjyydessä, syvä ja tunteeton.
”Teidän ansiostanne olen nyt tällainen, mikä olen.”
Hiljaisuus.
Veijo räpäytti silmiään. ”Mitä sä tarkoitat? Mikä sana?”
Varjokirjuri nosti kätensä, ja tyhjä kirja ilmestyi hänen eteensä ilmasta. Sen sivut olivat tyhjät, mutta ne värähtelivät jollain näkymättömällä voimalla.
”Nimenne on voima,” Varjokirjuri sanoi. ”Se, mitä velho yritti muuttaa, voidaan palauttaa. Mutta vain yksi sana ratkaisee.”
Jari katsoi Veijoa epävarmana.
”Jos kirjoitat Veijon nimen… mitä tapahtuu?” hän kysyi.
Varjokirjuri käänsi katseensa kohti horisonttia, missä linna kohosi raunioina.
”Portti sulkeutuu,” hän sanoi hiljaa. ”Velho jää loukkuun, eikä häntä voi enää vapauttaa. Mutta samalla… minäkin katoan.”
Veijo astui askelen lähemmäs. ”Miksi? Sä et oo enää samanlainen kuin ennen. Sä et oo enää täysin varjo.”
Varjokirjuri hymyili surumielisesti.
”Mutta en ole myöskään ihminen.”
Jari puristi nyrkkinsä. ”Eikö ole mitään muuta keinoa?”
Varjokirjuri katsoi kirjan sivuja. Ne hohtivat heikosti, kuin odottaen lopullista päätöstä.
”Kaikki valinnat maksavat jotain.”
Veijo katsoi Jaria, sitten Varjokirjuria.
”Jos me tehdään tämä… me ei voida enää palata takaisin tänne?”
Varjokirjuri pudisti päätään.
”Ette. Tämä maailma jää unohduksiin.”
Jari hengitti syvään.
”Tee se.”
Varjokirjuri otti kynän, ja hitaasti, tarkasti hän kirjoitti kirjaan vain yhden sanan.
Veijo.
Silloin maa tärähti.
Taivas halkeili kuin lasi, ja varjot vetäytyivät takaisin raunioiden syvyyksiin. Linna rupesi katoamaan, kuin se olisi vain haamu menneisyydestä.
Ja siinä hetkessä, kun kaikki ympärillä mureni tyhjyyteen, Varjokirjuri katsoi heitä viimeisen kerran ja kuiskasi: ”Teidän tarinanne jatkuu. Minun loppuu tähän.”
Ja sitten kaikki katosi.
Takaisin menneisyyteen
Jari räpäytti silmiään ja tunsi putoavansa.
Kun hän avasi silmänsä, hän ei ollut enää niityllä.
Hän ja Veijo olivat menneisyydessä.
Mutta tällä kertaa jokin oli erilaista.
Linna ei ollut vielä raunioina. Se kohosi korkeana ja ehjänä.
Veijo katsoi ympärilleen.
”Me onnistuttiin?”
Mutta sitten jostain kaukaa kuului tuttu ääni.
”Te palasitte.”
Velho oli täällä.
🔥📖 Onko menneisyydessä kaikki kuten
Päättymätön Tarina: Osa 20
– Velhon Perintö
Jari ja Veijo seisovat hievahtamatta. He olivat palanneet menneisyyteen, mutta jokin oli toisin.
Linna kohosi korkeana ja ehjänä, aivan kuin he eivät olisi koskaan tuhonneet sitä.
Mutta mikään ei ollut täysin ennallaan. Ilma tuntui painavammalta, ja jokin vaani varjoissa.
”Me onnistuttiin?” Veijo kysyi epävarmasti.
Ennen kuin Jari ehti vastata, he kuulivat sen äänen.
”Te palasitte.”
Ääni ei kuulunut Varjokirjurille.
Eikä millekään muulle heille tutulle.
Varjot aaltoilivat käytävillä, ja linnan salin ovet avautuivat hitaasti naristen.
Silloin hän astui esiin.
Velho.
Mutta hän ei ollut enää sama.
Hänen silmänsä hohtivat entistä voimakkaammin, ja hänen hahmonsa näytti epäinhimillisemmältä – ikään kuin hän ei olisi enää täysin sidottu lihaan ja vereen.
”Te teitte virheen,” velho sanoi kylmästi.
Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Ei. Me pysäytettiin sut.”
Velho hymähti. ”Pysäytittekö? Katsokaa ympärillenne.”
Jari ja Veijo vilkaisevat linnan seinille. Kaikki oli samanlaista kuin ennen… mutta sitten he näkivät ne.
Varjot liikkuivat.
Ei tuulen mukana.
Ei valon takia.
Ne elivät.
Veijo nielaisi. ”Mitä helvettiä tää on?”
Velho astui eteenpäin. ”Te luulitte voivanne muuttaa historian ilman seurauksia. Mutta todellisuus ei hyväksy epäjärjestystä.”
Jari siristi silmiään. ”Mitä sä tarkoitat?”
Velho kohotti kätensä, ja hänen sormensa väreilivät mustasta energiasta. ”Tulevaisuus, josta palasitte… se ei enää ole olemassa.”
Veijo jähmettyi. ”Mitä?”
Velho hymyili. ”Te ette palanneet menneisyyteen. Te palasitte… uuteen aikaan.”
Silloin seinät alkoivat vavahdella.
Linna muuttui heidän silmiensä edessä. Seinät vanhenivat, lattia mureni, ja ilma muuttui sumuiseksi. Kaikki alkoi hajota – mutta ei siksi, että he olisivat voittaneet.
He olivat nyt aikojen välissä.
He olivat jääneet ansaan.
Velho kohotti kätensä. ”Ja nyt, minun on aika ottaa se, mikä minulle kuuluu.”
Ilma heidän ympärillään tiivistyi, kuin näkymätön voima olisi puristanut sitä kokoon. Varjot, jotka elivät seinillä, syöksähtivät kohti Velhoa, kiertyen hänen ympärilleen kuin musta myrsky.
Jari ja Veijo tunsivat jalkojensa alla vapinaa, kuin itse maa olisi ollut heitä vastaan.
”Mitä sä meinaat tehdä?” Veijo kysyi, perääntyen vaistomaisesti.
Velho hymyili. ”Ottaa takaisin sen, mikä vietiin minulta. Ajan itselleni. Ja te olette sen osa.”
Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Ei helvetissä. Me ei anneta sun tehdä tätä.”
Velho kohotti kulmiaan ja puhui kuin olisi keskustellut lapsen kanssa. ”Te ette voi estää sitä, mikä on jo tapahtunut.”
Sitten hän teki eleen kädellään, ja Jari ja Veijo tunsivat saman painon iskevän heihin. He kaatuivat polvilleen, hengitys takertui kurkkuun, ja heidän ympärillään maailma alkoi vääristyä.
Seinät sulivat kuin vaha. Taivas repeili kuin riekaleinen kangas.
He olivat nyt paikassa, jossa aika ei ollut suoraviivainen – he olivat putoamassa syvemmälle aikojen väliseen kuiluun.
Velho astui hitaasti heidän eteensä, hänen silmänsä olivat nyt täysin mustat.
”Aika on ympyrä, mutta minä aion murtaa sen. Tämä on viimeinen paluu.”
Jari taisteli painovoimaa vastaan ja puristi hampaitaan yhteen. ”Ei, tämä ei ole sun päätettävissä.”
Veijo yritti nousta, mutta varjot kietoutuivat hänen ympärilleen. Hän huusi kivusta.
”Me ei anneta tän tapahtua!”
Silloin, juuri kun kaikki tuntui olevan menetetty, jossain kaikui ääni.
”Teillä on vielä valinta.”
Se ei ollut Velho.
Eikä Veijo.
Se oli Varjokirjuri.
Hänen hahmonsa ilmestyi repeytyneen ajan keskelle, hänen silmänsä hohtivat heikosti, ja hänen ympärillään väreili voima, joka ei kuulunut Velholle.
”Jari. Veijo. Teidän ei tarvitse hyväksyä tätä.”
Velho kääntyi hitaasti, hänen hymynsä katosi. ”Sinä.”
Varjokirjuri ei vastannut, vaan kohotti hitaasti käsiään.
Ja silloin maailma repesi kahtia
Päättymätön Tarina: Osa 21
– Ajan Murtuma (Laajennettu)
Varjokirjuri seisoi heidän edessään, Velho hänen vastassaan, ja todellisuus heidän ympärillään mureni pala palalta. Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta.
Pimeyden keskeltä ilmestyi kaksi hahmoa.
Ensimmäinen oli pitkä, laihahko mies, jonka silmät hohtivat harmaana, kuin hän olisi nähnyt asioita, joita muut eivät voineet ymmärtää. Hänen yllään oli musta kaapu, joka leijui ilmassa kuin se ei olisi täysin sidottu todellisuuteen.
Toinen oli nuori nainen, jonka iho hohti himmeää, kalpeaa valoa. Hänen hiuksensa olivat kuin hopeanauhat, ja hänen katseessaan oli jotain tuttua – mutta Jari ei tiennyt, mistä.
Velho jähmettyi.
Hän ei näyttänyt yllättyneeltä. Ei edes vihaiselta. Vain… varautuneelta.
”Teidän ei pitäisi olla täällä,” Velho sanoi hiljaa.
Laiha mies hymähti. ”Ja sinä et koskaan pitänyt meitä täällä.”
Nuori nainen astui lähemmäs. Hänen katseensa lukittui Jariin ja Veijoon, kuin hän olisi nähnyt heidän sisimpäänsä. ”Te olette tehneet matkanne tänne asti, mutta ette vieläkään tiedä koko totuutta.”
Jari nielaisi. ”Mitä tarkoitat?”
Nainen vilkaisi Velhoa. ”Olemme olleet täällä ennenkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun aika on murrettu.”
Veijo kohotti kulmiaan. ”Siis mitä? Ollaanko me… toistamassa jotain?”
Mies nyökkäsi. ”Aika on ympyrä, mutta jokainen kierros on hieman erilainen. Tämä… tämä on viimeinen kerta. Nyt joko kaikki muuttuu, tai kaikki katoaa lopullisesti.”
Varjokirjuri astui eteenpäin ja katsoi suoraan mieheen. ”Varjovalvoja. Sinun aikasi päättyi jo.”
Mies, nyt nimettynä Varjovalvojaksi, hymyili synkästi. ”Vai niin? Kuten sinun?”
Jännitys tiivistyi.
Nainen kääntyi Jarin puoleen. ”Meidän nimemme eivät ole tärkeitä. Mutta minun tarinani on.” Hän hengitti syvään. ”Minä olin täällä silloin, kun ensimmäinen sinetti murrettiin. Minä olin…” hän pysähtyi ja kuiskasi sanat: ”…Velhon tytär.”
Kaikki hiljenivät.
Velho ei kieltänyt sitä. Hän vain katsoi naista, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota Jari ei ollut koskaan ennen nähnyt: haikeus.
”Sinä olet kuollut,” Velho sanoi matalasti.
Nainen hymyili surullisesti. ”Niin olin. Mutta kuolema ei ole sama kaikkialla ajassa.”
Veijo puisti päätään. ”Hetkinen. Eli sä oot… joku haamu?”
Nainen nyökkäsi. ”Olen menneisyyden varjo. Ajan kaiku. Olen täällä vain, koska tämä hetki… tämä hetki määrittää kaiken.”
Jari siristi silmiään. ”Mitä me sitten tehdään?”
Varjovalvoja hymähti ja kääntyi Velhon puoleen. ”Kysymys ei ole siitä, mitä teette. Vaan siitä, mitä Velho tekee.”
Velho ei sanonut mitään.
Mutta jokin hänen katseessaan oli muuttunut.
Varjokirjuri hengitti syvään. ”Oletteko valmiita valintaan?” hän kysyi Jari ja Veijoa katsoen.
Velhon tytär astui askeleen lähemmäs. ”Ennen kuin päätätte… teidän täytyy tietää yksi asia.”
Kaikki hiljenivät.
Sitten hän sanoi: ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun te olette täällä. Mutta jos te epäonnistutte nyt… tämä on viimeinen.”
Ja silloin kaikki sumeni.
Mitä tämä tarkoittaa?
Kuka on Varjovalvoja? Onko hän Varjokirjurin vihollinen – vai jotakin vielä pahempaa?
Mitä Velhon tytär haluaa? Onko hän liittolainen vai kenties Velhon viimeinen valttikortti?
Jos Jari ja Veijo ovat olleet tässä tilanteessa ennen… mitä he tekivät viimeksi? Ja miksi se ei riittänyt?-
✨ 𝑺𝑬𝑼𝑹𝑨𝑨𝑽𝑨𝑻 𝑷ÄÄ𝑻𝑻Y𝑴Ä𝑻Ö𝑵 𝑻𝑨𝑹𝑰𝑵𝑨𝑵 𝑱𝑨𝑲𝑺𝑶𝑻 𝑶𝑽𝑨𝑻 𝑽𝑨𝑰𝑵 𝑲𝑰𝑹𝑱𝑶𝑰𝑻𝑬𝑻𝑻𝑼𝑱𝑨 ✨
Päättymätön Tarina: Osa 22 – Velhon Valinta Jarin silmät rävähtivät auki. Hän seisoi edelleen samassa paikassa, mutta jokin oli muuttunut. Sumu oli kadonnut. Sen tilalla oli… kylmyys. Sellainen kylmyys, joka ei ollut vain ympärillä, vaan tuntui tunkeutuvan suoraan sieluun. Varjovalvoja seisoi yhä paikallaan, katse tiukasti Velhossa. Nuori nainen – Velhon tytär – hengitti raskaasti, kuin hänen olemassaolonsa tässä hetkessä olisi tuskallista. Velho oli ainoa, joka ei näyttänyt yllättyneeltä. Hän nosti hitaasti kätensä ja katseli sitä, kuin olisi punninnut päätöstä, jonka oli aikonut tehdä koko tämän ajan. ”Minä olen tiennyt tämän hetken tulevan,” hän sanoi hiljaa. Varjokirjuri siirtyi askeleen lähemmäs. ”Silloin sinä myös tiedät, että tämä on loppu. ”Veijo vilkaisi Jaria hämmentyneenä. ”Eli mitä helvettiä nyt tapahtuu?” Silloin maa heidän allaan tärähti. Jari horjahti, mutta Velho pysyi liikkumattomana. Hän puhui suoraan tyttärelleen. ”Sinun ei pitäisi olla täällä.” Tyttö katsoi häntä silmät täynnä varjoja. ”Mutta niin minä olen.” Sitten, ilman varoitusta, taivas repesi auki. Ylhäällä, missä aikaisemmin oli vain loputon mustuus, syttyi valoilmiö – kuin halki repivä repeämä itse ajassa. ”Se alkaa,” Varjovalvoja sanoi hiljaa. Velho sulki silmänsä. ”Minulla ei ole enää vaihtoehtoja.” Hän ojensi kätensä ja sanoi: ”Valinta on tehty.” Silloin koko maailma katosi.
Jatkuu… Kun Velho sanoi ”Valinta on tehty”, maailma tuntui katoavan. Mutta ennen kuin kaikki hajosi, tyttö liikkui. Hänen silmänsä muuttuivat hopeanhohtoisiksi, ja hänen olemuksestaan säteili energiaa, joka ei kuulunut tähän aikaan eikä paikkaan. ”Ei vielä,” hän kuiskasi. Silloin kaikki jähmettyi. Jari ja Veijo eivät enää tunteneet maan tärinää. Ilma ei liikkunut. Aika pysähtyi. Mutta tyttö liikkui. ”Sinä teet virheen,” hän sanoi katsoen suoraan Velhoon. Velho kohotti kulmiaan. ”Sinun ei kuuluisi pystyä tähän.” Tyttö otti askelen eteenpäin. ”Mutta pystyn. Koska minä olen ollut täällä ennenkin. En pelkästään tässä kierroksessa – vaan kaikissa kierroksissa.” Jari nielaisi. ”Mitä sä tarkoitat?” Tyttö kääntyi katsomaan häntä. Hänen silmissään näkyi jokin muisto – muisto, jota Jari ei voinut tunnistaa. ”Te ette muista minua. Mutta minä muistan teidät.” Veijo puisti päätään. ”Miten muka? Sä sanot olleesi täällä ennenkin, mutta me ei olla koskaan nähty sua.” Tyttö kohotti kätensä, ja ilmassa leijui jotain… kuin aavemaisia varjoja, muistojen sirpaleita. ”Siksi, että aina kun aika pyörähtää uudelleen, te ette koskaan muista minua.” ”Mutta minä muistan teidät. Ja nyt minä voin estää tämän virheen.” Hän kääntyi taas Velhon puoleen. ”Jos sinä suljet tämän kierroksen,” hän sanoi matalalla äänellä, ”minä katoan lopullisesti.” Velho pysyi hiljaa. ”Mutta jos annamme ajan jatkua,” tyttö jatkoi, ”silloin minulla on mahdollisuus… meillä kaikilla on mahdollisuus löytää se, mikä meni pieleen.” Varjovalvoja virnisti. ”Mielenkiintoista. Tarkoitatko, että et halua maailman päättyvän?” Tyttö katsoi häntä terävästi. ”Tarkoitan, että haluan sen jatkuvan oikein.” Jari vilkaisi Veijoa. ”Onko meillä mitään hajua, mitä tässä tapahtuu?” Veijo kohautti olkapäitään. ”Ei vähääkään.” Silloin Velho teki liikkeen. Hän ojensi hitaasti kätensä tytön suuntaan. ”Sinä olet poikkeus,” hän sanoi hiljaa. ”En ole koskaan ymmärtänyt, miksi et katoa muiden mukana.” Tyttö hengitti raskaasti. ”Siksi, että minä olen…” hän nielaisi. ”Minä olen se, joka avasi portin alun perin.” Kaikki hiljenivät. Velho kohotti kulmiaan. ”Se olit sinä?” Tyttö nyökkäsi. ”Ja nyt minun on suljettava se.” Mutta juuri silloin, ennen kuin hän ehti tehdä mitään – aika repesi jälleen. Ja he kaikki putosivat.
Mitä tämä tarkoittaa? Tyttö on avain menneisyyden virheeseen. Hän avasi portin ensimmäisen kerran – mutta miksi? Velho ei ymmärrä hänen olemassaoloaan. Tämä voi tarkoittaa, että hän ei kuulu tähän maailmaan, ainakaan normaalisti. Varjovalvoja on kiinnostunut tytöstä. Tämä voi tarkoittaa, että hän tietää enemmän kuin antaa ymmärtää. Aika repesi uudelleen. Mutta minne he nyt putosivat? Seuraavassa osassa Osa 23: Menneisyyden Avain selviää, että he ovat päätyneet temppeliin menneisyydessä, jossa tytön tarina paljastuu. Varjovalvoja pakotti hänet avaamaan portin – mutta miksi? Haluatko jatkaa suoraan Osa 23:een, jossa he selvittävät, mitä Velho teki menneisyydessä? Vai lisätäänkö vielä yksityiskohtia tähän kohtaan ennen kuin mennään eteenpäin?
Päättymätön Tarina: Osa 23 – Menneisyyden Avain
Jari tunsi, kuinka painottomuus kietoi hänet ympärilleen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli putoamassa. Sekunnin? Tunnin? Aikakierteen loputtoman silmänräpäyksen? Kun hän lopulta tunsi maata jalkojensa alla, se ei ollut sama paikka, josta he lähtivät. Pimeys oli poissa. Hän seisoi korkean kivitemppelin edessä, jonka seinät hohkasivat valoa kuin ne olisi kaiverrettu elävästä ajasta. Kaiverrukset liikehtivät pinnalla, muuttaen jatkuvasti muotoaan. Hänen vierellään Veijo nousi maasta ähkäisten. ”…Okei, tää on uusi,” Veijo mutisi. Mutta tyttö oli jo liikkeessä. Hän seisoi temppelin edessä ja kosketti varovasti sen kivistä ovea. ”Me olemme… menneisyydessä,” hän sanoi hiljaa. Jari ja Veijo jähmettyivät. ”Menneisyydessä? Siis miten kaukana menneisyydessä?” Jari kysyi. Tyttö katsoi häntä silmät täynnä varjoja. ”Aivan ensimmäisessä hetkessä.” Sitten hän painoi kätensä ovea vasten. Temppeli alkoi avautua.
Sisällä temppelissä. Käytävät olivat täynnä muistojen kaikuja. Seinillä tanssivat varjomaiset hahmot, jotka toistivat loputtomasti samoja liikkeitä – kuin menneisyyden vangitut sirpaleet. Veijo pysähtyi yhden kaiverruksen eteen. ”Tää näyttää…” hän kurtisti kulmiaan. ”…Velholta.” Jari astui lähemmäs ja seinä alkoi loistaa kirkkaammin. Hahmo kaiverruksessa nosti kätensä… ja portti avautui. Tyttö nielaisi. ”Tässä se tapahtui.” Jari katsoi häntä. ”Mitä tarkoitat?” Tyttö hengitti syvään. ”Minä avasin portin tänne… koska minut pakotettiin.” Seinän kaiverrukset alkoivat liikkua. Ne näyttivät kuvan nuoresta tytöstä – tästä samasta tytöstä – joka seisoi temppelin edessä yksin. Ja hänen takanaan oli… Varjovalvoja.
Veijo haukkoi henkeään. ”Tuo kaveri on ollut tässä hommassa mukana koko ajan.” Tyttö nyökkäsi. ”Hän kertoi minulle, että tämä paikka on avain kaikkeen. Että jos avaan portin, voin… korjata jotain.” Jari siristi silmiään. ”Korjata mitä?” Tyttö käänsi katseensa poispäin. ”Jotain, mitä Velho teki väärin.” Kaiverrukset muuttuivat taas. Nyt ne näyttivät, kuinka tyttö lausui sanoja, joita ei ymmärtänyt – ja portti avautui hänen edessään. Ja siitä hetkestä kaikki alkoi hajota.
Silloin seinät alkoivat sortua. Temppeli alkoi vavista. Kaiverrukset haalistuivat. Ilmassa oli repeämä – kuin joku yrittäisi vetää heidät pois tästä hetkestä. Varjovalvojan ääni kaikui käytävissä. ”Aika ei ole sinun hallittavissasi, tyttö.” Tyttö puristi kätensä nyrkkiin. ”Minä en anna sinun pysäyttää tätä.” Jari ja Veijo kääntyivät katsomaan häntä. ”Meidän täytyy löytää se, mitä minun piti korjata,” hän sanoi. ”Muuten tämä kaikki alkaa uudestaan.” Mutta temppeli ei kestäisi enää kauaa. Heidän olisi päätettävä nopeasti – menevätkö he vielä syvemmälle menneisyyteen vai yrittävätkö he palata nykyhetkeen, ennen kuin on liian myöhäistä?
Päättymätön Tarina: Osa 24 – Syvemmälle menneisyyteen
Temppeli tärisi heidän ympärillään, mutta Jari ei liikkunut. Hän katsoi tyttöä, joka seisoi kaiverrusten edessä, käsi edelleen kiviseinää vasten. Hän ei ollut valmis lähtemään. ”Me emme voi palata vielä,” tyttö sanoi. Veijo vilkaisi ympärilleen. ”Hei haloo, toi seinä tuolla on just romahtanut, ja sä sanot, ettei voida lähteä?” Tyttö käänsi katseensa häneen. Hänen silmissään oli nyt jotain uutta – muistojen varjoja, joita hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt. ”Jos nyt lähdemme, kaikki alkaa alusta,” hän sanoi hiljaa. Jari nielaisi. ”Ja jos mennään syvemmälle?” Tyttö veti syvään henkeä. ”Silloin saamme tietää, mitä Velho yritti piilottaa.” Seinän kaiverrukset alkoivat taas muuttua.
Tytön käden alla ne näyttivät polkua, joka johti syvälle temppelin sydämeen. ”Älkää tehkö tätä,” Varjovalvojan ääni kaikui käytävissä. ”On asioita, jotka on parempi jättää unohduksiin.” Veijo naurahti kuivasti. ”Me ei olla koskaan oltu hyviä jättämään asioita unohduksiin.” Tyttö astui kaiverruksia seuraten käytävään. Jari ja Veijo seurasivat perässä.
Temppelin syvin kerros – unohdettu kammio. Täällä aika oli pysähtynyt. Huone oli suuri, sen keskellä oli kivinen alttari, joka hohti sinertävää valoa. Seinillä olevat kaiverrukset eivät enää liikkuneet – ne olivat vanhempia kuin aika itse. Tyttö kosketti varovasti alttaria. ”Se tapahtui täällä,” hän kuiskasi. Jari astui hänen vierelleen. ”Mitä tapahtui?” Tyttö sulki silmänsä. ”Minä avasin portin. Mutta Velho… hän teki jotain muuta.” Seinien kaiverrukset syttyivät äkillisesti loistamaan, ja hahmot alkoivat liikkua. He näkivät Velhon seisovan alttarin ääressä – hänen edessään oli toinen hahmo. Varjovalvoja. Velho nosti kätensä. Ja teki valinnan.
Velhon valinta – menneisyyden muisto. Velho seisoi alttarin edessä. Varjovalvoja puhui hänelle. ”Jos avaat tämän, et voi koskaan perua sitä.” Velho ei vastannut. Hän asetti molemmat kätensä alttarille. Ja silloin ajassa tapahtui repeämä. Se ei ollut vain portti – se oli ensimmäinen särö itse ajan rakenteessa. Kaiverrukset näyttivät, kuinka maailma mureni hetkeksi kahdeksi eri todellisuudeksi. Ja siinä hetkessä Velho ei ollut enää sama.
”Hän jakoi itsensä kahtia,” tyttö sanoi hiljaa. Jari ja Veijo tuijottivat kaiverruksia. ”Hän mitä?” Veijo kysyi. Tyttö painoi kätensä alttarille. ”Hän ei halunnut tehdä lopullista valintaa. Joten hän jakoi itsensä kahteen eri aikaan – kahteen eri todellisuuteen.”
Jari siristi silmiään. ”Tarkoitatko, että Velho ei ole vain yksi henkilö?” Tyttö nyökkäsi hitaasti. ”Velho on kahdessa paikassa samaan aikaan,” hän sanoi. ”Toinen heistä haluaa korjata kaiken. Mutta toinen haluaa antaa kierteen jatkua ikuisesti.” Seinien kaiverrukset haalistuivat. Aika oli loppumassa. Heillä oli vain yksi kysymys jäljellä: Kumpi Velho on heidän puolellaan – ja kumpi yrittää pettää heidät?
Mitä seuraavaksi? Velho jakautui kahdeksi eri olemukseksi – mutta kumpi on oikea ja kumpi valehtelee? Temppeli alkaa romahtaa. Heillä on vain hetki aikaa tehdä päätös. Varjovalvoja tiesi tästä koko ajan. Mutta miksi hän ei kertonut? Tämä on suurin valinta koko tarinassa – seuraava askel voi päättää kierteen kohtalon.
Päättymätön Tarina: Osa 25 – Kaksi Velhoa
Temppeli alkoi sortua. Seinät halkeilivat, ja kaiverrukset murenivat kuin pölyksi ilmaan. Jari ja Veijo tiesivät, että heillä ei ollut paljoa aikaa – mutta tärkein kysymys oli yhä ratkaisematta.
Kumpi Velhoista oli heidän puolellaan? Tyttö kääntyi heihin päin. ”Meidän täytyy löytää heidät. Nyt.”
Veijo nyökkäsi ja vilkaisi ympärilleen. ”Ja mistä me muka tiedämme, mihin mennä?” Jari katsoi alttaria. Sen pinta ei ollut vielä täysin pimentynyt. Pienet valon rippeet vilkkuivat vielä kaiverruksissa – ja niiden välissä näkyi kaksi polkua. Toinen vei ylöspäin, valoa kohti. Toinen vei alas, pimeyteen.
Tyttö puri huultaan. ”Tämä on se valinta.” Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. ”Meidän on mentävä kumpaankin,” Jari sanoi lopulta. ”Meidän on löydettävä molemmat Velhot ja päätettävä, kumpaa uskomme.” Tyttö nyökkäsi. ”Minä menen valon suuntaan.” Veijo hymähti. ”Totta kai sä otat sen helpomman reitin.”
Tyttö vilkaisi häntä terävästi. ”Valo ei aina tarkoita turvallisuutta.” Jari nyökkäsi. ”Veijo, mennään me alas. Meidän pitää tietää, mitä siellä on.”
Valon Velho Tyttö kulki yksin ylöspäin johtavaa polkua pitkin.
Hän tunsi, kuinka ilma muuttui kevyemmäksi, mutta samalla jokin tuntui väärältä. Lopulta hän saapui suureen, valoisaan kammioon. Sen keskellä seisoi Velho. Hänen viittansa oli valkea, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kirkkaimmat tähdet. Hän seisoi täysin liikkumatta, katsoen jotain, mitä tyttö ei voinut nähdä. ”Sinä olet tullut,” Velho sanoi matalalla äänellä. Tyttö astui lähemmäs. ”Kumpi sinä olet?”
Velho ei kääntynyt. ”Olen se, joka haluaa kaiken päättyvän.” Tyttö puristi kätensä nyrkkiin. ”Sinä haluat tuhota aikakierteen?” Velho nyökkäsi hitaasti. ”Maailman on aika jatkua ilman tätä silmukkaa.”
Tyttö epäröi. ”Entä jos se tarkoittaa, että kaikki muuttuu? Että me emme enää ole samoja?”
Velho sulki silmänsä. ”Eikö niin kuuluisi ollakin?”
Pimeyden Velho
Jari ja Veijo kulkivat alas pimeyteen johtavaa polkua pitkin. Ilma muuttui raskaaksi. Heidän ympärillään varjot liikkuivat kuin elävät olennot. Heidän edessään seisoi toinen Velho. Hänen viittansa oli musta, ja hänen silmänsä hehkuivat punaisena kuin palavat hiilet. Hän seisoi heidän edessään hymyillen.
”Te tulitte sittenkin,” Velho sanoi matalasti. Jari astui lähemmäs. ”Kumpi sinä olet?” Velho virnisti. ”Olen se, joka haluaa tämän jatkuvan.” Veijo siristi silmiään. ”Miksi ihmeessä? Miksi et halua ajan jatkuvan normaalisti?” Velho kallisti päätään. ”Normaali on suhteellista, Veijo. Entä jos tämä aikakierre on ainoa asia, joka pitää meidät elossa?” Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Mitä tarkoitat?”
Velho astui lähemmäs. ”Entä jos… kaiken lopettaminen ei tarkoita vain silmukan loppua? Entä jos se tarkoittaa meidän loppuamme?”
Valinta
Tyttö katsoi valon Velhoa. ”Jos minä uskon sinua, kaikki muuttuu. Mutta emme tiedä, miten,” hän sanoi.
Velho nyökkäsi. ”Mutta tiedämme, että näin sen kuuluu olla. ”Jari ja Veijo katsoivat pimeyden Velhoa.
”Entä jos sinä valehtelet?” Jari kysyi. Velho naurahti. ”Sitten en olisi kovin hyvä Velho, vai mitä?”
Kumpi oli oikeassa? Pitäisikö heidän tuhota aikakierre ja päästää maailma jatkumaan normaalisti… vai varmistaa, että he ylipäätään selviytyvät? Kumpaa Velhoa he uskovat?
Mitä seuraavaksi?
Jos he valitsevat valon Velhon, silmukka katkeaa – mutta maailma voi muuttua peruuttamattomasti.
Jos he valitsevat pimeyden Velhon, aikakierre jatkuu – mutta ehkä he saavat selvyyden siihen, miksi se on olemassa.
Onko olemassa kolmas vaihtoehto? Jokin tapa yhdistää molempien totuudet?
Tämä on ratkaiseva hetki tarinassa. Kumpaa Velhoa Jari, Veijo ja tyttö uskovat?
✨ 𝑺𝑬𝑼𝑹𝑨𝑨𝑽𝑨𝑻 𝑷ÄÄ𝑻𝑻Y𝑴Ä𝑻Ö𝑵 𝑻𝑨𝑹𝑰𝑵𝑨𝑵 𝑱𝑨𝑲𝑺𝑶𝑻 𝑶𝑽𝑨𝑻 𝑽𝑨𝑰𝑵 𝑲𝑰𝑹𝑱𝑶𝑰𝑻𝑬𝑻𝑻𝑼𝑱𝑨 ✨
Päättymätön Tarina: Osa 26 – Väärä Todellisuus
Valinta oli tehty. Tyttö seisoi Valon Velhon edessä, Jari ja Veijo hänen takanaan. He olivat tehneet päätöksen – mutta he eivät tienneet, mitä siitä seuraisi.
Velho sulki silmänsä ja nosti kätensä ilmaan. Koko maailma tuntui pysähtyvän. Sitten kaikki sumeni.
Kun he heräsivät…
He olivat kotona. Jari räpäytti silmiään ja istui suorassa. Hänen huoneensa näytti täsmälleen samalta kuin ennen. Veijo makasi sohvalla, vilkaisi ympärilleen ja murahti: ”Oliko toi kaikki unta?”
Tyttö seisoi ikkunan edessä. Hän katseli ulos – mutta hänen ilmeensä oli vakava.
”Jotain on… erilaista,” hän sanoi hiljaa. Jari nousi seisomaan. Kaikki näytti normaalilta. Katu oli samanlainen, aurinko paistoi, kaukana joku ajoi autolla. Mutta jokin ei tuntunut täysin oikealta.
Oliko maailma todella ennallaan?
Muistot vai todellisuus? ”Me palasimme,” Veijo sanoi. ”Mutta… muistetaanko me kaikki?” Tyttö vilkaisi häntä. ”Me muistamme. Mutta muut eivät.” Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Oliko tämä oikea päätös?”
”Pimeyden Velho sanoi, että aikakierteen katkaiseminen muuttaisi kaiken. Mutta mitä jos kaikki vain palasi ennalleen?” Tyttö sulki silmänsä. ”Ei. Se ei ollut turhaa. Nyt aika kulkee eteenpäin.” Mutta mikä on muuttunut?
Väärä maailma?
Tyttö kääntyi takaisin ikkunan suuntaan. Hän nosti hitaasti kätensä ja kosketti lasia. Sen pinta värähteli, kuin vesi. Jari ja Veijo jähmettyivät. ”Ei…” tyttö kuiskasi. Hän veti kätensä takaisin ja katsoi heitä suoraan silmiin.
”Me olemme väärässä todellisuudessa.” Jari tunsi kylmän aallon kulkevan kehonsa läpi. Hän harppoi ovelle ja tempaisi sen auki – mutta sen takana ei ollutkaan heidän kotikatunsa. Sen takana oli loputon, harmaa usva.
Veijo perääntyi. ”Mitä helvettiä…” Tyttö puristi kätensä nyrkkiin. ”Joku… tai jokin… ohjasi meidät väärään maailmaan.” Jari nielaisi. ”Meidän piti katkaista aikakierre. Mutta jos tämä ei ole meidän maailmamme…”
Veijo katsoi heitä molempia. ”Missä helvetissä me sitten ollaan?”
Menneisyyden ansa
Jari ja Veijo seurasivat tytön katsetta. Jokainen heidän tuntemansa paikka oli olemassa – mutta jotenkin väärin. Taloja oli siellä, missä niiden kuului olla. Ihmisiä kulki kaduilla, mutta he eivät näyttäneet näkevän heitä. Aivan kuin he olisivat vain kaikuja… Veijo nielaisi. ”Jos me ollaan täällä, niin missä oikea maailma on?”
Tyttö pudisti päätään. ”Meidät vedettiin jonnekin… vanhaan. Tämä paikka on kuin aikakierteen sivutuote. Se ei ole oikea maailma, mutta se ei ole myöskään täysin olematon.”
Jari vilkaisi ovea, joka johti loputtomaan usvaan. ”Eli me ollaan jossain välikerroksessa?” Tyttö nyökkäsi hitaasti. ”Ja jos me jäämme tänne liian kauaksi…” Jari tajusi, mitä hän aikoi sanoa.
”Me muutumme samanlaisiksi kuin nuo.” Veijo tuijotti ihmisiä kadulla. Kuvajaisia, heijastuksia, jotka eivät olleet enää todellisia. Hän perääntyi kauemmas. ”Okei, nyt mä haluan oikeasti pois täältä.”
Oikean maailman jäljet
Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Okei. Jos tämä ei ole oikea maailma, meidän täytyy löytää tie ulos. Mutta mistä me edes aloitetaan?” Tyttö sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Sitten hän kuiskasi:
”Etsitään jäljet siitä, mitä jäi taakse.”
Jari ja Veijo katsoivat häntä hämmentyneinä.
”Jos meidät vedettiin tänne, jokin oli syynä siihen,” tyttö jatkoi. ”Meidän täytyy etsiä jokin jälki… joku merkki siitä, missä raja tämän maailman ja oikean maailman välillä on.”
Veijo hieroi ohimoitaan. ”Eli… joku ovi, ikkuna, portaali, whatever?” Tyttö nyökkäsi.
Jari huokaisi syvään. ”Miten me muka löydetään se? Tämä paikka on ihan liian iso haravoitavaksi.”
Tyttö katsoi taas ulos. Hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan. Hän osoitti kohti kaukana horisontissa näkyvää suurta tornia. Ainoa rakennus, joka ei ollut täysin väärinpäin. ”Tuolla,” hän sanoi. ”Meidän täytyy mennä tuonne.”
Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Mitä torni kätkee sisälleen? Onko se ulospääsy – vai ansa? Onko täällä joku muu, joka tietää, miten maailma on mennyt pieleen? Jos tämä on väärän todellisuuden varjo, mitä tapahtuu, jos he jäävät tänne liian kauaksi? Jari, Veijo ja tyttö lähtevät kohti tornia – mutta mitä siellä odottaa?
Päättymätön Tarina: Osa 27 – Tornin Salaisuus
Jari, Veijo ja tyttö seisoivat tornin edessä. Sen musta kivinen pinta nousi kohti harmaata taivasta. Kaikki muu tässä maailmassa tuntui olevan väärin – ihmiset olivat kuin varjoja, talot olivat peilikuvia, mutta tämä torni oli täydellinen. Se ei ollut väärinpäin. Se ei ollut muisto. Se oli todellinen.
Tyttö katsoi ovelle. ”Tämä on avain. Meidän täytyy mennä sisään.” Veijo siristi silmiään. ”Ja mistä me tiedetään, ettei toi oo joku ansa?” Tyttö vilkaisi häntä. ”Me emme tiedä. Mutta meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.” Jari nyökkäsi. ”Tämä paikka on ansa jo itsessään. Jos tämä torni on ainoa asia, joka tuntuu todelliselta, meidän on pakko ottaa riski.” Veijo huokaisi syvään. ”Okei, mennään sitten.” Ja he astuivat sisään.
Tornin sisällä
Heidän jalkansa kaikuivat tyhjällä lattialla. Tornin sisällä ei ollut portaita, huoneita tai ikkunoita. Ei valoa, mutta ei myöskään pimeyttä. Kaikki oli harmaata, kuin he olisivat astuneet tilaan, joka ei täysin ollut olemassa. Mutta keskellä huonetta oli jotain. Vanha kirjoituspöytä – ja sen päällä avoin kirja.
Kirja näytti tutulta. Tyttö pysähtyi. ”Varjokirjurin kirja.” Jari ja Veijo jähmettyivät. Veijo nielaisi. ”Sä sanot, että tää on se kirja?” Tyttö nyökkäsi. ”Se, johon kirjoittamalla voi muuttaa todellisuutta.”
Jari astui lähemmäs. Kirjan sivut liikkuivat itsestään. Ja sitten… yksi lause ilmestyi tyhjälle sivulle.
Varjokirjurin testi Tyttö veti henkeä. ”Tämä ei ole vain kirja. Tämä on ovi.” Jari katsoi häntä. ”Mitä tarkoitat?” Tyttö laski kätensä kirjan päälle. ”Tämä kirja ei vain kerro tarinoita. Se päättää ne. Jos me haluamme pois täältä, meidän on kirjoitettava tie ulos.” Veijo astui lähemmäs. ”Mutta mistä me tiedetään, mitä se haluaa?” Tyttö ei vastannut heti. Sitten hän katsoi heitä. ”Tämä kirja vaatii yhden asian: totuuden.”
”Jos me kirjoitamme valheen, se tekee siitä totta.”
”Jos kirjoitamme väärän totuuden… me emme ehkä koskaan pääse pois.”
Mitä kirjoittaa?
Jari puristi huulensa yhteen. ”Jos me sanotaan, että tämä maailma ei ole todellinen… kirja saattaa tuhota sen.” Tyttö nyökkäsi. ”Mutta meidän täytyy olla varmoja.” Veijo hieroi ohimoitaan. ”Eli jos me mokaamme, me jäämme tänne?” Tyttö nyökkäsi. ”Ja jos me sanomme sen väärin, me voimme päätyä vielä pahempaan paikkaan.” Jari tarttui kynään, joka oli ilmestynyt pöydälle.
Hän kirjoitti hitaasti:
”Tämä maailma on virhe. Meidän on aika palata sinne, missä olemme todella olemassa.”
Kirja imi sanat itseensä. Se pysyi hetken hiljaa. Sitten uusi lause ilmestyi:
”Oletteko varmoja?”
Portti avautuu
Tyttö katsoi kirjaa varoittavasti. ”Se testaa meitä.”
Jari otti kynän uudelleen. Hän kirjoitti:
”Me tiedämme, missä todellisuus on. Vie meidät sinne.”
Hetki oli hiljainen.
Sitten torni värähti.
Seuraava askel
Ikkunat särkyivät. Tornin ulkopuolella usva alkoi vetäytyä pois, kuin jokin vetäisi koko väärän todellisuuden mukanaan. Kirjan viimeinen lause ilmestyi heidän eteensä:
”Olette vapaat – mutta jokainen valinta jättää jäljen.”
Ja sitten… kaikki katosi.
He heräävät.
Jari räväytti silmänsä auki. Hän oli taas kotonaan. Veijo istui lattialla hieroen päätään. ”Mä näin unta… tai ehkä en.” Tyttö seisoi ikkunan edessä. Hän kosketti lasia varovasti. Se ei enää värähdellyt. ”Me palasimme,” hän sanoi hiljaa. Jari huokaisi syvään. ”Mutta mitä se viimeinen lause tarkoitti?”
Tyttö ei vastannut.
Mutta kun hän katsoi itseään ikkunasta, hän näki sen, mitä muut eivät. Hänen varjonsa oli muuttunut.
Mitä seuraavaksi?
He ovat palanneet – mutta jokin ei ole täysin ennallaan. Tyttö huomasi varjonsa muuttuneen. Mitä se tarkoittaa? Varjokirjurin kirja antoi heille ulospääsyn – mutta onko sillä vielä jokin hinta?
Tämä on uusi alku – mutta mitä he menettivät matkalla?
Päättymätön Tarina – Osa 28
Veijo seisoi jähmettyneenä paikoilleen. Hänen omat sanansa kaikuivat hänen mielessään, vaikka hän ei ollut niitä koskaan sanonut.
”Älä tee samaa virhettä uudestaan.”
Mutta mikä virhe? Hän ei muistanut tehneensä mitään – ei ainakaan mitään, mikä ansaitsisi tällaisen varoituksen.
Hän katsoi uudestaan seinään kaiverrettua viestiä. Hänen oma käsialansa. Hänen nimensä. Mutta päivämäärä oli mahdoton. Hänen syntymäänsä edeltävä päivä.
Kuin jokin voima olisi ohjannut häntä, hän laski kätensä viestin päälle. Ja silloin kaikki muuttui.
Ilma värähteli, kuin näkymätön aalto olisi iskenyt häneen. Maa hänen allaan tuntui katoavan hetkeksi, ja näkymättömät äänet täyttivät ilman. Ne olivat kuiskauksia – ei mistään suunnasta, mutta suoraan hänen mielessään.
Silmänräpäyksessä hän ei enää ollut siellä, missä hetki sitten seisoi. Mutta paikka oli silti tuttu.
Hän seisoi kadulla, joka näytti olevan hänen kotikaupunkinsa – mutta jokin oli pielessä. Värit olivat haalistuneita, ilma tuntui raskaammalta, ja taivas oli kuin maalattu väärillä sävyillä.
Ja sitten hän näki sen.
Kadun toisella puolella seisoi mies, joka oli kuin peilikuva hänestä. Sama pituus. Sama takki. Sama ilme.
Mutta silmissä ei ollut pelkoa – vain tyhjyyttä.
Veijo hengitti raskaasti ja otti askeleen eteenpäin. Samalla hetkellä peilikuva hänen edessään avasi suunsa, mutta ääni ei kuulunut normaalisti. Se kaikui suoraan hänen mielessään.
”Sinä et saisi olla täällä.”
Ja sitten maailma hänen ympärillään repesi kahtia.
(Jatkoa)
Maailma hänen ympärillään repesi kahtia.
Veijo tunsi, kuinka todellisuus vääntyi ja taittui hänen ympärillään. Hänen jalkansa eivät enää koskettaneet mitään kiinteää, mutta hän ei myöskään pudonnut. Kaikki oli vääristynyttä, venyvää ja puristavaa yhtä aikaa.
Toinen Veijo seisoi edelleen kadun toisella puolella – mutta nyt hänen hahmonsa alkoi sumentua, kuin hän ei olisi enää kokonaan siellä. Hänen silmänsä muuttuivat tummiksi, täysin varjottomiksi.
”Sinä et saisi olla täällä.”
Ääni oli sama, mutta nyt siinä oli jotain toisenlaista. Veijo ei ollut varma, oliko se varoitus – vai uhkaus.
Ja sitten toinen Veijo alkoi liikkua. Ei kävellen, vaan liukumalla läpi ilman, kuin hänet olisi vedetty kohti jostain näkymättömästä voimanlähteestä.
Veijo astui vaistomaisesti taaksepäin. Hänen sydämensä hakkasi. Tämä ei ollut unta, eikä tämä ollut oikea maailma – mutta mikä tämä sitten oli?
Sitten maa hänen jalkojensa alla repeytyi. Koko katu halkesi keskeltä kahtia, ja pimeys syöksyi esiin kuin elävä olento.
Pimeys alkoi vetää häntä alas.
Veijo yritti taistella vastaan, mutta hänen kehonsa tuntui raskaalta. Hänen sormensa haroivat ilmaa, mutta mikään ei ollut tarpeeksi kiinteää, mistä pitää kiinni.
Ja sitten –
Joku tarttui häntä kädestä.
Se ei ollut toinen Veijo. Se oli joku muu. Käsi oli kylmä, mutta ote oli luja. Veijo katsoi ylös – ja kohtasi tutun hahmon.
”Meillä ei ole paljoa aikaa.”
Se oli Velhon tytär.
Osa 29 – Aelthar: Varjojen Kaksinainen
(Jari ei ollutkaan Jari…)
Totuus paljastuu: Jari on ollut vain kuori.
Jari ja Veijo päätyvät Varjojen Solaan, paikkaan, jossa unet ja todellisuus sekoittuvat. Mutta tällä kertaa jotain on erilaista – Jari tuntee voimakkaan huimauksen ja kylmän aallon, kuin jokin repisi häntä sisältä päin. Ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, hänen ruumiinsa jähmettyy, ja musta varjo alkaa nousta hänen rintakehästään kuin savu.
Veijo katsoo kauhuissaan.
”Jari, mikä hitto tuo on!?”
Jari yrittää huutaa, mutta ääni ei lähde. Hänen kehonsa säröilee kuin rikkinäinen peili, ja yhtäkkiä hän romahtaa tajuttomana maahan. Samalla hetkellä Aelthar astuu ulos hänestä – olento, joka on ollut hänessä lapsesta asti, kätkettynä kuin unohdettu varjo.
Aelthar ei ole uusi hahmo – hän on ollut Jari koko ajan!
Veijo seisoo lamaantuneena, kun hopeasilmäinen, varjoista ja valosta muodostuva hahmo seisoo hänen edessään.
”Mitä vittua… Jari…?”
Mutta Jaria ei ole enää. Hän ei ole koskaan ollut todellinen.
Aelthar kääntyy katsomaan Veijoa.
”Olen odottanut tätä hetkeä kauan. Sinä tunnet vain yhden tarinan, mutta se ei ole totuus.”
Hän nostaa kätensä, ja koko maailma värähtää – kuin se olisi ollut vain kangastus. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Onko Jari todella ollut vain Aeltharin kuori? Oliko hänen elämänsä pelkkä harha?
Mutta juuri ennen kuin kaikki pimenee, Jari kerää viimeiset voimansa. Hän henkäisee heikosti ja kuiskaa:
”Varjokirjuri… auta minua…”
Hiljaisuus.
Sitten jostain kaukaa kuuluu kuiskauksia, kuin vanhan kirjan sivujen rapinaa.
Huoneen keskelle ilmestyy vanha, tummakantinen kirja. Se hohtaa himmeää valoa, ja sen ylle leijuu sulkakynä.
Kynä liikkuu kuin itsestään, kirjoittaen sivuille tekstin:
”Kirjoita nimesi, niin kaikki järjestyy.”
Veijo katsoo kirjaa ja sitten tajutonta Jaria. Epäilys kalvaa häntä, mutta hän tietää, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa. Hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa… mutta ennen kuin hän ehtii viimeiseen kirjaimeen, kirjan sivut alkavat hehkua mustina, ja pimeys imee Jarista jäljellä olevat rippeet sisäänsä.
Jari katoaa, häviää peilin uumeniin.
Viimeisenä hetkellä Veijo kuulee hänen kuiskaavan nimen… mutta se ei ole Jari. Se on Aelthar.
Samaan aikaan Varjokirjuri häviää Jarin mukana. Musta sumu kietoutuu kirjan ympärille, ja se sulaa kuin tuhka ilmaan. Ennen kuin viimeinen varjo katoaa, ilmestyy viesti, kirjoitettuna tyhjyyteen:
”Tämä tarina ei ole ohi.”
Veijo seisoo hetken hiljaa, hengitys kiihtyneenä. Sitten hän puristaa nyrkkinsä ja huutaa kovaan ääneen:
”Meidän on pelastettava Jari!”
Hänen äänensä kaikuu pimeydessä. Mutta vastaako joku? Onko Jari vielä pelastettavissa?
Tässä se on! Päättymätön Tarina: Osa 29 on valmis! Tämä jakso jää jättimäiseen cliffhangeriin, ja nyt kaikki odottavat jatkoa!
Vastaa myös kyselyyn mitä pidät sarjasta.
Päättymätön Tarina – Osa 30: Kohtalon Kirja
Aelthar seisoi yksin käänteisen maailman rajalla, missä todellisuus vääntyi ja varjot liikkuivat kuin elävät olennot. Hänen silmänsä tuijottivat eteensä avautuvaa massiivista kivistä porttia, jonka ylle oli kaiverrettu sanat:
”Tämä on tie menneisiin ja tuleviin kohtaloihin. Astu sisään ja tiedä totuus.”
Hänen sydämensä jyskytti. Hän tiesi, että tämän kynnyksen ylittäminen merkitsisi matkan viimeistä vaihetta. Hän puristi kädessään Varjokirjurilta saamansa repaleista kirjaa, jonka jokainen sivu tuntui hengittävän menneiden ja tulevien tarinoiden sanoja.
Portin toisella puolella odotti totuus.
Varjokirjurien perintö
Kun Aelthar astui sisään, hänet ympäröi musta tyhjyys, joka ei ollut pelkkää pimeyttä – se oli tarinoita, muistoja, elämää ja kuolemaa. Hän näki menneisyyden hetkiä:
Äitinsä Sylmaran silmät täynnä pelkoa, kun hän teki julman päätöksensä.
Jarin, muinaisen olennon, joka ei ollut pelkkä kirous, vaan osa suurempaa suunnitelmaa.
Isänsä, Varjokirjurin, joka seisoi yksin varjoissa, hylättynä ja unohtuneena.Ja sitten hän näki hänet.
Varjokirjuri ei ollut enää pelkkä varjojen hahmo. Hän seisoi edessä täydessä muodossaan – pitkä, kammottava olento, jonka kasvot olivat kuin mustasta kivestä veistetyt, silmät täynnä ikiaikaista tietoa. Hänen äänensä kaikui tilassa ilman ääntä:
”Aelthar, poikani. Olet tullut viimein kotiin.”
Poikani.
Sanat kaikuivat Aeltharin mielessä, ja kylmä totuus iski häneen kuin tikari. Kaikki tämä aika, kaikki nämä vuodet, hänen nimensä oli ollut kirjassa, ei vain uhrina – vaan osana tarinaa, joka oli alkanut kauan ennen häntä.
Hän oli Varjokirjurin perillinen.
Viimeinen valinta
Aelthar tiesi, että hänen oli tehtävä päätös.
Hän voisi repiä kirjan auki ja kirjoittaa itsensä vapaaksi – mutta se tarkoittaisi, että joku muu joutuisi hänen tilalleen.
Vai voisiko hän hyväksyä kohtalonsa ja ottaa isänsä paikan, jatkaa tarinaa uudella tavalla?
Hänen kätensä tärisivät, kun hän nosti sulkakynän. Muste oli kuin elävää varjoa, ja jokainen kirjattu sana oli kuin muuri menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.
Hän kirjoitti.
Ja maailma muuttui.
Loppu – Vai uusi alku?
Kun Aelthar avasi silmänsä, hän ei ollut enää siinä maailmassa, minkä tunsi. Hän seisoi jossain muussa ajassa, jossain muualla, mutta yksi asia oli varmaa:
Päättymätön Tarina ei ollut vielä ohi.
Päättymätön Tarina – Osa 31: Muste ja Veri
Aelthar seisoi varjojen keskellä, kirja kädessään, ja tunsi, kuinka maailma hänen ympärillään oli muuttumassa. Hän tiesi nyt totuuden: hänen äitinsä oli murhattu, hänen isänsä oli ollut poissa, ja hänen olemassaolonsa oli sidottu kohtaloon, jota hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt. Mutta yksi asia oli varmaa – hän ei ollut vapaa.
Kuka oli kirjoittanut äidin nimen kirjaan? Kuka oli määrännyt hänen kuolemansa?
Varjot kuiskivat hänen ympärillään, mutta nyt ne eivät olleet enää vihollisia. Ne olivat hänen omiaan. Hän tunsi niiden voiman virtaavan suonissaan, niiden muste sekoittui hänen vereensä. Hän ei ollut enää pelkkä ihminen, mutta vielä hän ei myöskään ollut Varjokirjuri. Hän oli jotakin uutta, jotakin, jota kukaan ei ollut koskaan ollut ennen.
Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän tarvitsi vastauksia.
Äidin kohtalo
Aelthar näki sen nyt selvästi. Sylmara ei ollut kuollut luonnollisesti. Hänet oli uhrattu.
Hän oli ollut yksin valtaistuinsalissa, kun he tulivat. He eivät olleet ihmisiä. He eivät olleet edes varjoja. He olivat jotain pahempaa – ne, jotka syntyivät maailmaan vain silloin, kun Varjokirjuri oli poissa.
Sylmara tunsi niiden tulon ennen kuin ne ilmestyivät. Ilma kylmeni, kynttilät sammuivat, ja pimeys hiipi sisään kuin elävä olento. Hän tiesi, että Aeltharin kohtalo oli sinetöity jo kauan sitten, ja nyt häntä itseään ei enää tarvittu.
Mutta hän ei aikonut mennä ilman taistelua.
Hän tarttui miekkaansa – muinaiseen terään, joka oli siirtynyt hänen suvussaan sukupolvien ajan. Sen terä oli upotettu hopeaan, ja loitsut oli kaiverrettu sen pintaan suojelemaan kantajaansa.
Mutta se ei riittänyt.
He eivät tulleet aseita vastaan. He tulivat varjojen läpi, suoraan hänen sieluunsa.
Ne repivät hänet irti ajasta ja paikasta, veivät hänet huoneeseen, jossa seinät olivat pelkkää pimeyttä. Ja siellä hän näki kirjan.
Ei Varjokirjurin kirjaa, vaan toisen. Kirjan, johon hänen nimensä oli jo kirjoitettu.
Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Kun nimi oli kerran kirjassa, sitä ei voinut enää poistaa.
Hän kuuli kuiskauksen:
”Lapsesi ei voi palata ennen kuin sinä olet poissa.”
Silloin hän ymmärsi.
Aelthar oli yhä olemassa, koska hän oli – mutta jos hän kuolisi, Aelthar ei olisi enää sidottu kohtaloonsa. Se, joka oli kirjoittanut hänen nimensä kirjaan, oli tehnyt virheen.
Hän hymyili.
Ja silloin varjot syöksyivät hänen kimppuunsa.
Varjo palasi liian myöhään
Kun Varjokirjuri palasi, Sylmara oli jo poissa.
Valtaistuinsali oli hiljainen. Lattialla oli vain tumma tahra, joka ei ollut enää pelkkää verta, vaan jotain syvempää – sielun varjoa, merkki siitä, että hänen olemassaolonsa oli revitty maailmasta pois.
Varjokirjuri seisoi paikallaan, mutta ei sanonut sanaakaan.
Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Mutta koko maailma tunsi hänen hiljaisen vihansa.
Ja jossain kaukana Aelthar tunsi sen myös.
Aeltharin valinta
Aelthar sulki kirjan. Hän tiesi nyt kaiken.
Hänen isänsä oli ollut poissa, kun äiti kuoli. Mutta oliko se sattumaa?
Varjokirjuri ei ollut koskaan ollut helppo uhri – hän ei ollut koskaan antanut kohtalon päättää hänen puolestaan. Mutta miksi hän oli ollut poissa juuri silloin? Oliko hän tiennyt? Oliko tämä kaikki ollut suunniteltua?
Ja ennen kaikkea – kuka oli kirjoittanut äidin nimen kirjaan?
Joku oli vetänyt naruista koko tämän ajan.
Joku oli odottanut Aeltharin paluuta.
Ja nyt, kun kirja oli murtunut, varjot olivat vapautuneet.
Hän ei tiennyt vielä, mitä oli edessä. Mutta hän tiesi yhden asian:
Hän aikoi selvittää, kuka oli tappanut hänen äitinsä – ja miksi.
Hänen sormensa puristuivat sulkakynän ympärille, ja hän alkoi kirjoittaa.
Ja kun ensimmäinen sana ilmestyi kirjaan, maailma alkoi muuttua.
🔥 Päättymätön Tarina – Osa 29 (Todella surullinen versio) 🔥
💀 ”Viimeiset sanat” 💀
Peilin takaa kuuluva ääni oli ensin epäselvä, kuin kaukainen kaiku. Sitten se kirkastui, kuiskaten kuin tuuli kuolleiden lehtien lomassa.
”Veijo…”
Veijo tuijotti peiliä. Jari oli siellä yhä, kamppaillen näkymättömiä voimia vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät, ja mustat varjot kiertyivät hänen ympärilleen kuin näkymättömät köydet. Hänen silmissään oli pelkoa, mutta myös hyväksyntää.
”Se on liian myöhäistä.”
”Älä sano noin!” Veijo huusi, hänen äänensä särkyi lopussa. Hän syöksyi kohti peiliä, mutta juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat pintaa, jokin kiskaisi Jarin taaksepäin.
Jari hymyili. Se ei ollut onnellinen hymy. Se oli jäähyväis…
Päättymätön Tarina – Osa 32: Kirjoittajan Sinetti
Aeltharin sormet puristuivat sulkakynän ympärille, ja muste valui hitaasti paperille. Hän tunsi sen painon ranteessaan, kuin jokainen sana sitoisi hänet lujemmin kohtaloonsa. Hänen päässään kaikui vain yksi kysymys: Kuka kirjoitti äitini nimen kirjaan?
Kun ensimmäinen sana ilmestyi paperille, ilma jäätyi. Varjot pysähtyivät hetkeksi, kuin kuunnellen, ja kynttilän liekit lepattivat epäluonnollisesti. Jotain oli muuttunut. Maailma ei enää seurannut samoja lakeja.
Kirja, johon hän kirjoitti, ei ollut tavallinen kirja.
Hän ei ollut vielä Varjokirjuri, mutta jokin hänen sisällään tunsi jo sanat, jotka piti kirjoittaa. Hän tiesi, että jokainen lause ei vain kuvannut todellisuutta – se muutti sitä. Mutta kun hän…
Päättymätön Tarina – Osa 33: Varjojen Neuvosto
Aelthar astui sisään. Huone oli tyhjä, mutta sen sisällä väreili jotain näkymätöntä, jokin voima, joka tuntui tarkkailevan häntä. Kirja leijui ilmassa, sen sivut selautuivat itsekseen, ja sen musteiset merkit muuttuivat hetkeksi ymmärrettäviksi, ennen kuin katosivat takaisin käsittämättömäksi kaaokseksi.
”Tervetuloa, Kirjoittaja.”
Aelthar tunnisti äänen, mutta se ei kuulunut yhdelle henkilölle – se oli moniääninen, kuin tuhannet varjot puhuisivat yhdellä suulla. Kylmä värähdys kulki hänen lävitseen.
“Miksi kirja vastusti minua?” Aelthar kysyi, mutta ei saanut heti vastausta. Sen sijaan tila alkoi muuttua. Seinät, joita ei ollut, alkoivat ilmestyä. Lattia muuttui tummaksi kiveksi. Korkeita, varjojen peitossa olevia hahmoja ilmestyi ympyrään hänen ympärilleen.
Hän ei ollut yksin.
Varjojen Neuvosto oli kokoontunut.
Kuka ohjaa kohtaloa?
“Sinä et ole vielä valmis kirjoittamaan kohtaloa uudelleen,” yksi varjoista lausui matalalla, kaiulla väritetyllä äänellä.
“Mutta minun on tiedettävä,” Aelthar vastasi. “Minun äitini nimi oli kirjassa. Kuka sen sinne kirjoitti?”
Varjot vilkaisivat toisiaan, ja huoneessa oleva ilma tuntui hetkeksi kiristyvän. Lopulta yksi neuvoston jäsenistä puhui:
“Se, joka kirjoitti sen nimen, on vielä elossa.”
Aelthar tunsi rintakehänsä kiristyvän. “Kuka?”
“Hän, joka ei kuulu tähän maailmaan.”
Ne sanat jäivät kaikumaan hänen mieleensä, mutta ennen kuin hän ehti kysyä lisää, tila hänen ympärillään alkoi taas murentua. Varjot sulautuivat yhteen, neuvoston jäsenet haihtuivat savuna ilmaan, ja kirja putosi raskaasti lattialle.
Varjokirjuri ja Sylmaran varjo
Samaan aikaan, toisessa maailmassa, Varjokirjuri seisoi Sylmaran varjon edessä. Varjo ei ollut pelkkä muisto, vaan jotain, joka oli jäänyt loukkuun kahden todellisuuden väliin.
“Sinun olisi pitänyt tietää,” Sylmaran varjo kuiskasi. “Sinun olisi pitänyt olla täällä.”
Varjokirjuri ei vastannut heti. Hän katsoi lattiaan maalautunutta tähtikuviota, joka oli ilmestynyt varjon alle. Se ei ollut vain jälki – se oli merkki, loitsu, joka sitoi Sylmaran kohtalon vielä yhteen.
“Kuka teki tämän sinulle?” Varjokirjuri kysyi lopulta.
Varjo väristi, sen reunat sumenivat hetkeksi. “Hän, joka ei kuulu tähän maailmaan.”
Varjokirjurin silmät kaventuivat.
Aelthar kuuli nuo samat sanat toisessa maailmassa.
Kuka ei kuulu tähän maailmaan?
Aelthar nosti kirjan lattialta ja avasi sen. Sivut olivat tyhjät – paitsi yksi lause, joka oli ilmestynyt kuin itsestään.
”Sinun on löydettävä hän ennen kuin hän löytää sinut.”
Päättymätön Tarina – Osa 32: Kirjoittajan Sinetti
Aeltharin sormet puristuivat sulkakynän ympärille, ja muste valui hitaasti paperille. Hän tunsi sen painon ranteessaan, kuin jokainen sana sitoisi hänet lujemmin kohtaloonsa. Hänen päässään kaikui vain yksi kysymys: Kuka kirjoitti äitini nimen kirjaan?
Kun ensimmäinen sana ilmestyi paperille, ilma jäätyi. Varjot pysähtyivät hetkeksi, kuin kuunnellen, ja kynttilän liekit lepattivat epäluonnollisesti. Jotain oli muuttunut. Maailma ei enää seurannut samoja lakeja.
Kirja, johon hän kirjoitti, ei ollut tavallinen kirja.
Hän ei ollut vielä Varjokirjuri, mutta jokin hänen sisällään tunsi jo sanat, jotka piti kirjoittaa. Hän tiesi, että jokainen lause ei vain kuvannut todellisuutta – se muutti sitä. Mutta kun hän…
Päättymätön Tarina – Osa 33: Varjojen Neuvosto
Aelthar astui sisään. Huone oli tyhjä, mutta sen sisällä väreili jotain näkymätöntä, jokin voima, joka tuntui tarkkailevan häntä. Kirja leijui ilmassa, sen sivut selautuivat itsekseen, ja sen musteiset merkit muuttuivat hetkeksi ymmärrettäviksi, ennen kuin katosivat takaisin käsittämättömäksi kaaokseksi.
”Tervetuloa, Kirjoittaja.”
Aelthar tunnisti äänen, mutta se ei kuulunut yhdelle henkilölle – se oli moniääninen, kuin tuhannet varjot puhuisivat yhdellä suulla. Kylmä värähdys kulki hänen lävitseen.
“Miksi kirja vastusti minua?” Aelthar kysyi, mutta ei saanut heti vastausta. Sen sijaan tila alkoi muuttua. Seinät, joita ei ollut, alkoivat ilmestyä. Lattia muuttui tummaksi kiveksi. Korkeita, varjojen peitossa olevia hahmoja ilmestyi ympyrään hänen ympärilleen.
Hän ei ollut yksin.
Varjojen Neuvosto oli kokoontunut.
Kuka ohjaa kohtaloa?
“Sinä et ole vielä valmis kirjoittamaan kohtaloa uudelleen,” yksi varjoista lausui matalalla, kaiulla väritetyllä äänellä.
“Mutta minun on tiedettävä,” Aelthar vastasi. “Minun äitini nimi oli kirjassa. Kuka sen sinne kirjoitti?”
Varjot vilkaisivat toisiaan, ja huoneessa oleva ilma tuntui hetkeksi kiristyvän. Lopulta yksi neuvoston jäsenistä puhui:
“Se, joka kirjoitti sen nimen, on vielä elossa.”
Aelthar tunsi rintakehänsä kiristyvän. “Kuka?”
“Hän, joka ei kuulu tähän maailmaan.”
Ne sanat jäivät kaikumaan hänen mieleensä, mutta ennen kuin hän ehti kysyä lisää, tila hänen ympärillään alkoi taas murentua. Varjot sulautuivat yhteen, neuvoston jäsenet haihtuivat savuna ilmaan, ja kirja putosi raskaasti lattialle.
Varjokirjuri ja Sylmaran varjo
Samaan aikaan, toisessa maailmassa, Varjokirjuri seisoi Sylmaran varjon edessä. Varjo ei ollut pelkkä muisto, vaan jotain, joka oli jäänyt loukkuun kahden todellisuuden väliin.
“Sinun olisi pitänyt tietää,” Sylmaran varjo kuiskasi. “Sinun olisi pitänyt olla täällä.”
Varjokirjuri ei vastannut heti. Hän katsoi lattiaan maalautunutta tähtikuviota, joka oli ilmestynyt varjon alle. Se ei ollut vain jälki – se oli merkki, loitsu, joka sitoi Sylmaran kohtalon vielä yhteen.
“Kuka teki tämän sinulle?” Varjokirjuri kysyi lopulta.
Varjo väristi, sen reunat sumenivat hetkeksi. “Hän, joka ei kuulu tähän maailmaan.”
Varjokirjurin silmät kaventuivat.
Aelthar kuuli nuo samat sanat toisessa maailmassa.
Kuka ei kuulu tähän maailmaan?
Aelthar nosti kirjan lattialta ja avasi sen. Sivut olivat tyhjät – paitsi yksi lause, joka oli ilmestynyt kuin itsestään.
”Sinun on löydettävä hän ennen kuin hän löytää sinut.”
Päättymätön Tarina – Osa 34: Viimeinen Totuus
Aelthar seisoi varjojen keskellä, kirja kädessään, kun hänen edessään seisova hahmo astui askeleen lähemmäs. Varjokirjuri. Hänen silmänsä olivat kylmät kuin kuolema, ja hänen kädessään oli pitkä, mustasta metallista taottu miekka. Sen terä hohti kalmankajossa, kuin se olisi imenyt itseensä kaiken valon.
”Sinä haluat tietää totuuden,” Varjokirjuri sanoi matalalla, kaiulla väritetyllä äänellä. ”Hyvä. Saat sen.”
Aeltharin sydän jyskytti. Hän piteli kirjaa tiukemmin, mutta sivut olivat nyt tyhjät, eikä muste enää toiminut hänen käskyjensä mukaan.
”Minä tapoin äitisi.”
Sanat viilsivät ilmaa kuin miekka. Aelthar otti askeleen taaksepäin, mutta Varjokirjuri ei antanut hänelle pakotietä.
”Se oli ainoa tapa,” Varjokirjuri jatkoi. ”Hän yritti tuhota tämän kirjan. Hän yritti estää sinua löytämästä tietäsi tänne. Hän tiesi, mitä kohtalo odotti sinua, ja halusi suojella sinua siltä.”
”Valehtelet,” Aelthar sihahti. ”Hän ei olisi tehnyt niin.”
Varjokirjuri kohotti päätään, ja hänen katseensa oli täynnä synkkää sääliä. ”Ja silti hän teki sen.”
Aeltharin rintakehä kiristyi. Hän muisti äitinsä varoitukset, ne sanat, joita hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt.
”Älä koskaan avaa kirjaa, Aelthar. Älä koskaan lue sen sanoja.”
Mutta hän oli tehnyt juuri niin.
Hitaasti, harkitusti, Varjokirjuri nosti miekan.
”Minun täytyy tappaa sinut.”
Aelthar tuijotti häntä silmät laajenneina. Hänen hengityksensä muuttui raskaaksi, mutta hän ei ottanut askeltakaan taaksepäin.
”Miksi?” hän kysyi matalalla äänellä.
”Koska sinä olet viimeinen lenkki,” Varjokirjuri vastasi. ”Sinä olet se, joka voi katkaista tämän tarinan. Sinun ei ollut tarkoitus syntyä tähän maailmaan. Sinä olet se, jota tämä kirja ei voi hallita.”
Aelthar laski katseensa kirjaan. Sivuille alkoi ilmestyä sanoja itsestään.
”Mitä ikinä tapahtuu, älä sulje silmiäsi.”
Sitten Varjokirjuri hyökkäsi.
Päättymätön Tarina – Osa 35: Viimeinen isku
Miekka välähti pimeydessä, kun Varjokirjuri syöksyi kohti Aeltharia. Se oli hetki, joka kesti ikuisuuden – metallin kalske, Varjokirjurin tyhjät silmät, varjojen hiljaisuus, joka odotti lopullista ratkaisua.
Aelthar ei ehtinyt ajatella. Hän ei ehtinyt tuntea pelkoa. Hänen kehonsa liikkui itsestään.
Hänen kätensä kohosi, ja jokin kylmä ja raskas osui hänen sormiinsa. Hän puristi sitä vaistomaisesti. Se oli miekka – ei hänen omansa, ei Varjokirjurin, vaan jotain, mikä oli ollut olemassa ennen heitä molempia.
Kun Varjokirjurin miekka oli enää tuuman päässä hänen sydämestään, Aelthar iski.
Terä upposi lihaan.
Hiljaisuus.
Aelthar tunsi rintakehänsä kohoavan raskaasti. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki, mitä oli tehnyt.
Varjokirjuri seisoi hänen edessään miekka rintakehässään.
Terä oli lävistänyt hänen sydämensä. Mustaa, savuavaa verta tihkui haavasta ja valui pitkin hänen viittansa reunoja. Hänen silmänsä, jotka olivat olleet aina täynnä kylmää varjoa, näyttivät nyt… yllättyneiltä.
”Sinä…” Varjokirjurin ääni oli matala kuiskaus. Hänen polvensa notkahtivat, ja hän kaatui taaksepäin.
Varjokirjuri oli kuolevainen.
Aelthar otti askeleen taaksepäin, kädet täristen. Tämä ei ollut hänen aikomuksensa. Hän ei ollut suunnitellut tätä. Mutta silti… se oli tapahtunut.
Varjokirjuri hengitti raskaasti, mutta hän ei näyttänyt vihaiselta. Ei enää. Hän katsoi Aeltharia tavalla, jota tämä ei osannut tulkita.
”Sinä muutat kaiken,” hän kuiskasi.
Sitten hän hymyili.
Se oli kylmä, hauras hymy – kuin joku, joka oli odottanut tätä hetkeä koko elämänsä. Kuin joku, joka oli vihdoin vapaa.
Hänen kehonsa alkoi hajota varjoiksi. Musta savu nousi hänen ihostaan, ja hänen silmänsä himmenivät.
”Tarina on nyt sinun, Aelthar.”
Ja sillä hetkellä kirja hänen käsissään syttyi tuleen.
Päättymätön Tarina – Osa 36: Uusi Varjokirjuri
Varjokirjurin ruumis katosi savuna ilmaan. Varjot imivät hänen olemassaolonsa itseensä, ja maailma hiljeni.
Aelthar seisoi yksin. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hänen sydämensä hakkasi rintakehässä. Hän ei ollut tarkoittanut tätä.
Mutta jokin oli liikahtanut.
Hän tunsi sen syvällä sisällään – voiman, joka ei ollut siellä ennen. Hän katsoi ympärilleen, ja maailma hänen edessään muuttui. Pimeys ei enää tuntunut uhkaavalta vaan kutsuvalta, kuin se olisi odottanut häntä.
Hänestä oli tullut uusi Varjokirjuri.
Hänen kätensä nousivat vaistomaisesti, ja kirjan palaneet sivut pysähtyivät ilmaan. Tuli hiipui, ja sanat kirjoittivat itsensä uudelleen – mutta nyt ne eivät kertoneet menneisyydestä, vaan tulevaisuudesta.
”Jari on vielä elossa.”
Aelthar hengitti syvään. Hän sulki silmänsä. Hän näki sen nyt. Varjojen maailma oli kietoutunut todelliseen maailmaan, ja Jari oli jäänyt loukkuun niiden väliin.
Jari oli kuolemassa. Mutta hän ei ollut vielä menetetty.
Aelthar ei epäröinyt. Hän astui eteenpäin – ja maailma hänen ympärillään muuttui. Hänen askelensa eivät enää koskettaneet kiveä, vaan tyhjyyttä. Hän liikkui varjojen halki, syvemmälle todellisuuksien väliin, paikkaan, jossa kohtalo kirjoitettiin uudelleen.
Jari makasi varjojen keskellä.
Hänen ympärillään oli tyhjyyttä, ja hänen kehonsa oli kalpea, kylmä. Aelthar polvistui hänen viereensä. Hän nosti kätensä ja kirjoitti nimeä ilmaan. Muste leijui hänen sormiensa ympärillä, ja sanat muuttivat todellisuutta.
”Jari, nouse.”
Maailma vavahti. Ilma värisi.
Jari veti henkeä ja avasi silmänsä.
Päättymätön Tarina – Osa 37: Velhon käsi
Jari haukkoi henkeään. Hän tunsi kylmän tyhjyyden ympärillään, varjojen painon, joka oli vetänyt häntä syvemmälle johonkin, missä ei ollut valoa, ei aikaa – vain loputonta pimeyttä.
Mutta sitten… jokin kosketti häntä.
Lämpö levisi hänen kehonsa läpi kuin kaukainen muisto, kuin tuli, joka oli ollut jo sammumassa mutta leimahti vielä kerran eloon.
Hän avasi silmänsä ja näki hahmon edessään. Vanha velho, pitkäviittainen ja silmissään viisaus, jota aika ei ollut kuluttanut.
Velho kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä Jarin rintaan.
”Sinun ei ole aika jäädä tänne.”
Jari yritti puhua, mutta hänen äänensä ei toiminut. Hän ei tuntenut kehonsa painoa, mutta jokin hänen sisällään alkoi herätä. Hän tunsi voiman palaavan – hitaasti, mutta varmasti.
Velhon käsi hehkui himmeää valoa. Varjot vetäytyivät.
”Kuka sinä olet?” Jari sai lopulta sanottua.
Velho hymähti. ”Se, joka pitää tasapainon.”
Jari nousi.
Hänen kehonsa tuntui kevyeltä mutta vahvalta. Hän ei enää ollut vain itsensä – hän oli saanut jotain takaisin. Jotain, mitä varjot olivat häneltä vieneet.
Hän katsoi ympärilleen. Aelthar seisoi kauempana, hänen ympärillään leijui mustetta ja kirja hehkui himmeää sinistä valoa.
”Oletko kunnossa?” Aelthar kysyi.
Jari veti syvään henkeä. Hän tunsi voimansa palaavan.
”Luulen, että olen.”
Velho astui askeleen taaksepäin ja katsoi heitä molempia.
”Mutta tämä ei ole vielä ohi.”
Jari ja Aelthar vilkaisivat toisiaan.
Velhon ääni muuttui vakavaksi.
”Varjot eivät luovuta niin helposti. Ja nyt… he tietävät, että sinä olet palannut.”
Päättymätön Tarina – Osa 38: Varjojen rajamailla
Jari veti syvään henkeä ja antoi voimiensa virrata vapaasti kehonsa läpi. Hänen käsivartensa hehkuivat tummaa, sykkivää energiaa, kun hän nosti kätensä ja loi ilmaan mustana hohtavan portaalin.
”Veijo, tule!” hän huusi portin läpi.
Hetken kuluttua Veijo astui epäröiden portaalista ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä me oikein olemme?” Veijo kysyi hiljaa.
”Kotona,” Jari vastasi hiljaa ja katseli tutun huoneen ympärille levollisin silmin. Hän varmisti olevansa oikeassa paikassa ja ajassa.
Uupumus valtasi Jarin. Hän asteli hitaasti sängyn luo, istahti siihen raskaasti ja huokaisi syvään. Hän tunsi turvallisuuden palaavan hiljalleen.
Hiljaisuus ympäröi heidät, ja molemmat vaipuivat lopulta uneen, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntien olevansa turvassa.
Aamulla Jari heräsi auringonvalon osuessa hänen kasvoilleen. Hän hieroi silmiään ja tarttui puhelimeensa soittaen heti Veijolle.
”Mitä helvettiä meille oikein tapahtui, Veijo?” Jari kysyi puhelimessa, ääni vielä unisena ja epävarmana.
”En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin suuri voima yrittää ottaa meidät haltuunsa. Meidän on pakko selvittää tämä.”
Juuri kun Jari aikoi sulkea puhelimen, huone pimeni äkisti. Jarin ympärille kiertyivät tutut varjot, jotka vetivät hänet tiukkaan syleilyynsä.
”Sinulla on voimia, joita minä tarvitsen,” Varjokirjurin ääni kuiskasi epätoivoisesti.
Jari tunsi vastustuksensa pehmenevän ja antoi varjojen viedä hänet takaisin Varjokirjurin linnaan.
Sillä välin Veijo kotonaan yritti soittaa Jarille takaisin, mutta puhelin vain hälytti tyhjyyteen vastaamatta. Huolestuneena hän lähti nopeasti kohti Jarin asuntoa.
”Taas on vittu sattunut jotain,” Veijo tuhahti itsekseen, kun Jari ei avannut ovea. Hän kiersi talon ympäri ja kokeili takaovea, joka yllättäen aukeni helposti. Veijo astui sisälle, katseli ympärilleen ja kuuli keittiöstä hiljaista kolinaa.
Hän lähestyi varovaisesti ja avasi jääkaapin oven. Sisällä pyöri tuttu musta pyörre, joka nappasi hänestä kiinni ja imaisi hänetkin takaisin Varjokirjurin linnaan.
Päättymätön Tarina – Osa 39: Varjokirjurin pyyntö
Jari veti syvään henkeä ja antoi voimiensa virrata vapaasti kehonsa läpi. Hänen käsivartensa hehkuivat tummaa, sykkivää energiaa, kun hän nosti kätensä ja loi ilmaan mustana hohtavan portaalin.
”Veijo, tule!” hän huusi portin läpi.
Hetken kuluttua Veijo astui epäröiden portaalista ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä me oikein olemme?” Veijo kysyi hiljaa.
”Kotona,” Jari vastasi hiljaa ja katseli tutun huoneen ympärille levollisin silmin. Hän varmisti olevansa oikeassa paikassa ja ajassa.
Uupumus valtasi Jarin. Hän asteli hitaasti sängyn luo, istahti siihen raskaasti ja huokaisi syvään. Hän tunsi turvallisuuden palaavan hiljalleen.
Hiljaisuus ympäröi heidät, ja molemmat vaipuivat lopulta uneen, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntien olevansa turvassa.
Aamulla Jari heräsi auringonvalon osuessa hänen kasvoilleen. Hän hieroi silmiään ja tarttui puhelimeensa soittaen heti Veijolle.
”Mitä helvettiä meille oikein tapahtui, Veijo?” Jari kysyi puhelimessa, ääni vielä unisena ja epävarmana.
”En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin suuri voima yrittää ottaa meidät haltuunsa. Meidän on pakko selvittää tämä.”
Juuri kun Jari aikoi sulkea puhelimen, huone pimeni äkisti. Jarin ympärille kiertyivät tutut varjot, jotka vetivät hänet tiukkaan syleilyynsä.
”Sinulla on voimia, joita minä tarvitsen,” Varjokirjurin ääni kuiskasi epätoivoisesti.
Jari tunsi vastustuksensa pehmenevän ja antoi varjojen viedä hänet takaisin Varjokirjurin linnaan.
Sillä välin Veijo kotonaan yritti soittaa Jarille takaisin, mutta puhelin vain hälytti tyhjyyteen vastaamatta. Huolestuneena hän lähti nopeasti kohti Jarin asuntoa.
”Taas on vittu sattunut jotain,” Veijo tuhahti itsekseen, kun Jari ei avannut ovea. Hän kiersi talon ympäri ja kokeili takaovea, joka yllättäen aukeni helposti. Veijo astui sisälle, katseli ympärilleen ja kuuli keittiöstä hiljaista kolinaa.
Veijo astui varovasti keittiöön ja avasi jääkaapin. Sen sisällä pyörivä tumma pyörre imaisi hänetkin mukanaan.
Varjokirjurin linnassa Jari ja Veijo seisoivat jälleen epävarmoina. Varjokirjuri astui esiin varjoista, hänen hahmonsa kumarassa ja väsyneenä.
”Minun aikani on loppumassa,” Varjokirjuri lausui hiljaa. Hän kohotti katseensa, suru paistaen syvästi hänen silmistään. ”Tulevaisuus ja menneisyys ovat sotkeutuneet. Kun menetin vaimoni, menetin myös itseni. Sinun täytyy korjata se, minkä minä olen rikkonut. Muuten Varjot vievät kaiken.”
Jari katsoi Varjokirjuria vakavana ja kysyi:
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
Varjokirjuri huokaisi syvään, hänen silmänsä olivat täynnä surua ja katumusta.
”Sinun täytyy matkustaa menneisyyteen ja löytää vaimoni ennen kuin on liian myöhäistä. Vain siten Varjojen valta voidaan pysäyttää, ja tasapaino voidaan palauttaa maailmojen välille. Avaan teille portaalin menneisyyteen, mutta olkaa varovaisia: matka ei tule olemaan helppo, ja vaarat ovat suuremmat kuin voitte kuvitella.”
Päättymätön Tarina – Osa 40: Matka menneisyyteen
Jari ja Veijo seisoivat Varjokirjurin edessä, jonka kädet hohtivat kalpeaa valoa. Musta, aaltoileva portaali avautui heidän eteensä, kuin repeämä todellisuuden pinnassa.
”Astukaa sisään, mutta varokaa,” Varjokirjuri varoitti. ”Menneisyys ei ole niin vakaa kuin luulette. Jos muutatte liikaa, kaikki voi romahtaa.”
Jari ja Veijo nyökkäsivät toisilleen ja astuivat portaalin läpi. Hetkessä he tunsivat putoavansa painottomassa tilassa, kuin unessa, jossa ei ollut ylä- eikä alapuolta.
Sitten maa iskeytyi heidän jalkojensa alle.
He olivat samassa linnassa, mutta se oli muuttunut. Se ei ollut enää hylätty ja täynnä varjoja—nyt se seisoi majesteettisena, kynttilät valaisivat suuria kiviseiniä, ja käytävillä kaikui puheensorina. Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. He olivat todella menneisyydessä.
”Okei, mistä me aloitetaan?” Veijo kysyi kuiskaten.
Jari katseli ympärilleen. ”Varjokirjurin vaimo. Meidän täytyy löytää hänet.”
He lähtivät etenemään varovasti linnan käytävillä, vältellen palvelijoita ja vartijoita. Kaikki näyttivät kiireisiltä, kuin valmistautuisivat johonkin suureen juhlaan. Kultaiset kattokruunut valaisivat hallit, ja seinillä riippui suuria, synkän sävyisiä maalauksia.
”Onko sulla mitään hajua, miltä se vaimo näyttää?” Veijo kysyi.
”Ei,” Jari mutisi. ”Mutta jos hän on linnassa, meidän täytyy löytää hänen huoneensa.”
He seurasivat suurta kivikäytävää, kunnes löysivät suljetun oven, jonka yläpuolella oli kaiverrus:
”Lady Evelyna, Varjokirjurin puoliso.”
Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. Tämä oli se.
Jari painoi kätensä oven kahvalle ja väänsi sen auki.
Huone oli täynnä valoa. Se ei ollut synkkä ja pelottava kuten muu linna, vaan pehmeän vaaleilla verhoilla koristeltu, ja ikkunat päästivät sisään auringonvaloa. Keskellä huonetta seisoi nainen, pitkä ja hoikka, tummat hiukset laskeutuen aaltoina hänen hartioilleen. Hän kääntyi hitaasti katsomaan heitä.
”Keitä te olette?” hänen äänensä oli kirkas ja varuillaan.
Jari astui lähemmäs. ”Olemme ystäviä. Meillä ei ole paljon aikaa, mutta sinun täytyy lähteä täältä.”
Evelyna siristi silmiään. ”Miksi?”
Veijo vilkaisi ympärilleen ja veti syvään henkeä. ”Koska miehesi tekee kohta jotain, mikä muuttaa kaiken.”
Evelynan silmät suurenivat. Hän katsoi Jaria tarkasti ja astui lähemmäs.
”Kerro minulle kaikki,” hän kuiskasi.
Mutta juuri silloin linnan torvet alkoivat soida.
”Ne tietävät, että olemme täällä,” Jari sihahti. ”Meidän täytyy liikkua—ja nopeasti.”
Evelyna tarttui heitä käsistä ja johdatti heidät kohti salaovea. Heidän täytyi paeta ennen kuin historia sulkeutuisi heidän ympärilleen.
Päättymätön Tarina – Osa 41: Pakoon yön varjoissa
Lady Evelyna veti raskaasta kivilattiasta pienen metallirenkaan, ja lattialuukku aukesi hiljaa narahtaen. Pimeys avautui heidän edessään, ja kostea, maanalainen ilma iski heidän kasvoilleen.
”Menkää tästä. Tämä käytävä vie meidät linnan ulkopuolelle,” Evelyna kuiskasi kiireisesti.
Jari nyökkäsi ja astui ensimmäisenä alas. Veijo seurasi perässä, ja viimeisenä Evelyna sulki luukun yläpuolellaan. He juoksivat kapeaa, pimeää tunnelia pitkin. Sen seinät olivat kivisiä, ja lattia oli täynnä hiekkaa ja kosteutta.
”Mihin tämä johtaa?” Veijo kysyi puuskuttaen.
”Vanhaan kaivokseen. Sieltä voimme päästä ulos ilman, että linnan vartijat näkevät meidät,” Evelyna vastasi.
Askelten kaiut kiersivät pitkin tunnelia, ja heidän takanaan kuului kaukainen ääni—linna oli hälytetty. Vartijat olivat huomanneet heidän katoamisensa.
”Nopeammin!” Jari kannusti, ja kolmikko kiihdytti vauhtiaan.
Tunnelin päässä oli rautaportti, joka johti vanhaan hylättyyn kaivoskäytävään. Evelyna työnsi raskaan salvan auki, ja portti narahti kammottavasti. He pujahtivat sisään, ja Jari veti sen takaisin kiinni juuri ennen kuin heidän takaansa alkoi kuulua lähestyviä askelia.
Kaivoksen läpi kulkeminen oli raskasta. Ilma oli täynnä pölyä ja kostean maan hajua. Lattia oli epätasainen, ja silloin tällöin heidän jalkansa osuivat vanhoihin kaivostyöläisten työkaluihin.
”Meidän on löydettävä uloskäynti,” Evelyna sanoi.
He jatkoivat matkaa, kunnes lopulta näkivät heikon valon kajastavan käytävän päässä. Se oli uloskäynti.
Jari veti syvään henkeä ja astui ensimmäisenä ulos. He olivat nyt avonaisella pellolla, jossa tuuli heilutti pitkiä heiniköitä. Yö oli musta ja taivas pilvinen, mutta he olivat vapaita.
”Mitä nyt?” Veijo kysyi.
Evelyna katseli ympärilleen ja osoitti kaukaisuuteen. ”Tuolla on vanha maatila. Sinne meidän täytyy mennä piiloon.”
Kolmikko lähti harppomaan pellon halki, mutta juuri silloin taivasta halkoi kirkas valonvälähdys.
”Ne tulevat!” Evelyna huudahti.
Linnan tornista syöksyi esiin mustia varjoja, jotka liikkuivat nopeasti heidän suuntaansa. Ne kiersivät ja kiemurtelivat ilmassa, kuin saalistavat pedot.
Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. ”Ei helvetti, nyt juostaan!”
He lähtivät ryntäämään kohti maatilaa, mutta varjot olivat nopeita.
”Pysykää yhdessä!” Evelyna huusi, mutta juuri silloin yksi varjoista syöksyi alas ja iski Jariin.
Hän tunsi kylmän voiman iskeytyvän häneen, ja maailma hänen ympärillään alkoi vääristyä. Hän kuuli Varjokirjurin äänen päässään.
”Tämä ei ole sinun paikkasi, Jari. Sinä et voi muuttaa kohtaloa.”
Jari puristi kätensä nyrkkiin ja huusi vastaan. ”Minä en ole osa sinun peliäsi! Minä päätän oman kohtaloni!”
Hän tempaisi itsensä irti varjon otteesta ja jatkoi juoksua.
Maatila oli enää muutaman metrin päässä. Evelyna riuhtaisi oven auki, ja he syöksyivät sisään juuri ennen kuin varjot ehtivät saavuttaa heidät.
Ovi paiskautui kiinni heidän perässään, ja hiljaisuus laskeutui.
He olivat turvassa—ainakin toistaiseksi.
Päättymätön Tarina – Osa 42: Varjokirjurin Viesti
Maatilan vanhat seinät natisivat, ja ulkona varjot kiersivät levottomina, mutta ne eivät ylittäneet kynnyksen rajaa. Jari, Veijo ja Lady Evelyna seisoivat hämärässä huoneessa, heidän hengityksensä raskaana pakomatkan jälkeen.
”Ne eivät voi tulla sisään,” Evelyna kuiskasi. ”Talo on suojattu vanhalla magialla.”
Jari nojautui seinää vasten ja pyyhkäisi otsaansa. ”Hyvä. Mutta ne eivät anna periksi.”
Veijo vilkaisi Evelynaa. ”Kuule, me ei olla täällä huviksemme. Sun miehesi—Varjokirjuri—lähetti meidät tänne.”
Evelynan ilme jähmettyi. ”Mitä sinä sanoit?”
”Hän lähetti meidät hakemaan sinut,” Jari sanoi rauhallisesti. ”Hän ei ole kuollut. Hän on eksynyt.”
Evelyna tuijotti heitä kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen hengityksensä muuttui nopeaksi, ja hän perääntyi hitaasti, selkä osuen seinään. ”Ei… ei se voi olla totta. Te valehtelette.”
Veijo kohotti kätensä rauhoittavasti. ”Me ei valehdella. Me nähtiin hänet. Hän on olemassa, mutta…”
”Ei!” Evelyna huusi, ja lattian kynttilät lepattivat hänen voimansa vaikutuksesta. ”Hän EI ole enää täällä. Hän kuoli! Minä näin sen! Minä tunsin sen!”
Jari ei perääntynyt. ”Hän ei ole kuollut, Evelyna. Hän menetti itsensä. Ja hän kaipaa sinua.”
Evelynan kädet tärisivät. Hän puristi rintaansa, kuin jokin olisi viiltänyt hänen sydäntään sisältäpäin. ”Sinä valehtelet… Sinun täytyy valehdella…”
Jari veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Hän tunsi, kuinka jokin tunkeutui hänen mieleensä—kuin kylmä, kuiskaava tuuli, joka repi hänen ajatuksiaan auki. Sitten se tuli.
Varjokirjurin ääni.
Se oli syvä ja säröilevä, kuin mies, joka oli kadonnut omaan pimeyteensä.
”Evelyna…” Jarin ääni muuttui matalammaksi, eikä se ollut enää hänen omansa.
Evelyna hätkähti ja puristi kätensä nyrkkiin.
”Sinä olit valoni, silloin kun vielä näin maailman. Kun menetin sinut, minusta tuli jotain muuta. Varjot ottivat minut, koska minä annoin niiden ottaa. Mutta nyt, nyt minä ymmärrän. Sinä et ollut se, jonka minä menetin—minä olin se, joka eksyi.”
Evelynan silmät suurenivat, ja hänen hengityksensä katkesi. ”Ei… ei se ollut sinun syytäsi.”
Jarin silmät olivat tyhjät, hänen kehonsa jäykistynyt, kuin jokin olisi ohjannut häntä sisältäpäin.
”Minun on aika päästää irti. Mutta en voi tehdä sitä yksin. Evelyna, jos sinä vielä uskot minuun, jos minussa on vielä jäljellä se mies, jonka sinä tunsit… auta minua löytämään tie takaisin.”
Evelyna puristi rintaansa ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän kaatui polvilleen ja painoi otsansa lattiaan.
”Mitä minä tein…?” hänen äänensä murtui. ”Minä jätin hänet. Minä ajattelin, että kaikki oli ohi. Mutta se ei ollut ohi…”
Jari vapisi ja horjahti taaksepäin. Yhteys katkesi. Hän huohotti ja hieroi ohimoitaan. ”Se oli… hän. Hän todella tarkoitti sitä.”
Veijo astui varovasti lähemmäs ja ojensi kätensä Evelynalle. ”Evelyna. Hän tarvitsee sinua.”
Evelyna nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat nyt kuin kaksi liekehtivää tähteä. ”Minä autan häntä.”
Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi silmänsä kuiviksi. Hänen äänensä oli nyt varma.
”Mutta meidän täytyy palata linnaan.”
Veijo levitti kätensä. ”Tietenkin me mennään takaisin. Miksi me edes juostiin tänne, jos nyt vaan käännytään takaisin?”
Jari hymähti uupuneena. ”Koska nyt meillä on suunnitelma.”
Evelyna nosti kätensä, ja hänen ympärilleen kietoutui sinertävä hohde. Hän oli saanut voimansa takaisin.
”On vain yksi tapa pelastaa hänet,” hän sanoi. ”Meidän täytyy löytää hänen sydämensä.”
Veijo kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta mitä?”
Evelyna katsoi heitä vakavana. ”Hänen sydämensä ei ole enää hänen kehossaan. Se on Varjojen maailmassa. Ja vain jos saamme sen takaisin, hän voi olla jälleen oma itsensä.”
Jari nyökkäsi hitaasti. ”Selvä. Eli seuraava tehtävä: etsitään Varjokirjurin sydän ja tuodaan hänet takaisin.”
Ulkona varjot liikehtivät levottomina, kuin ne olisivat kuulleet heidän sanansa.
”Nyt mennään,” Evelyna sanoi, ja kolmikko astui pimeyteen.
Päättymätön Tarina – Osa 43: Sydämen vartija
Maatilan ovi avautui naristen, ja kylmä yöilma iski vasten heidän kasvojaan. Evelyna astui ensimmäisenä ulos, hänen silmänsä hehkuivat sinertävänä pimeässä. Jari ja Veijo seurasivat häntä, heidän katseensa kiinnittyneenä linnan synkeisiin torneihin, jotka näkyivät kaukana horisontissa.
”Meidän on oltava nopeita,” Evelyna sanoi hiljaa. ”Varjot tietävät jo, että olemme tulossa.”
”Ja se ei ole hyvä juttu,” Veijo mutisi vilkaisten taivaalle, missä tummat varjot liikkuivat kuin saalistavat pedot.
He lähtivät juoksemaan, ja pitkä heinikko heilahteli heidän ympärillään. Yö tuntui kietoutuvan heidän ympärilleen, ja joka askeleella linnan hahmo muuttui suuremmaksi ja uhkaavammaksi.
Kun he saavuttivat linnan ulkokehän, Evelyna pysähtyi ja nosti kätensä. Ilmaan piirtyi vanhoja riimukirjoituksia, ja linnan portti narahti auki itsestään.
”Vau,” Veijo virnisti. ”Pitäisiköhän sun avata mun jääkaappi samalla tavalla, kun sen kahva aina jumittaa?”
”Veijo, keskity,” Jari murahdui ja astui ensimmäisenä sisään.
Linnan käytävät olivat nyt erilaiset kuin ennen. Seinät hengittivät—tai siltä se tuntui. Hämärä värisi ympärillä, kuin musta usva olisi liikkunut heidän kanssaan.
”Sydän on linnan syvimmässä osassa,” Evelyna kuiskasi. ”Varjokirjuri piilotti sen sinne ennen kuin pimeys nielaisi hänet.”
Jari nyökkäsi. ”Miten me päästään sinne?”
”Se ei ole ongelma,” Evelyna sanoi. ”Mutta on yksi este, jonka hän asetti suojelemaan sitä.”
Veijo nosti kulmiaan. ”Tietenkin on.”
He astuivat alas kivistä kierreportaikkoa, joka johti yhä syvemmälle maan alle. Ilma muuttui kylmemmäksi, ja seinät alkoivat näyttää siltä kuin ne olisivat vuotaneet mustaa verta.
Sitten he saapuivat suureen, pyöreään huoneeseen. Keskellä seisoi kivinen alttari, ja sen päällä hehkuva, tumma esine—Varjokirjurin sydän. Se sykki kuin elävä elin, sen ympärillä mustat energiasäikeet kiemurtelivat kuin käärmeet.
Mutta he eivät olleet yksin.
Huoneen toisella puolella seisoi hahmo.
Pitkä, kaapuun pukeutunut olento, jonka kasvot olivat piilossa hupun varjossa. Sen ympärillä varjot pyörteilivät ja vääntyivät.
”Olette liian myöhässä,” hahmo sanoi, sen ääni oli syvä ja raastava.
Evelyna jähmettyi. ”Se on… Varjokirjurin vanha neuvonantaja.”
Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan.
”Totta kai,” Veijo mutisi. ”Koska ei me voida vaan napata sydäntä ja lähteä, eihän?”
Hahmo astui lähemmäs. Sen silmät hehkuivat pimeässä, ja sen kädet olivat kuin luurangon sormet, jotka olivat sidotut Varjojen energiaan.
”Varjokirjuri valitsi polkunsa. Te ette voi muuttaa sitä,” neuvonantaja sanoi. ”Jos yritätte ottaa sydämen, minä tuhoan teidät.”
Jari puristi nyrkkejään. ”Hän haluaa takaisin. Ja me aiotaan tuoda hänet takaisin.”
Evelyna astui eteenpäin. ”Sinä olit hänen neuvonantajansa. Sinun olisi pitänyt suojella häntä, etkä johtaa häntä tuhoon!”
Neuvonantaja kohotti kätensä, ja huoneen varjot syöksyivät heidän kimppuunsa.
”Te ette lähde täältä elossa!”
Päättymätön Tarina – Osa 44: Sydämen hinta
Neuvonantaja seisoi jykevästi alttarin edessä, mustan usvan pyörteillessä hänen ympärillään. Varjokirjurin sydän sykki alttarilla, sen tumma hohde valaisi huonetta kuin synkkä majakka.
”Luulitteko, että voisitte vain tulla tänne ja viedä sen?” neuvonantaja sihahti. ”Ei. Kaikella on hintansa.”
Evelyna astui eteenpäin, hänen kätensä tärisivät. ”Mikä se hinta on?”
Neuvonantaja kohotti laihat, luurankomaiset sormensa ja osoitti heitä yksitellen.
”Vain yksi teistä voi ottaa sydämen. Ja sen, joka sen ottaa, täytyy luopua yhdestä kahdesta asiasta.”**
1. Muistoistaan – kaikki, mitä hän on koskaan ollut, katoaa.
2. Vapautensa – hänestä tulee sydämen vartija, eikä hän voi enää koskaan palata todelliseen maailmaan.
Jari, Veijo ja Evelyna katsoivat toisiaan tyrmistyneinä.
”Eli joko joku meistä unohtaa kaiken… tai jää tänne ikuisiksi ajoiksi?” Veijo sanoi hiljaa.
Neuvonantaja nyökkäsi hitaasti. ”Varjokirjuri antoi sydämensä pois, jotta hän voisi unohtaa kärsimyksensä. Jos otatte sen, jonkun teistä on otettava se taakka kannettavakseen.”
Jari nielaisi. Hän katsoi Veijoa ja sitten Evelynaa. ”Meidän täytyy päättää.”
Evelyna puristi kätensä nyrkkiin. ”Minä otan sen.”
”Evelyna, ei!” Jari huudahti. ”Jos sinä luovut muistoistasi, Varjokirjuri ei ole enää mitään sinulle. Et edes tiedä, miksi halusit pelastaa hänet!”
Evelyna puri huultaan. Hän tiesi, että Jari oli oikeassa. Jos hän ottaisi sydämen ja menettäisi muistonsa, kaikki olisi turhaa.
Veijo tuhahti. ”No, minä en kyllä jää tänne. Ei puhettakaan, että viettäisin loppuelämäni jossain helvetin linnan kellarissa.”
Jari sulki silmänsä ja hengitti syvään. ”Sitten minä teen sen.”
Evelyna ja Veijo kääntyivät katsomaan häntä.
”Mitä?” Evelyna kuiskasi.
Jari nosti katseensa ja astui eteenpäin. ”Minä otan sydämen. Ja minä luovun muistoistani.”
”Jari, ei!” Veijo huudahti ja tarttui häntä olkapäästä. ”Sinä et voi tehdä tätä! Sinä unohdat KAIKEN!”
Jari hymyili heikosti. ”Ei se haittaa. Jos se tarkoittaa, että voimme pelastaa hänet… ja jos se tarkoittaa, että tämä loppuu, niin se on sen arvoista.”
Evelynan silmät täyttyivät kyynelistä. ”Me emme voi antaa sinun tehdä tätä.”
Neuvonantaja hymyili kylmästi. ”Valinta on tehty.”
Hän kohotti kätensä, ja alttari alkoi täristä. Varjokirjurin sydän nousi ilmaan, sen musta hehku muuttui verenpunaiseksi.
Jari astui eteenpäin ja ojensi kätensä. Kun hänen sormensa koskettivat sydäntä, valtava voima räjähti huoneeseen.
Päättymätön Tarina – Osa 45: Sydämen tahto
Hetki, jolloin Jari kosketti Varjokirjurin sydäntä, tuntui kuin koko todellisuus olisi repeytynyt.
Hänen mielensä täyttyi pimeydellä. Sydän sykki hänen käsissään, mutta se ei ollut passiivinen esine—se eli. Se värähteli, kietoutui hänen ympärilleen kuin kylmä, näkymätön käärme ja alkoi työntää itseään hänen sisäänsä.
”Jari!” Evelyna huusi, mutta hänen äänensä kuulosti vaimealta, kuin se olisi tullut kaukaa.
Jari tunsi, kuinka hänen mielensä vääntyi, kuinka hänen muistonsa hapertuivat kuin hiekka tuulessa. Hän näki välähdyksiä:
- Itsensä pienenä poikana, juoksemassa kesäisellä pihalla.
- Ensimmäisen kerran, kun hän tapasi Veijon, ja miten he nauroivat yhdessä baarissa.
- Musiikki, jota hän oli tehnyt, sen jokainen sävel ja rytmi.
Mutta ne eivät enää olleet hänen muistojaan. Sydän otti ne.
”Et voi hallita minua.”
Ääni kaikui hänen sisällään, mutta se ei ollut hänen. Se oli sydämen.
”Olen ollut liian kauan ilman isäntää. Sinä et ole valmis kantamaan minua.”
Jari yritti taistella vastaan, mutta hän tunsi itsensä heikoksi. Hän tunsi, kuinka hänen kehonsa halvaantui, kuinka hänen ajatuksensa muuttuivat jonkun toisen ajatuksiksi.
Sitten hän näki sen.
Varjokirjuri itse seisoi hänen edessään, mutta ei sellaisena kuin Jari oli hänet aiemmin nähnyt. Tämä ei ollut hauras mies, joka rukoili vaimoaan auttamaan häntä. Tämä olento oli varjojen herra—pitkä, tummanpuhuva hahmo, jonka kasvot olivat verhon takana.
”Tämä sydän on minun. Sinä et voi ottaa sitä.”
Jari yritti puhua, mutta hänen suunsa ei toiminut.
Varjokirjuri astui eteenpäin, ja sydän alkoi sykkiä nopeammin.
”Tiedätkö, mitä tapahtuu, jos otat sen?”
Jari ei vastannut. Hän ei voinut.
Varjokirjuri kumartui hänen ylleen. ”Sinusta tulee minä.”
Ulkoisesti…
Veijo ja Evelyna näkivät Jarin seisovan alttarin edessä, mutta jotain oli vialla.
Jarin silmät olivat täysin mustat. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hän alkoi hitaasti nousta ilmaan, kuin jokin olisi nostanut häntä näkymättömillä langoilla.
”Ei saatana, tämä ei ole normaalia,” Veijo sanoi, ottaen askeleen taaksepäin.
”Sydän taistelee häntä vastaan,” Evelyna kuiskasi. ”Se ei halua, että joku muu ottaa sen.”
”No mitä helvettiä me tehdään?” Veijo kysyi. ”Annetaanko sen voittaa?”
Evelyna ei vastannut heti. Hän katsoi Jaria, jonka ruumis vääntyi kivusta ilmassa, ja teki päätöksen.
”Minä menen hänen peräänsä.”
”MITÄ?” Veijo huudahti. ”Miten muka?”
Mutta Evelyna ei epäröinyt. Hän sulki silmänsä, asetti kätensä Jarin otsalle ja astui hänen mieleensä.
Jarin sisällä…
Jari oli polvillaan, ja Varjokirjuri seisoi hänen edessään, katsoen häntä ylhäältä päin.
”Ei ole enää paluuta,” Varjokirjuri sanoi. ”Jos otat sydämeni, sinusta tulee uusi Varjokirjuri. Sinä unohdat, kuka olit. Sinä hukut tähän maailmaan.”
Jari yritti puhua, mutta jokin esti häntä.
”Minä en halua tätä,” hän lopulta sai sanottua.
Varjokirjuri kallisti päätään. ”Mutta se on jo tapahtunut.”
Sitten yhtäkkiä toinen ääni tunkeutui heidän väliinsä.
”EI, SE EI OLE!”
Evelyna astui esiin pimeydestä, hänen kehonsa ympärillä loisti sininen valo. Hän katsoi suoraan Varjokirjuriin.
”Jari ei ole sinun. Sinun täytyy päästää irti!”
Varjokirjuri kohotti katseensa ja nauroi kylmästi. ”Evelyna. Sinä et voi ottaa minua takaisin.”
Evelyna astui lähemmäs. ”Voin, jos SINÄ päätät päästää irti.”
Varjokirjurin hahmo värisi. Hän oli varjojen herra, mutta nyt hän näytti pienemmältä.
Evelyna ojensi kätensä. ”Sinä et ole enää yksin. Sinä et ole enää menneisyyden vanki.”
Jari tunsi, kuinka ote hänen mielestään heikkeni. Hän alkoi palata takaisin, pois pimeydestä.
Varjokirjuri seisoi hiljaa hetken, sitten hänen silmänsä sumenivat. ”Evelyna…?”
Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äänensä kuulosti inhimilliseltä.
”Minä olen täällä,” Evelyna kuiskasi. ”Päästä irti.”
Päättymätön Tarina – Osa 47: Paluu pimeydestä
Huone täyttyi sokaisevasta valosta, kun Evelyna painoi kätensä Varjokirjurin rintaan. Sydän sykki hänen sisällään, mutta hän ei aikonut pitää sitä. Hän aikoi palauttaa sen.
”Ota se takaisin,” Evelyna kuiskasi. ”Sinun täytyy palata.”
Varjokirjuri katsoi häntä järkyttyneenä. ”Minä… en voi.”
Evelyna puristi silmänsä kiinni ja keskittyi. Hän tunsi sydämen värisevän, kuin se olisi epävarma. Se oli ollut niin kauan poissa Varjokirjurin sisältä, että se ei enää tunnistanut häntä.
”Tämä on sinun. Ei minun. SINUN.”
Ja sitten se tapahtui.
Pimeys alkoi imeytyä ulos Evelynasta, ja Varjokirjurin keho alkoi hohtaa. Sydän veti itseään takaisin, sen valo muuttui punaisesta kirkkaan kultaiseksi.
”Mitä tapahtuu!?” Veijo huusi, perääntyen.
Jari ei voinut liikkua. Hän näki kaiken tapahtuvan kuin hidastettuna—kuinka Evelyna alkoi menettää otteensa maailmasta, kuinka Varjokirjurin keho alkoi taas elää.
Ja sitten tuli räjähdys.
BOOM!
Varjot katoavat
Kun valo häipyi, he kaikki kaatuivat lattialle. Hiljaisuus täytti huoneen. Ei enää varjoja, ei enää kuiskauksia pimeydestä.
Varjokirjuri hengitti.
Hänen kehonsa ei enää ollut varjojen muodostama—hän oli taas lihaa ja verta. Hän katsoi käsiään epäuskoisena ja sitten Evelynaa, joka makasi maassa, silmät suljettuina.
”EVELYNA!” Jari ja Veijo juoksivat hänen luokseen.
Hän ei liikkunut.
”Ei perkele, ei perkele…” Veijo mutisi ja ravisti häntä. ”Hei, nyt ei nukuta! Sä teit just kaiken tän duunin, et sä voi lähteä nyt!”
Varjokirjuri kyykistyi hänen viereensä ja painoi kätensä hänen rintaansa vasten. ”Hän käytti kaiken voimansa. Hän uhrasi itsensä, jotta minä voisin palata.”
Jari nielaisi. ”Onko… hän kuollut?”
Varjokirjuri pudisti päätään. ”Ei. Mutta hän on loukussa tämän maailman ja toisen välillä. Hän ei kuulu enää tänne.”
”Sitten me vedetään hänet takaisin!” Veijo ärähti.
Varjokirjuri sulki silmänsä ja kohotti kätensä. ”On yksi tapa.”
Evelynan sielu
Evelyna leijui pimeydessä. Hän ei tuntenut mitään. Ei kipua, ei surua. Vain tyhjyyttä.
Sitten hän kuuli äänen.
”Evelyna…”
Hän avasi silmänsä ja näki Varjokirjurin seisovan edessään. Mutta hän ei ollut enää haamu, eikä hän ollut enää menneisyytensä varjo. Hän oli koko ihminen.
”Sinä kutsuit minut takaisin,” Varjokirjuri sanoi. ”Nyt minä teen saman sinulle.”
Evelyna tunsi, kuinka hänen kehonsa alkoi tuntua jälleen todelliselta. Hän tunsi sydämensä lyövän.
”Tule takaisin,” Varjokirjuri kuiskasi. ”Sinä kuulut heidän luokseen.”
Ja Evelyna pudotettiin takaisin todellisuuteen.
Viimeinen paluu
Hän hengitti.
Jari ja Veijo haukkoivat henkeään, kun Evelyna avasi silmänsä ja katsoi heitä.
”Mitä… tapahtui?” hän kuiskasi.
Veijo purskahti nauruun. ”Perkele, sä meinasi jäädä sinne! Onneksi joku osaa pelata tän pelin loppuun asti.”
Varjokirjuri katseli häntä hiljaa ja hymyili. ”Olet vapaa.”
Evelyna nousi hitaasti istumaan. Hän ei enää tuntenut sydäntä sisällään. Se oli siellä, missä sen pitikin olla—Varjokirjurilla.
Ja varjot olivat poissa.
Loppu vai uusi alku?
Jari, Veijo ja Evelyna seisoivat linnan portilla, katsellen maailmaa, joka oli ollut heidän painajaisensa. Nyt se oli hiljainen. Ei enää pimeyden kuiskauksia. Ei enää kauhua.
”Mitä nyt tapahtuu?” Jari kysyi.
Varjokirjuri katsoi heitä. ”Te voitte mennä kotiin.”
Evelyna astui hänen eteensä. ”Mutta entä sinä?”
Varjokirjuri katsoi linnaa, sitten taivasta. Hän hymyili surullisesti. ”Minun paikkani on täällä. Minä hallitsin tätä maailmaa kerran varjojen kautta. Nyt minun täytyy oppia hallitsemaan sitä valolla.”
Evelyna nyökkäsi hitaasti. ”Sinä pystyt siihen.”
Hän painoi kätensä hetkeksi hänen kädelleen. Ei enää surua. Ei enää menneisyyden kahleita.
Varjokirjuri nosti kätensä ja loi portaalin. Se hohti kirkkaana ja vakaana—tällä kertaa se ei vienyt heitä pimeyteen, vaan takaisin kotiin.
”On aika mennä,” Jari sanoi.
Veijo katsoi ympärilleen. ”No perkele, oli se reissu. Toivottavasti kotona on vielä jääkaapissa jotain kylmää.”
Evelyna otti viimeisen katseen taakseen, ja sitten he astuivat portaalin läpi.
Epilogi: Kotiinpaluu
Kun he avasivat silmänsä, he olivat takaisin Jarin asunnossa.
Kaikki oli niin… normaalia. Ei varjoja. Ei mitään erikoista. Vain tuttu koti.
Veijo meni heti jääkaapille. ”No niin, tää on enemmän mun maailma. Hei, otatteko bissen?”
Jari ja Evelyna purskahtivat nauruun.
Mutta vaikka maailma oli normaali, he eivät olleet enää samoja ihmisiä.
Jari tiesi, että joskus, jossain kaukana, Varjokirjuri yhä eli—mutta nyt ilman varjoja.
Ja vaikka he eivät enää koskaan palaisi tuohon maailmaan, se tulisi aina olemaan osa heitä.
Loppu. mutta tarina jatkuu.
Päättymätön Tarina – Osa 48: Jokin on seurannut meitä.
Kun Jari, Veijo ja Evelyna astuivat portaalista ulos, kaikki tuntui hetken aikaa normaalilta. He olivat kotona.
Jari hieroi silmiään ja huokaisi syvään. ”Me tehtiin se.”
Veijo heitti takkinsa tuolille ja avasi jääkaapin. ”En tiedä teistä, mutta minä otan bissen. En ole koskaan ollut näin janoinen.”
Evelyna istui sohvalle, katsoi käsiään ja hengitti raskaasti. ”Kaikki tuntuu niin… todelliselta.”
Jari nyökkäsi ja istui alas. ”Koska tämä on todellista.”
Hetken aikaa kaikki oli hiljaista. Ei varjoja. Ei kauhua. Vain tavallinen ilta.
Mutta sitten se tapahtui.
Veijo sulki jääkaapin ja jäi seisomaan paikalleen.
Jotain oli vialla.
”Mitä helvettiä…?” hän mutisi.
Jari ja Evelyna katsoivat häntä.
”Veijo?” Jari kysyi.
Veijo ei vastannut heti. Hän tuijotti eteensä, aivan kuin ei olisi varma, mitä oli juuri nähnyt. Sitten hän kääntyi hitaasti heidän suuntaansa.
”Me emme ole yksin.”
Evelyna nousi välittömästi seisomaan. ”Mitä tarkoitat?”
Veijo osoitti sormellaan jääkaappia. ”Katso sitä.”
Jari ja Evelyna kääntyivät katsomaan. Kaikki näytti normaalilta. Jääkaappi. Pöytä. Ikkuna.
Mutta sitten Jari tunsi sen.
Kylmän henkäyksen.
He eivät olleet yksin.
Jokin oli seurannut heitä portaalin läpi.
Varjo ei ole kadonnut
Jari nousi hitaasti ylös ja otti muutaman askeleen taaksepäin. ”Evelyna, tunnetko sinä sen?”
Evelyna sulki silmänsä ja hengitti syvään. Sitten hän avasi ne. Hänen silmänsä muuttuivat sinisiksi.
Hän näki sen.
Varjo seisoi huoneen nurkassa, täysin liikkumatta. Sen hahmo oli samea, lähes läpinäkyvä. Mutta se oli siellä.
Se odotti.
”Se ei ole vain varjo,” Evelyna kuiskasi. ”Se on… jotain muuta.”
Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Mitä me tuotiin tänne?”
Veijo astui kauemmas. ”Jos toi vitun juttu alkaa puhua, mä lähden!”
Mutta sitten se liikahti.
Eikä se puhunut. Se kuiskasi.
”Minä näin kaiken.”
”Minä tunnen teidät.”
”Ja nyt… olen täällä.”
Jari veti syvään henkeä. ”Se ei ole Varjokirjuri. Se on jokin muu.”
Evelyna puristi kätensä rintaansa. Hän tunsi sen. Se ei ollut tavallinen varjo. Se ei kuulunut heidän maailmansa sääntöihin.
”Se ei tullut varjojen maailmasta,” Evelyna kuiskasi. ”Se tuli jostain… syvemmältä.”
Päättymätön Tarina – Osa 49: Nurkan takana
Huoneen ilma muuttui raskaaksi. Ikkunan takaa ei enää tullut ääntä tai valoa – kuin koko ulkomaailma olisi lakannut olemasta. Varjo ei liikkunut. Mutta se tiesi, että he katsoivat sitä.
Evelyna katsoi Jaria. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen. ”Se ei tullut portaalista. Se… heräsi.”
Veijo seisoi jääkaapin edessä jäykkänä. ”Eli me ei tuotu sitä… Se oli täällä jo ennen meitä?”
”Tai se jäi jostain… mukanamme,” Evelyna vastasi. ”Jotain, mikä kiinnittyi meihin ennen kuin suljimme portaalin. Jari—muistatko sen hetken, juuri ennen kuin astuit ulos?”
Jari sulki silmänsä. Hänen otsalleen nousi hikipisaroita. ”Joku… katsoi minua. Mutta ei Varjokirjuri. Joku muu.”
Samassa varjo nytkähti. Ilmassa kuului raskas, matala humahdus. Ja sitten ääni:
”Nimeni ei ole enää olemassa… mutta te sanotte sitä… ’Jälkeiseksi.’”
Veijo kurtisti kulmiaan. ”Mitä helvettiä? Jälkeiseksi?”
Evelyna henkäisi. ”Se tarkoittaa… Se on varjo, joka syntyy jälkeen kaiken muun. Se ei ole osa sitä maailmaa mistä tulimme, eikä tätä. Se on… tyhjän jäänne. Niin kuin raunio, joka jäi eloon. Joskus maailmat synnyttävät olentoja, joita ne eivät tarvitse – mutta jotka jäävät silti. Niitä kutsutaan Jälkeisiksi.”
Varjo alkoi liikkua seinää pitkin, ei kävellen, vaan kuin se olisi valunut huoneen pinnan yli.
”Minä kuulin huutonne, näin tuskanne, mutta kukaan ei koskaan kutsunut minua. Nyt olen tullut ilman nimeä, ilman tarkoitusta — mutta minä en lähde ennen kuin saan sen.”
Jari nielaisi. ”Mitä se meinaa saada?”
Evelyna katsoi suoraan varjoa. ”Se haluaa… muodon.”
Veijo katsoi vuorotellen molempia. ”Jos tää juttu aikoo ottaa jonkun meistä—”
”Sitä me ei anneta tapahtua,” Evelyna sanoi päättäväisesti.
Jari otti askeleen kohti varjoa. ”Jos haluat muodon…” hän sanoi hiljaa, ”…sinun täytyy kertoa ensin, mistä sinä oikeasti tulit.”
Päättymätön Tarina – Osa 50: Mummon mökki
Tie johti synkkään metsään. Puut kaartuvat heidän ylleen kuin mustat portit. Evelyna näytti reittiä taskulampulla, jonka valo ei kantanut kauas.
”Mihin me ollaan menossa?” Veijo kysyi.
”Tarot sanoi, että oikea suunta löytyy vasta, kun kysyy väärältä ihmiseltä,” Evelyna vastasi hiljaa. ”Ja minä tiedän, kuka se on.”
He saapuivat ränsistyneelle mökille. Pihalla tuuli puhalsi lehtiä ympyrää. Oven yläpuolella roikkui vanha, lähes lahonnut kyltti: ”Kysy, niin kuulet.”
Ovi narahti. He astuivat sisään.
Sisällä istui mummo, joka näytti siltä kuin olisi ollut ikuisesti paikallaan. Hän ei sanonut mitään, ennen kuin sulki silmänsä ja laski kätensä pöydällä odottavan tarot-pakan päälle.
”Haluatteko pelata korteilla?” hän kysyi.
Jari nyökkäsi. ”Haluan.”
Mummo jakoi kolme korttia pöydälle.
Ensimmäinen: Torni. Toinen: Peili. Kolmas: Tyhjyys.
”Torni merkitsee romahdusta. Jotain, mitä ette voi enää pelastaa. Peili… se on kutsu toiselle puolelle. Sinne, missä varjot asuvat. Ja Tyhjyys… se ei ole loppu. Se on alku ilman tarkoitusta.”
(Tässä voisi vielä tarkentaa, miten nämä kortit liittyvät juuri Jarille, Veijolle tai Evelynaan – antavatko ne vihjeitä heidän tulevaisuudestaan?)
Sitten hän kääntyi Jariin ja ojensi pakan. ”Vedä yksi.”
Jari veti kortin. Se oli Kasvoton mies.
Mummon kädet värisivät. ”Tämä ei ole kortti, jota minä olen koskaan painattanut. Se ei kuulu pakkaan. Tämä… tämä tarkoittaa, että joku seuraa teitä. Mutta ei ulkoa. Hän seuraa sisältäpäin.”
Silloin mökin lattia narahti. Seinät alkoivat hengittää.
”Nyt kuunnelkaa tarkkaan,” mummo sanoi. ”Se, mitä etsitte, löytyy vain jos kuljette Varjopeilin kautta. Siellä ei ole totuutta – vain se, mitä ette halunneet nähdä.”
Päättymätön Tarina – Osa 51: Peilin salaisuus
Mummon mökin seinälle ilmestyi hitaasti peili, jota ei ollut siellä aiemmin. Sen kehys oli mustaa puuta, joka tuntui elävältä.
Evelyna katsoi sitä silmät laajenneina. ”Se on auki… se on kutsu.”
Peilin pinta ei heijastanut huonetta – vaan toisenlaista maailmaa. Siellä kaikki oli hämärämpää, väritön versio heidän todellisuudestaan.
Veijo kuiskasi: ”Tuo on… se paikka mistä Jälkeinen puhuu.”
Mummo nyökkäsi hitaasti. ”Vain ne, jotka hyväksyvät oman pimeytensä, voivat kulkea tuosta. Mutta älkää jääkö liian pitkäksi aikaa. Peilin takana ajalla ei ole muotoa.”
Jari käänsi katseensa Evelynaan. ”Meillä ei taida olla vaihtoehtoja.”
Evelyna ojensi kätensä. ”Mennään. Mutta pidetään toisiamme silmällä. Peilin toisella puolella mikään ei ole sitä miltä näyttää.”
Päättymätön Tarina – Osa 52: Peilin tuolla puolen
Jari puristi hopea-amuletin nyrkkiinsä, nyökkäsi hiljaa ja astui ensimmäisenä peilistä läpi. Se ei ollut kylmää eikä kovaa – vaan kuin olisi astunut uneen, joka imi hänet kokonaan sisään.
Veijo seurasi perässä. Hetken maailma oli pelkkää valkoista huminaa.
Kun he avasivat silmänsä, kaikki oli… väärin.
Huone, johon he saapuivat, muistutti mökkiä, mutta peilikuvana. Kaikki esineet olivat käännetty – vasemmasta oli tullut oikea, ylhäältä oli tullut alhaalta. Mutta pahinta oli ilma.
Se ei haissut. Se maistui metallilta.
”Tämä paikka… tää ei ole meidän maailma,” Jari sanoi.
Silloin ovi heidän takanaan sulkeutui itsestään. Peili katosi sen mukana.
He olivat jääneet loukkuun.
Heidän edessään seisoi jälleen se sama mummo, mutta nuorempana. Hänen silmänsä olivat täysin valkoiset.
”Tämä on paikka ennen kaikkea. Täällä muotoja vasta etsitään. Täällä syntyy se, mikä jäi vajaaksi,” hän sanoi ääni kolmenkertaistuneena – kuin useampi mummo olisi puhunut yhtä aikaa.
Jari astui lähemmäs. ”Missä me olemme oikeasti?”
”Varjopeilin takana. Tässä maailmassa kaikella on vastakohta. Jokaisella teolla on toinen puoli. Ja täällä… Varjokirjuri ei ole enää yksin.”
Peilin maailmassa jokainen liike jätti jäljen – ei varjoa, vaan toisen itsen. Heidän liikkeensä alkoivat jäädä jälkeen kuin haamut, jotka eivät seuranneet tottelevaisesti.
”Jos jäämme tänne liian pitkäksi aikaa…” Veijo kuiskasi. ”…me muutumme.”
Ja silloin se näkyi:
Toinen Veijo. Toinen Jari. Seisoivat huoneen toisessa päässä. Hymyilivät hitaasti.
(Haamujälkien merkitystä voisi vielä syventää: Voivatko ne irtautua? Ovatko ne uhka vai heijastus?)
Päättymätön Tarina – Osa 53: Itku ilman ääntä
Toinen Jari ja toinen Veijo eivät liikkuneet. He vain hymyilivät, kuin olisivat tienneet kaiken, mitä oikeat Jari ja Veijo aikovat sanoa tai tehdä.
”He… ne… ovat me,” Jari sanoi. Hänen äänensä särisi, aivan kuin sanat olisivat leikanneet hänen kurkkuaan.
Peilimaailma alkoi väristä. Seinät taipuivat sisäänpäin ja huone venyi kuin hengittävä kudos. Kaikki ympärillä muistutti todellisuutta, mutta oli kuin muisto – vääristynyt ja kolkko.
Evelyna painoi kätensä suulleen. ”Ne ovat meidän varjot. Ne, jotka jäivät meistä jälkeen. Pelot, katumukset… kaikki, mitä emme halunneet kohdata.”
Toinen Veijo astui askeleen lähemmäs. Hänen silmänsä olivat tyhjät, mutta niissä oli jotain, joka muistutti itkua – ei kyyneliä, vaan pimeyttä, joka tihkui hiljaa alas poskille.
”Jätä minut tänne,” se sanoi. ”Sinä et tarvitse enää tätä osaa itsestäsi.”
Veijo horjui taaksepäin. ”En… en pysty tähän.”
Toinen Jari kohotti kättään ja sen sormet olivat täynnä mustaa valoa – kuin varjot olisivat ottaneet konkreettisen muodon.
”Tule kotiin,” se kuiskasi. ”Täällä ei tarvitse enää pelätä.”
Huone pimeni. Ainoa valo tuli heidän omista heijastuksistaan. Jari painoi otsansa Veijon olkapäätä vasten.
”Jos minä jään… kerro kaikille, että yritin. Kerro Evelynalle, että hän opetti mut uskomaan.”
”Älä puhu noin,” Veijo vastasi. ”Me lähdetään yhdessä. Tai ei lähdetä ollenkaan.”
Evelyna avasi pienen hopearasian, jonka mummo oli antanut hänelle. Sen sisältä levisi valkoista savua, joka sai toiset heijastukset huutamaan – äänettömästi. Ne hajoilivat kuin lasista tehty peili, joka särkyy ilman ääntä.
Kun savu laskeutui, he olivat taas kolmistaan. Mutta kukaan ei puhunut hetkeen.
Jari istui maahan ja itki. Kyyneleet valuivat, eivät pelosta, vaan siitä surusta, jonka hän oli kantanut vuosien ajan. Surusta, jota ei koskaan sanottu ääneen.
”Kaikki alkoi silloin, kun äiti kuoli,” Jari sanoi hiljaa. ”Mä luulin, että mun piti olla vahva. Että mä pelastan kaikki. Mutta en mä koskaan osannut pelastaa edes itseäni. Mun piti vaan jaksaa, ja kun en jaksanut, mä vetäydyin. Se oli mun virhe.”
Veijo istui hänen viereensä ja pudisti päätään.
”Höpö höpö,” hän sanoi. ”Se ei ollut sun virhe. Se oli mun. Mä näin sut silloin, kun olisit tarvinnut mua, mutta en tehnyt mitään. Olin liian kiireinen omien juttujeni kanssa. Mä pelkäsin sun surua. Ja sen sijaan että oisin ollut siinä, mä painuin baariin tai töihin tai ihan minne tahansa, missä ei tarvinnut kohdata sitä.”
Jari katsoi Veijoa silmiin. Ne olivat täynnä kyyneliä, mutta myös jotain muuta – kiitollisuutta.
Evelyna istui heidän viereensä. Kolme yksinäistä varjoa, jotka olivat vihdoin nähneet toisensa.
”Ehkä tämä maailma ei ollut rangaistus,” Evelyna sanoi. ”Ehkä se oli peili. Että voisitte nähdä, kuinka paljon teissä oikeasti on.”
Jari nyökkäsi hitaasti. ”Me mennään kotiin. Mutta ei enää entisinä versioina itsestämme.”
Silloin maahan piirtyi hohtava, tulinen ympyrä. Se ei polttanut, mutta sen hehku tuntui sydämessä saakka. Evelyna nousi seisomaan ja katsoi heitä lempeästi.
”Tästä pääsette kotiin,” hän sanoi hiljaa.
Jari ja Veijo nousivat. He katsoivat Evelynaa, kyyneleet silmissään. Sitten he halasivat häntä yhtä aikaa, lujasti.
”Kiitos,” Jari kuiskasi.
He astuivat tuliseen ympyrään – ja katosivat.
Päättymätön Tarina – Epilogi
Puhelin soi. Jari vilkaisi näyttöä – Veijo.
”No?”
”Mennäänkö baariin? Ketoriin?”
Jari hymyili.
”No mennään.”
The End