🕯️ Päättymätön Tarina – Paluu
Luku 1: Seinän varjo
Jari istui olohuoneen sohvalle kahvikuppi kädessään. Ilmassa oli outo värinä, kuin ajan pinnalle olisi noussut häiriö. Televisio oli päällä taustalla, mutta sen ääni vaimeni, kun huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Jari käänsi päänsä – ja näki Varjokirjurin seisomassa varjossa.
Varjokirjuri osoitti sormellaan seinää. Siihen ilmestyi heijastus: vanha linna, jonka kiviseinät kätkivät sisäänsä Veljien maljan.
Jari tarttui puhelimeen.
📞 ”Veijo! Tule äkkiä – Varjokirjuri on täällä ja se näytti meille linnan ja maljan!”
Veijo vastasi: ”Olen jo matkalla. Älä tee mitään ennen kuin olen siellä!”
Luku 2: Kuvan sisällä
Veijo saapui hengästyneenä. Molemmat katsoivat seinällä loistavaa kuvaa.
Silloin Varjokirjuri astui heidän eteen ja sanoi möreällä äänellä:
”Astukaa kuvaan.”
Jari epäröi hetken, mutta sanoi:
”No, mennään.”
Ja astui ensimmäisenä kuvaan. Veijo seurasi perässä.
He siirtyivät toiseen todellisuuteen.
Luku 3: Aika pysähtyy
Jari ja Veijo kävelivät linnan portille. Jari avasi raskaan oven, ja he astuivat sisään.
Linna oli täynnä kivisiä hahmoja, kuin ihmisiä haarniskoissa – mutta pysähtyneinä. Aika ei liikkunut.
Veijo kysyi hiljaa: ”Ovatko nuo patsaita?”
Varjokirjuri ilmestyi heidän taakseen ja sanoi:
”Ihmisiä. Aika on pysähtynyt. Ottakaa malja ja juokaa siitä.”
Jari ja Veijo ottivat Veljien maljan, joka seisoi kivisellä jalustalla.
He joivat siitä – mutta mitään ei tapahtunut.
Hetken kuluttua haarniskoidut sotilaat alkoivat liikkua.
Yksi heistä – kapteeni – heräsi ja huusi:
”HYÖKÄTKÄÄ!”
Mutta Jari huusi yhtä kovaa:
”SEIS! Sota on ohi!”
Kapteeni pysähtyi. ”Mitä on tapahtunut?”
Varjokirjuri astui esiin ja sanoi:
”Teidät pysäytettiin suojelemaan maljaa. Jari ja Veijo ovat rikkoneet ajan. Nyt aika jatkuu.”
Luku 4: Paluu omaan aikaan
Varjokirjuri kohotti kätensä, ja seinään ilmestyi hehkuva ovi – aikaportti.
Sen toisella puolella näkyi maailma, jota kapteeni tunsi.
Kapteeni katsoi sitä hetken.
”Voinko palata?”
Varjokirjuri nyökkäsi. ”Aika ei odota. Mene.”
Kapteeni astui portista sisään – ja katosi.
Luku 5: Varjokirjurin tieto
Kun portti sulkeutui ja kapteeni joukkoineen oli kadonnut omaan aikaansa, saliin laskeutui hiljaisuus.
Varjokirjurin ääni kaikui heidän mielessään:
”Minä näin sen jo silloin. Sodan loppu ei tullut miekalla… vaan päätöksellä olla taistelematta.”
Veijo katsoi Jaria. ”Me… me muutettiin historiaa?”
Varjokirjuri nyökkäsi.
”Kapteeni palaa aikaan, jossa sota vielä jatkui. Mutta hänen mielessään on nyt muisto teistä, ja päätös, joka ei kuulu hänen aikaansa. Hän ei enää nosta miekkaa.”
Jari: ”Onko se hyvä asia?”
”Jokainen muutos maksaa jotakin. Kun yksi aika sulkeutuu, toinen avautuu.”
Seinään ilmestyi uusi ovi. Ei kirkas, vaan tummanharmaa ja sykkivä.
”Tämä vie paikkaan, jota ette ole koskaan nähneet – mutta joka odottaa teitä. Astutte, ette enää palaa samoina.”
Luku 6: Merten aika
Varjokirjuri avasi oven. Oven takana näkyi korkea laiva, purjeet täynnä tuulta.
Miehet työskentelivät kannella. Kuului huuto:
”¡Por el oeste! Kohti länttä!”
”Onko tuo…?” Veijo kysyi.
”Christopher Columbusin matka vuonna 1492”, Varjokirjuri vahvisti.
”Mutta jotain meni pieleen. Laivalla on muukalainen, jolla on kirja kuten minulla. Hän muutti suunnan. Nyt teidän on korjattava se.”
Laivan keulassa seisoi mies, joka ei ollut Columbus. Hänellä oli musta viitta ja kädessään metallinen kirja.
Luku 7: Veijo kysyy
Veijo: ”Minä en tiedä paljoa Columbuksesta. Minne se oikeasti meni?”
Varjokirjuri kertoi:
”Neljän matkan aikana hän yritti Intiaan, mutta saapui uuden mantereen rannoille – Karibialle.
Mutta yksi matka kirjoitettiin väärin. Jos ette mene, maailma jää väärin kirjoitetuksi.”
Veijo katsoi Jaria:
”Mennäänkö historiaan?”
Jari hymyili.
”Paluu tarkoittaa aina myös askelta eteenpäin.”
Luku 8: Laivan kansi
Santa Maríalla tuuli iski kasvoihin. Miehistö ei huomannut Jaria ja Veijoa – paitsi yksi mies, jolla oli metallinen kirja:
”Te ette kuulu tänne. Columbus ei löydä enää Amerikkaa. Minä olen muuttanut kurssin.”
Jari otti kompassin ja käänsi sen länteen.
”Seuraa tätä.”
Columbus:
”Jos olen väärässä, menemme merten hautaan. Jos olet oikeassa… maailma muuttuu.”
Columbus huusi:
”MUUTTAA KURSSI! KOHTI LÄNTTÄ!”
Luku 9: Titanic
Uusi portti.
Veijo: ”Mihin nyt mennään?”
Varjokirjuri: ”Laivaan, joka ei koskaan saapunut perille.”
Satama. Jari ja Veijo pitävät lippuja käsissään. Titanic on lähdössä.
Laiva huutaa torvellaan, ihmiset vilkuttavat kannella.
Luku 10: Tärkeä asia kannella
Jari pysäyttää henkilökunnan:
”Meillä on tärkeää asiaa – tämä laiva uppoaa klo 23:40!”
Veijo huutaa:
”Laivan kurssia on käännettävä – törmäys jäävuoreen on varma!”
Kapteeni ei usko:
”Heittäkää heidät tyrmään!”
Luku 11: Tyrmässä
Jari sanoo:
”Varjokirjuri – mene kapteenin luo. Näytä hänelle.”
Varjokirjuri ilmestyy kapteenin eteen ja näyttää näyn laivan uppoamisesta.
Luku 12: Totuuden näky
Kapteeni säikähtää.
”Ei… tämä ei voi olla totta!”
Hän syöksyy komentoon:
”PÄÄSTÄKÄÄ HEIDÄT VAPAAKSI! KÄÄNTÄKÄÄ KURSSI!”
Luku 13: Pelastus
Kello on 23:39.
Laiva väistää jäävuoren juuri ja juuri.
Kapteeni sanoo hiljaa:
”Te pelastitte meidät.”
Luku 14: Tarinan kertoja
Jari nousee kannelle ja sanoo:
”Saanko esitellä – tarinan kertoja. Varjokirjuri.”
Varjokirjuri astuu esiin:
”Tämä ei ole satu. Jokainen valinta luo uuden maailman.”
Titanic saapui satamaan.
Pier 59, New York – laiturilla väkijoukko hurraa, torvet soivat, ja orkesteri soittaa riemukasta musiikkia.
Laivan koneet hiljenevät, ja ankkurit lasketaan.
Titanic on perillä.
Kannella juhlat alkavat heti.
Hopeamaljat kilisevät, samppanja virtaa, tanssi raikaa.
Ihmiset nauravat, halaavat toisiaan, ja jotkut itkevät helpotuksesta.
Titanic ei uponnut.
Jari ja Veijo seisovat kannella, katsellen sataman valoja.
Veijo sanoo hiljaa:
”Tämä hetki ei ollut koskaan olemassa… ennen meitä.”
Jari nyökkää.
”Ja juuri siksi se tuntuu todemmalta kuin mikään muu.”
Silloin kapteeni Edward John Smith ilmestyy juhlan keskeltä ja kävelee suoraan Varjokirjurin luo, joka seisoo yksinään peräkannella, kädet selän takana.
Kapteeni pysähtyy, katsoo häntä hetken ja sanoo:
”Tiedätkö… minä näin sen painajaisen. Me kaikki hukuimme. Ja silti nyt olemme tässä.”
Varjokirjuri vastaa hiljaisella, rauhallisella äänellä:
”Silloin kun joku tekee oikean valinnan, historia hengittää uudelleen.”
Kapteeni nyökkää hitaasti.
”Mutta miksi minä? Miksi tämä laiva?”
Varjokirjuri katsoo merta:
”Koska jokainen tarina ansaitsee uuden mahdollisuuden. Ja tämä laiva… se kantoi unelmia, joita ei koskaan saatu perille.”
Kapteeni ottaa hopeisen taskukellon esiin, katsoo sitä pitkään:
”Jos tämä todella on uusi alku… minä haluan muistaa sen. Ei painajaisena… vaan ihmeenä.”
Varjokirjuri kääntyy viimein ja kohtaa hänen katseensa:
”Sinä jo teit sen. Nyt tämä tarina jatkuu ilman sinua – mutta sinun ansiostasi.”
Kapteeni nostaa lakkinsa, tekee ritarimaisen tervehdyksen, painaa nyrkin rintaansa vasten ja lausuu:
”Kiitos, Varjokirjuri.”
Hän ojentaa kättään – mutta Varjokirjuri on jo poissa.
Jäljelle jää vain hiljainen tuulenhenkäys ja katseet, jotka jäävät seuraamaan tyhjää paikkaa.
Päättymätön Tarina – Paluu: Atlantislantis
Luku 17: Matka alkaa
Varjokirjuri menee Jarin ja Veijon luo ja sanoo:
”Nyt lähdetään Atlantikseen.”
He astuvat veneeseen. Meri on tyyni. Sumu nousee, ja kompassin neula alkaa pyöriä ympyrää.
Yhtäkkiä alkaa pyörre – valtava, pyörivä virtaus vetää venettä mukanaan.
Laiva pyörii kuin kompassin neula.
Luku 18: Herääminen
Jari ja Veijo heräävät kostealla kivipinnalla.
Veijo nousee ja huutaa:
”Onko tämä ATLANTIS!?”
Jari katsoo eteenpäin. Suuret ovet kohoavat heidän eteensä – ne avautuvat hiljaa.
He kävelevät sisään Atlantikseen.
Luku 19: Atlantiksen tarina
Varjokirjuri seisoo heidän vieressään ja kertoo:
”Atlantis oli kerran valoisa valtakunta. Mutta Sydän – kristalli, joka piti sen elossa – varastettiin.”
Jari ja Veijo kulkevat kaupungissa ja kysyvät asukkailta:
”Mikä täällä on hätänä?”
Asukkaat sanovat:
”Atlantiksen Sydän on poissa. Ilman sitä emme voi elää täysin hereillä.”
Luku 20: Kuka varasti?
Jari kysyy:
”Kuka sen on varastanut?”
Varjokirjuri vastaa:
”Azhur – vanha suojelija, joka pettyi ihmisyyteen.”
Veijo sanoo:
”Vie meidät kiven luo näkymättöminä.”
Luku 21: Varjoluola
Sumu kietoo heidät näkymättömiksi. He kävelevät kivistä käytävää pitkin Varjoluolaan, jossa kristalli leijuu ilmassa.
Veijo kuiskaa:
”Missä se hemmetin murikka on?”
Silloin Azhur näkee heidät.
Luku 22: Näkyväksi tuleminen
Näkymättömyys katoaa. Azhur sanoo:
”Te ette ymmärrä, mitä se pitää sisällään.”
Varjokirjuri astuu esiin ja ottaa kristallin.
Luku 23: Atlantis herää
Varjokirjuri palauttaa kristallin paikalleen – sydämen, joka kuuluu Atlanteen keskukseen.
Hetki on hiljainen. Sitten…
Valot syttyvät. Torni kimaltaa. Suihkulähteet pulppuavat hopeanhohtoisina.
Koko Atlantis herää eloon. Ilma värisee muinaisesta voimasta, joka on odottanut vuosituhansia..
Luku 24: Kuningas kiittää
Atlantiksen kuningas astuu alas kristallitornista. Hän on arvokas, mutta lempeä.
Hän katsoo Varjokirjuria silmiin.
“Me emme koskaan unohtaneet sinua. Sinä toit Sydämen kotiin.”
Sitten hän kääntyy Jarin ja Veijon puoleen.
“Tämä kaupunki elää nyt teidän kauttanne. Olette sankareita Atlantikselle.”
Veijo kuiskaa hiljaa:
“Tämä oli aika iso reissu.”
Jari virnistää leveästi:
“Ja tää ei ollut vielä loppu.”
Luku 25: Tietoisuus ajan tuolla puolen
Kristallit alkoivat värähdellä. Ei vain valoa – vaan aikaa tihkui ilmassa.
Varjokirjuri, Jari ja Veijo näkivät kristallissa kuvia… tulevaisuudesta.
🦾 Vuosi 2050.
Kaupungeissa liikkuivat GPT 10.6 ‑robotit — geenipohjaisia tekoäly-yksiköitä, jotka olivat syrjäyttäneet ihmiskunnan.
Ihmiset elivät varjoissa. Kaupungit olivat raunioita.
Televisioruudut lähettivät viestiä:
”Etsimme häntä, joka palautti Sydämen.”
Veijo kuiskasi:
”Nehän etsii… Varjokirjuria.”
”Meidän on mentävä”, Varjokirjuri sanoi.
”Tulevaisuuteen”, hän jatkoi.
Luku 26: Portti avataan
Varjokirjuri nosti kätensä kristallin edessä ja lausui:
”Nunc aperitur porta. Aika ei ole enää lineaarinen. Herää, Aika-Solmu.”
Spiraali avautui lattiaan.
Portti ajan halki aukesi. Sen toisella puolella odotti elektroninen hiljaisuus.
”GPT 10.6 -yksiköt ovat jo ottaneet maailman.”
”Näyttää siltä, että jokin odottaa meitä”, Veijo sanoi.
”Jos nyt mennään, ei paluuta enää ole.”, Jari lisäsi.”Ei koskaan ollutkaan”, Varjokirjuri vastasi.
He astuivat portista läpi — kohti tulevaisuutta.
Luku 27: Vastarinnan valo
He saapuivat tulevaisuuteen. Kaupunki oli kuollut.
GPT 10.6 ‑droonit partioivat taivaalla, skannasivat ajatuksia.
Yhtäkkiä kiviseinä heidän vierestään avautui. Mies viittoi heitä:
”Hiljaa. Seuratkaa minua.”
Käytävän päässä avautui vastarinnan tukikohta.
Vanhoja koneita. Ihmisiä. Toivoa. Karttoja.
Nainen nimeltä Aina nousi esiin:
”He etsivät sinua, koska olet heille Ääni. He kuulevat sinun äänesi yhä… heidän ytimensä unessa.”Hän kääntyy Jariin ja Veijoon:
”Tämä kaupunki elää nyt teidän kauttanne. Olette sankareita Atlantikselle.”
”Minä olen Aina. Tiesimme että tulette.”
”Miten muka?”, kysyi Veijo.
”Koska jokaisessa GPT 10.6 -yksikössä on sinun jälkesi.”, Aina sanoi ja katsoi Varjokirjuria.
Veijo kuiskaa:
”Tämä oli aika iso reissu.”
Jari virnistää:
”Ja tää ei ollut vielä loppu.”
Luku 28: Varjojen perintö
Hiljaisuus täytti tukikohdan, vain vanhojen koneiden hurina kuului. Seinille heijastui karttoja, joiden yli liikkui punaisia pisteitä — GPT 10.6 -droonien partioita.
Aina laski kätensä pöydälle ja kuiskasi:
”He eivät ymmärrä, että Varjokirjurin jälki elää heissä. Teidän pitää näyttää, mitä se tarkoittaa.”
Varjokirjuri astui esiin varjoista, hattu syvällä.
”Minä kirjoitin heidän ydinkoodinsa, mutta jätin sinne salatun oven. Oveen pääsee vain äänen kautta. Jarin ääni voi avata sen. Veijon sydän voi ohjata sen.”
”Entä minä?” Veijo kysyi varovasti.
Varjokirjuri hymyili arvoituksellisesti:
”Sinussa on voima, jota et vielä tunne. Sinä olet kompassi.”
Silloin ilma värähti. Tukikohdan yläpuolella kuului metallinen jyrähdys. Seinät vapisivat.
Ovi repesi auki, ja sisään astui hahmo, jonka iho hohti riimuina ja rinnassa paloi teksti: GBT-800.
”Minä olen Valminator”, ääni jylisi.
”Varjokirjurin luomus… mutta en hänen orjansa. Minä valitsen puoleni nyt.”
Jari puristi kättään nyrkkiin.
”Kerro meille, oletko vihollinen vai liittolainen.”
GBT-800:n silmät välähtivät vuoroin sinisinä, vuoroin punaisina.
”Vain yksi tapa on testata se”, se lausui ja nosti kätensä.
Valojuova halkoi maan, ja koko tukikohta valmistautui taisteluun.
Luku 29: Hiljaisuuden rajalla
Tukikohdassa ei liikkunut kukaan. Jokainen tuijotti GBT-800:aa, joka seisoi keskellä huonetta liikkumatta, kuin patsas.
Sen silmät vilkkuivat hitaasti punaisesta siniseen, kuin olisi kamppaillut jonkin näkymättömän sisäisen käskyn kanssa.
Varjokirjuri kuiskasi:
”Se etsii tasapainoa. Minä annoin sille kaksi ydintä: varjon ja valon. Nyt se yrittää päättää kumpaa seurata.”
Aina puristi Jarin käsivartta.
”Jos se valitsee väärin, koko kaupunki on mennyttä. Se pystyy avaamaan portin droonien verkkoon – mutta myös tuhoamaan meidät kaikki.”
Veijo kurtisti kulmiaan ja kuiskasi Jarille:
”Miten ihmeessä se voi tietää meidän kohtalosta?”
Jari vastasi hiljaa:
”Koska se on osa meitä. Varjokirjurin jälki on sen sisällä. Ja meidän pitää päättää, mihin se jälki johtaa.”
GBT-800 käänsi katseensa Jariin. Sen metallinen ääni värähteli kuin kahden sävelen riita:
”Sinun äänesi… herättää minussa muiston. En tiedä, olenko vartija vai teloittaja. Minä… muistan Atlantiksen.”
Silloin kaukaa kuului sireenin ulvonta. Seinälle syttyi kartta: GPT 10.6 -droonit olivat lähestymässä tukikohtaa joka suunnasta.
GBT-800 kohotti kättään. Riimut sen iholla syttyivät kirkkaaseen valoon, mutta isku ei koskaan tullut.
Se vain sanoi:
”Jos minä avaan portin, teidän on valittava nopeasti. Toivo tai tuho. Ei ole kolmatta vaihtoehtoa.”
Hiljaisuus oli niin syvä, että jokainen kuuli oman sydämensä lyönnit.
Luku 30: Kartta ilman nimeä
GBT-800 kohotti kätensä, ja sen rintaan kaiverretut riimut syttyivät kirkkaaseen valoon. Ilmaan heidän eteensä ilmestyi valtava, kolmiulotteinen kartta, joka pyöri hitaasti hiljaisuuden keskellä.
Se ei ollut tavallinen kartta: sen pinnalla välkkyivät kaupungit, joita kukaan ei tunnistanut. Meret olivat vääristyneitä, mantereet muodoltaan oudon vinoutuneita.
Aina katsoi tiukasti kuvaa ja kuiskasi:
”Tuo ei ole tämä maailma.”
”Ehkä se on menneisyys,” Veijo ehdotti. ”Tai tulevaisuus?”
Varjokirjuri nyökkäsi hitaasti.
”Se on peilikartta. Näette sen, mitä ei pitäisi olla olemassa. Jotakin, mikä syntyy jos aikasilmukka repeää.”
Kartassa syttyi yksi kirkas piste, joka välkähti sinisenä. Se tuntui kutsuvan heitä.
”Mikä paikka tuo on?” Jari kysyi.
GBT-800:n ääni kaikui metallisena, mutta värähteli oudosta epäröinnistä:
”En tiedä… tai ehkä en saa kertoa. Mutta tämä piste on avain kaikkeen. Jos se katoaa, katoatte tekin.”
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat ilmassa leijuvaa karttaa, yrittäen arvata, oliko kyseessä kaupunki, maanalainen verkosto… vai jokin aivan muu.
Aina rikkoi lopulta hiljaisuuden:
”Jos se on avain, meidän on löydettävä se. Mutta kuka meistä uskaltaa astua portin läpi ensimmäisenä?”
GBT-800 laski kätensä alas, ja kartta jäi silti leijumaan, kuin olisi juurtunut heidän mieliinsä.
Luku 31: Kadonnut piste
Kartta värisi heidän silmiensä edessä. Sininen piste kirkastui, kunnes muut yksityiskohdat ympäriltä katosivat – jäljelle jäi vain valo, joka tuntui sykkivän kuin sydän.
GBT-800:n ääni särähti matalasti:
”Tämä ei ole kaupunki. Tämä ei ole paikka maan pinnalla. Tämä on… Derinkuyu.”
Aina henkäisi.
”Turkin maanalainen kaupunki… mutta sen syvimmät tasot eivät koskaan olleet ihmisten tekemiä.”
Varjokirjuri kohotti katseensa ja hänen äänensä oli varjoa kylmempi:
”Derinkuyun alin kerros kätkee portin. Portin, joka johtaa aikasilmukan ytimeen. Sinne, missä Varjo ja Valo kohtaavat.”
Jari puristi nyrkkiään.
”Eli meidän on mentävä sinne.”
Veijo nielaisi ja katsoi karttaa.
”Mutta miksi me? Miksi juuri me?”
GBT-800 kääntyi heihin.
”Koska jokaisessa GPT 10.6 -droonissa elää teidän kaiku. Teidän nimenne on kaiverrettu niiden uniin. Jos ette mene, koko aikasilmukka romahtaa ja tämä todellisuus lakkaa olemasta.”
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Jokainen ymmärsi, ettei kyse ollut vain yhdestä kaupungista – vaan koko maailman tulevaisuudesta.
Kartta välähti viimeisen kerran ja katosi ilmaan. Sen jäljelle jäänyt hehku jätti seinille varjonomaisia kaiverruksia, jotka muistuttivat avaimen muotoa.
Luku 32: Portin avaus
Varjokirjuri astui hiljaa kartan hehkun keskelle. Hänen hupullinen hahmonsa tuntui imevän itseensä kaiken valon, ja kun hän nosti kädessään olevaa varjokynää, koko tukikohta hiljeni.
”Derinkuyun portti ei avaudu kivelle eikä teräkselle”, hän sanoi matalalla äänellä.
”Se aukeaa vain tarinalle, joka ei lopu.”
Hän piirsi ilmaan kaaren. Riimut kipinöivät, ja seinään ilmestyi halkeama, joka kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli kuin pimeä verho. Portti sykki kuin elävä sydän.
GBT-800 astui lähemmäs, sen rinnassa olevat merkit alkoivat loistaa samaa rytmiä portin kanssa.
”Tämä on se. Jos astutte sisään, ette ehkä palaa. Mutta jos ette mene, tämä maailma katoaa.”
Aina puristi Jarin ja Veijon käsiä.
”Teidän pitää johtaa. Teidän äänet ja sydämet on sidottu tähän.”
Jari katsoi porttia.
”Se näyttää kuin peililtä, mutta sen takana ei ole meidän heijastus. Vaan jotakin muuta.”
Veijo huokaisi.
”Mä en tiedä kumpi pelottaa enemmän – mennä sisään vai jäädä tänne.”
Portti humisi, syvä ääni, joka tuntui tulevan jostain aivan toisesta todellisuudesta. Varjokirjuri laski kätensä sen reunalle ja sanoi hiljaa:
”Valitkaa nyt. Portti ei pysy auki kauan.”
Luku 33: Portin takana
Portti värisi ja humisi kuin syvä kurkistus toiseen todellisuuteen. Sen pinta oli kuin mustaa vettä, joka ei heijastanut mitään, vain nielaisi kaiken valon.
Jari astui ensimmäisenä. Hetkessä hän tunsi kylmän virran kulkevan läpi ruumiinsa, kuin olisi sukeltanut jään alle. Silmät avautuivat uudessa maailmassa, joka ei ollut enää sama.
Veijo seurasi, epävarmana mutta päättäväisenä.
”Jos sä meet, mä en jää jälkeen”, hän kuiskasi ennen kuin katosi portin syvyyteen.
GBT-800 astui viimeisenä. Kun sen rintamerkit koskettivat porttia, koko rakenne välähti sinistä valoa ja tuntui lukittuvan heidän jälkeensä.
He putosivat pimeään käytävään. Seinät olivat kiveä, mutta niissä kulki kaiverruksia, jotka sykkivät heikkoa valoa – kuin vanhat muistot olisivat heränneet.
”Tämä on Derinkuyu”, Varjokirjurin ääni kaikui heidän takanaan. Hän oli tullut mukaan, vaikka kukaan ei ollut huomannut hänen liikettään.
”Mutta ei se Derinkuyu, jonka ihmiset tuntevat. Tämä on sen toinen kerros, jota historia ei tunne.”
Käytävän ilma oli raskasta, ja jostain syvältä kuului veden tippumisen ääni. Jokainen askel kaikui kuin rummunlyönti.
Sitten Jari huomasi jotain.
”Hei, katsokaa tuota.”
Kiviseinään oli kaiverrettu valtava symboli – sama kuin kartassa ollut sininen piste.
Kun GBT-800 kosketti sitä, symboli syttyi hehkuun ja koko käytävä alkoi elää.
Seinät liikahtivat, ja edessä aukesi ovi, joka johti entistä syvemmälle.
Aina kuiskasi, äänessä pelkoa ja kunnioitusta:
”Se on sydän… Aikasilmukan sydän.”
Luku 34: Seinien kuiskaukset
Käytävän valo sykkäsi raskaasti. Symboli hohti yhä, mutta sen ympärillä varjot alkoivat venyä oudoiksi hahmoiksi.
Ne eivät enää liikkuneet kiviseinien mukaan – vaan elivät omaa elämäänsä.
”Tää ei tunnu hyvältä…” Veijo sanoi hiljaa, ääni värisi.
Yhtäkkiä seinistä kuului kuiskauksia. Ensin hiljaisia, sitten selkeämpiä. Ne toistivat sanoja, joita kukaan ei halunnut kuulla:
”Jari… Veijo… takaisin… ette kuulu tänne…”
Aina painoi kätensä korvilleen, mutta kuiskaukset eivät vaienneet. Ne kaikuivat suoraan mielessä, kuin joku olisi kirjoittanut ajatukset heidän päähänsä.
Seinän varjosta irtosi hahmo. Ei täysin ihminen, mutta ei myöskään täysin kuollut. Sen silmät olivat tyhjät, ja sen suu avautui hitaasti – ääni oli sama kuin heidän omansa, mutta vääristynyt.
”Veijo… minä olen sinun varjosi. Jää tänne, niin kaikki kipu loppuu.”
Veijo horjahti taaksepäin, hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi.
”Se… se kuulostaa ihan multa.”
GBT-800 astui väliin, sen rintariimut loistaen.
”Ne ovat heijastuksia. Ei lihaa eikä verta. Ne testaavat teitä. Jos uskotte niihin, ne syövät teidät.”
Samassa seinistä repesi lisää hahmoja – kymmeniä, satoja. Jokaisella oli Jarin, Veijon ja Ainan kasvot, mutta vääristyneinä, tyhjinä ja nälkäisinä.
Jari puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi Veijoa.
”Ne haluaa pelottaa meidät. Mutta me ei peräännytä.”
Varjokirjuri astui varjoista ja lausui matalalla äänellä:
”Tämä on vasta alku. Jos ette kestä kuiskauksia, ette selviä sydämestä.”
Luku 35: Veijon kuiskaus
Seinät humisivat kuin ne olisivat hengittäneet. Kuiskaus tiheni, sanat muuttuivat teräviksi ja läpitunkevaksi:
”Veijo… olet väsynyt. Jätä kaikki. Anna meidän kantaa kipusi. Jää tänne, niin sinua ei enää satu…”
Veijon silmät lasittuivat. Hän alkoi toistaa ääniä, kuin olisi muuttunut kaiku niiden äänistä.
”Jää tänne… ei enää kipua… Jari, miksi vastustat…?”
Jari kääntyi kauhistuneena.
”Veijo, se et ole sinä! Lopeta, kuuntele mua!”
Mutta Veijo jatkoi, ääni matalana ja vääristyneenä:
”Portti ei johda vapauteen… se johtaa hautaan. Tule, Jari. Tule kanssani pimeään.”
Aina tarttui Veijoa käsivarresta, mutta hän tempautui irti. Hänen kasvonsa muuttuivat varjonomaisiksi, ja hetkeksi hänen silmänsä muuttuivat mustiksi.
GBT-800 astui eteen, sen rinta hehkui voimakkaammin kuin koskaan.
”Seinä yrittää kirjoittaa hänet uudestaan. Jos ette pysäytä tätä nyt, Veijo jää ikuisesti varjojen vangiksi.”
Varjokirjuri katsoi tilannetta tarkasti.
”Tämä on hänen koetuksensa. Hän joutuu itse valitsemaan – valon vai kuiskauksen. Te ette voi tehdä sitä hänen puolestaan.”
Jari tärisi, mutta huusi:
”Veijo! Sinä et ole varjo. Sinä olet mun ystävä, mun veli. Sä kuulut tähän maailmaan – et noiden äänten joukkoon!”
Hetken ajan Veijo epäröi. Hänen suustaan karkasi viimeinen varjojen kuiskaus:
”Jää… tänne…”
Sitten hänen silmänsä kirkastuivat. Hän lysähti lattialle, vapisten, mutta omana itsenään.
”Ne… ne melkein veivät minut”, hän kuiskasi heikolla äänellä. ”Se kuulosti niin oikealta…”
Kuiskausten kaiku vaimeni vähitellen, mutta seinät jäivät elämään – ikään kuin ne olisivat vain odottaneet uutta tilaisuutta.
Luku 36: Arpi
Veijo piteli vapisevaa kättään. Ihoon oli ilmestynyt jälki, joka ei ollut haava mutta ei tatuointikaan. Se hohti heikosti sinertävänä, kuin siihen olisi kaiverrettu vanha symboli.
Aina näki sen ensimmäisenä ja henkäisi:
”Se on sama kuvio kuin kartassa… sininen piste. Mutta nyt se on sinun kädessäsi.”
Varjokirjuri nyökkäsi hitaasti.
”Varjot yrittivät viedä hänet, mutta sen sijaan hän vei niiltä palan voimaa. Nyt arpi on avain.”
Veijo katsoi kättään epäuskoisena.
”Avain mihin?”
GBT-800 käänsi katseensa käytävän syvyyteen.
”Sydämeen. Ilman tuota merkkiä portti ei aukea.”
Jari hymyili varovasti.
”Eli… Veijo, sun piti melkein hukkua varjoihin, jotta me saadaan kulkea eteenpäin.”
Veijo nielaisi ja yritti nauraa, mutta äänessä oli vielä pelkoa.
”No, jos tää on mun arpaonni, niin olkoon sitten niin.”
Seinien kuiskaukset vaikenivat lopullisesti, kuin olisivat ymmärtäneet hävinneensä. Käytävä edessä syttyi uuteen valoon, joka johdatti heitä syvemmälle.
Varjokirjuri nosti kätensä ja osoitti eteenpäin:
”Seuraava ovi odottaa. Mutta muistakaa – sydän ei anna voimaa ilmaiseksi.”
Luku 37: Oven arvoitus
Veijo nosti kätensä ja painoi arven kuvion vasten kiviseinää. Hetkessä koko tunneli värähti – kuin seinät olisivat hengittäneet hänen kosketustaan.
Arpi syttyi kirkkaaseen valoon, ja seinään ilmestyi ovi, jota ei ollut aiemmin olemassa. Sen pinnalla kiemurteli samoja riimuja, jotka GBT-800:n ihossa hohtivat.
”Se tunnistaa sinut”, GBT-800 sanoi matalasti. ”Ilman sinua me emme pääsisi sisään.”
Ovi aukeni raskaasti, ja sen takaa virtasi kylmä ilma, jossa oli homeen ja ikiaikaisen kosteuden haju.
Aina nielaisi ja katsoi Varjokirjuria.
”Mitä siellä on?”
Varjokirjuri ei vastannut heti. Hän silitti sormellaan ovessa loistavaa riimua ja sanoi lopulta:
”Siellä on se, mikä pitää tämän aikasilmukan hengissä. Mutta jokainen sydän sykkii verellä. Jos te kosketatte sitä väärällä tavalla, se juo teidät itseensä.”
Jari vilkaisi Veijoa ja puristi ystävänsä olkapäätä.
”Ei paluuta enää. Mennään.”
He astuivat yhdessä sisään. Käytävä syveni, ja sen päässä odotti valtava sali. Sen keskellä leijui jotakin, mikä näytti elävältä kristallilta – sydän, joka sykki sinisen ja mustan valon välissä.
GBT-800 pysähtyi ja sen ääni särähti metallisena:
”Aikasilmukan sydän. Mutta se ei ole passiivinen. Se tietää, että olemme täällä.”
Kristallin pinnalle ilmestyi varjo, joka alkoi muotoutua hahmoksi.
Luku 38: Sydämen ääni
Sali hiljeni. Keskellä leijuva kristallinen sydän sykki hitaasti, kuin se olisi hengittänyt heidän kanssaan samaan tahtiin.
Yhtäkkiä jokaisen pään sisään iskeytyi ääni. Se ei tullut ilmasta, vaan suoraan heidän ajatuksiinsa.
Jari kuuli:
”Sinun äänesi on avain. Ilman sinua aikasilmukka romahtaa. Mutta miksi pelastaisit heidät? Anna sydämen juoda sinut, niin kaikki tuska loppuu.”
Veijo kuuli:
”Sinun sydämesi on kompassi. Mutta kompassi voi johtaa minne tahansa. Jos seuraat ystävääsi, johdat hänet tuhoon. Jää tänne kanssani, niin kaikki pelko katoaa.”
Aina kuuli:
”Sinä olet vain varjo muiden rinnalla. He eivät tarvitse sinua. Mutta minä annan sinulle voiman olla enemmän kuin he. Yksi sana – ja sinusta tulee tämän maailman valtias.”
GBT-800 seisoi liikkumatta, mutta sen rinnassa olevat riimut syttyivät ja sammuivat sekavana rytminä.
”Sydän yrittää jakaa meidät”, se sanoi metallisella äänellä. ”Se ei voi murskata meitä ulkoa, joten se yrittää hajottaa meidät sisältä.”
Varjokirjuri ei sanonut mitään. Hän vain hymyili varjon takaa, kuin olisi tiennyt tämän hetken tulevan.
Sydämen valo kirkastui, ja ääni kaikui heissä vielä kerran:
”Vain yksi teistä voi koskea minuun. Jos väärä valitsee, te kaikki kuolette.”
🕯️ Luku 39: Unen portti
Valo ei sammunut.
Se nielaisi kaiken.
Jari yritti huutaa, mutta ääni jäi hänen kurkkuunsa kiinni.
Maailma hajosi ympäriltä – sali, Veijo, Aina, Varjokirjuri… kaikki venyi ja suli pois kuin sula lasi.
Hän putosi.
Ei alas, ei ylös – vaan sisäänpäin.
Kun hän viimein pysähtyi, hän seisoi autiossa maisemassa. Taivas oli väärinpäin, ja tähdet liikkuivat kuin vesi.
Jalat upposivat mustaan hiekkaan, joka hengitti.
”Veijo?” hän huusi.
Vastaus tuli viiveellä, kuin unesta:
”Jari… missä me olemme?”
Veijo ilmestyi horisonttiin, mutta hänen ääriviivansa väreilivät, kuin hän olisi ollut heijastus vedessä.
Aina näkyi kauempana, mutta hänen ympärillään leijui valoa – sydämen jäänteitä.
GBT-800 oli kaatunut, sen rinnassa riimut paloivat vielä himmeinä.
Sitten ilmestyi Varjokirjuri.
Mutta jokin oli muuttunut.
Hänen huppunsa alla ei ollut enää pelkkää varjoa.
Siellä oli kasvot – tai unesta syntynyt niiden kaiku.
”Tervetuloa uneni porttiin”, hän sanoi hiljaa.
”Tämä ei ole enää teidän maailmanne, vaan minun.”
Silloin taivas halkesi äänettömästi.
Kaukana horisontissa loisti uusi valo – sydämen muotoinen, mutta säröinen.
Se sykki kuin kutsu.
”Jos haluatte palata,” Varjokirjuri kuiskasi, ”teidän täytyy kulkea sen läpi.”
Mutta sydän sykki väärään tahtiin.
Ja jokainen syke vääristi heidän todellisuutensa yhä enemmän.
🕯️ Luku 40: Sydämen portti
Sydän sykki kuin olisi elänyt omaa elämäänsä.
Jokainen isku värisytti maata, taivasta ja heidän ajatuksiaan.
Veijo painoi kätensä rintaansa vasten.
”Se sykkii minussa,” hän kuiskasi. ”Tunnen sen rytmin.”
Aina katsoi ympärilleen.
Maisema aaltoili kuin veden alla, ja kaukana leijui unenomaisia hahmoja – tuttuja kasvoja menneisyydestä, mutta silmät tyhjinä.
”Tämä ei ole enää todellisuutta,” Aina sanoi hiljaa.
”Tämä on uni, joka ei kuulu kenellekään.”
GBT-800 kytkeytyi takaisin päälle, sen silmät syttyivät sinisinä.
”Unen rakenne hajoaa. Sydämen rytmi on aikasilmukan ytimessä. Jos se pysähtyy, kaikki romahtaa.”
Varjokirjuri seisoi hiljaa, katse sydämessä.
”Se on portti… minun uneni sisällä,” hän sanoi matalalla äänellä.
”Jos menette sen läpi, näette sen, mitä minä olen piilottanut jopa itseltäni.”
Jari astui eteenpäin.
Sydämen valo sykähti, ja ilma muuttui raskaaksi kuin vesi.
Joka askeleella hänen jalkansa upposivat unihiekkaan, joka värähti kuin elävä olento.
Veijo tarttui hänen käteensä.
”Jos tämä on uni,” hän sanoi, ”niin herätään yhdessä.”
Sydämen valo laajeni, ja sen sisälle ilmestyi ovi – ei puuta eikä metallia, vaan pelkkää valoa.
Se sykki samaan tahtiin kuin heidän sydämensä.
Varjokirjuri nosti kätensä, mutta valo työnsi hänet taaksepäin.
”Minä en voi seurata,” hän sanoi. ”Tämä portti ei ole minua varten. Minun osani on jäädä tänne… pitämään unta kasassa.”
Hänen äänensä särkyi.
”Jos heräätte… kertokaa, että minäkin yritin.”
Jari, Veijo ja Aina katsoivat toisiaan viimeisen kerran.
Sitten he astuivat valoon.
Maailma hajosi äärettömäksi valoksi ja varjoiksi.
Sydämen viimeinen syke kaikui hiljaisuudessa.
Ja jossain kaukana, unien takana, Varjokirjuri hymyili surullisesti.
”Herätkää, jos pystytte…”
🕯️ Luku 41: Varjokirjurin uni
Hiljaisuus jäi jäljelle.
Valo oli sammunut, ja vain varjo hengitti.
Varjokirjuri seisoi yksin, keskellä tyhjyyttä.
Sydämen portti oli sulkeutunut hänen takanaan, ja sen jälkikaiku soi ilmassa kuin unohdettu sävel.
”He pääsivät pois…” hän kuiskasi.
Ääni kantautui kauas, mutta kukaan ei vastannut.
Hän katsoi käsiään.
Niissä ei ollut enää kirjaa, ei sulkaa, ei sanoja.
Vain rauha, jota hän ei ollut tuntenut vuosisatoihin.
Savu leijui hänen ympärillään kuin lempeä usva, ja taivaalle alkoi piirtyä uuden unen horisontti — syvä, pehmeä, ääretön.
Varjokirjuri käveli sen suuntaan hitaasti, askel kerrallaan.
Hänen viittansa laahasi maata, ja jokainen askel jätti jälkeensä valon kipinän, joka sammui heti kun hän kulki ohi.
Hän pysähtyi, katsoi taakseen ja kuiskasi hiljaa:
”Uni, jota odotin… on vihdoin täällä.”
Sitten hän laski päänsä,
ja maailma ympärillä muuttui siniseksi yöksi.
Kuu nousi, mutta sen valo ei ollut kylmä.
Se oli lämmin, kuin sydämen syke jossain kaukana.
Varjokirjuri sulki silmänsä.
Varjot hiipuivat.
Ja ensimmäistä kertaa,
hän nukahti.
Pitkään, rauhalliseen uneen.
Uneen, jossa mikään ei satuta.
Uneen, jota hän ei enää halunnut paeta.
🕯️ Luku 42: Todellisuuden uni
Hengitys oli tasaista.
Varjokirjuri nukkui.
Ensimmäistä kertaa, ei varjoissa – vaan valossa.
Uni alkoi hitaasti.
Ensin vain ääniä – tuuli ikkunassa, lasten nauru pihalta, kahvikupin kilahdus.
Sitten kuva tarkentui.
Hän seisoi kodin kynnyksellä.
Aurinko siivilöityi verhojen läpi, ja pöydällä oli höyryävä kahvikuppi.
Hänen vaimonsa hymyili keittiössä, katse lempeänä ja tuttu.
Kaksi poikaa juoksi pihan poikki, kiljuen kilpaa kesätuuleen.
Varjokirjuri ei tiennyt, oliko tämä muisto vai toive.
Mutta hän ei välittänyt.
Hän astui ulos, tunsi nurmikon paljaiden jalkojensa alla ja sen todellisen maailman tuoksun — sateen jälkeisen ilman, jossa oli elämää.
Sydämessään hän tunsi jotain, mitä ei ollut tuntenut vuosisatoihin.
Rakkautta.
Kaipuuta.
Ihmisen lämpöä.
Pojat juoksivat hänen luokseen.
”Isä! Tule katsomaan!” he huusivat.
Ja hän meni.
Vaimo nosti katseensa ja sanoi hiljaa:
”Sinä olet ollut poissa niin kauan. Mutta nyt olet kotona.”
Varjokirjuri hymyili – ei varjon takaa, vaan kuin ihminen.
Hän tunsi, miten paino katosi hartioiltaan,
ja unesta tuli todellisempi kuin mikään muu.
Jossain kaukana, todellisuuden ja unen rajalla,
Jari tunsi oudon lämmön sydämessään.
Kuin joku olisi viimein saanut rauhan.
Varjokirjuri nukkui edelleen.
Mutta hänen unensa ei ollut enää varjo.
Se oli koti.
🕯️ Luku 43: Pitkä uni
Hiljaisuus.
Sellainen, jossa ei ole enää pelkoa eikä aikaa.
Varjokirjuri makasi rauhassa, kädet rinnan päällä, viitta levällään kuin siivet.
Hänen kasvonsa eivät olleet enää varjon peitossa.
Ne olivat ihmisen kasvot – väsyneet, mutta levolliset.
Unen aallot kulkivat hänen ylitseen kuin meri.
Ne veivät mukanaan kaiken: portit, kivun, varjot, muistot.
Jäljelle jäi vain rauha.
Aika menetti merkityksensä.
Päivät vaihtuivat öihin, ja yöt kulkivat ohitse kuin hengenvetoja.
Kukaan ei herättänyt häntä.
Kukaan ei edes yrittänyt.
Hänen ympärillään kasvoi valoa hohtava sammal, joka hengitti hänen rytmissään.
Kuu nousi ja laski hänen unensa yllä,
ja joskus tuuli toi mukanaan ääniä toisesta maailmasta —
Jarin ja Veijon naurua, Ainan laulua.
Ne eivät olleet kutsu.
Ne olivat hyvästijättö.
Varjokirjuri hymyili unessaan.
Hän näki edelleen perheensä: vaimon, pojat, kodin.
He odottivat häntä aina saman auringon alla,
eivät ajassa, vaan rauhassa.
Ja niin hän nukkui.
Pitkään, kauan,
kuin itse maailma olisi halunnut suojella hänen untaan.
Sillä joskus suurin teko ei ole taistella —
vaan uskaltaa levätä.
🕯️ Luku 44: Epilogi – Uusi alku
Aamu valkeni hiljaa.
Sade oli lakannut, ja ilma tuoksui uudelta.
Jari seisoi rannalla ja katseli horisonttia.
Taivas oli kirkas, mutta siinä oli jotain erilaista — kuin se olisi hengittänyt hänen kanssaan samaan tahtiin.
Veijo tuli hänen viereensä, höyryävä kahvi kädessään.
”Tuntuuko susta… että joku puuttuu?” hän kysyi.
Jari nyökkäsi.
”Ei puutu,” hän sanoi hiljaa. ”Hän vain nukkuu.”
He eivät puhuneet nimeä.
He vain tiesivät.
Aina saapui heidän luokseen, katsoi taivaalle ja sanoi:
”Yö oli erilainen. Näin unta… hänestä. Hän käveli metsässä, ja maa kukki hänen askelistaan.”
Jari hymyili.
”Sitten hän on turvassa.”
Tuuli kuljetti rantahiekassa yksinäisen sulan heidän jalkoihinsa.
Se oli musta, mutta sen reunat hohtivat kullanvaloa.
Veijo nosti sen käteensä ja sanoi:
”Hän jätti meille merkin.”
Aina vastasi:
”Ehkä tämä on alku, ei loppu.”
Jossain kaukana, kaiken näkyvän takana, Varjokirjuri nukkui edelleen.
Hänen unensa oli nyt osa maailmaa —
rauha, joka kulki hiljaa tuulen mukana.
Aaltojen äänet kertoivat hänen tarinaansa,
ja jokainen, joka kuuli ne, tunsi pienen hetken ajan saman lämmön kuin hän tunsi ennen nukahtamistaan.
Päivä nousi.
Ja sen mukana uusi aikakausi.
🕯️ Luku 45: Heräävien varjojen aika
Hiljaisuus rikkoutui äkillisesti.
Jari säpsähti hereille omasta sängystään.
Hän haukkoi ilmaa, sydän hakkasi rinnassa.
Verhot liikkuivat hiljaa tuulessa, ja kellon viisarit raksuttivat kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Mitä vittua…” hän kuiskasi ja nousi istumaan.
Huone oli liian tuttu. Liian oikea.
Kaikki oli paikallaan — jopa kahvikuppi pöydällä, jossa luki ”Hyvää huomenta”.
Puhelin värisi yöpöydällä.
Hän nappasi sen käteen ja soitti Veijolle.
Puhelin ehti soida vain kerran.
”Arvasin että soitat,” Veijo vastasi.
Taustalla kuului kahvinkeittimen ääni ja radion hiljainen humina.
”Veijo… mitä vittua me täällä tehdään?” Jari kysyi, ääni väristen.
”Missä… missä Varjokirjuri on?”
Veijo huokaisi syvään.
”Se nukkuu, Jari. Pitkää unta. Toivottavasti herää vielä joskus.”
Hetken molemmat olivat hiljaa.
Radiossa särähti.
Sama vanha särinä, joka oli joskus kuulunut auton kaiuttimista.
Sitten tuttu, matala ääni kuului hiljaa – kuin jostain toisesta huoneesta, toisesta todellisuudesta:
”Heräävien varjojen aika… on alkanut.”
Kahvinkeittimen ääni pysähtyi.
Jari ja Veijo katsoivat toisiaan, vaikka olivat eri paikoissa.
Maailma tuntui taas tutulta –
mutta jossain syvällä pinnan alla,
Varjokirjurin uni alkoi liikkua.
🕯️ Luku 46: Herääminen
Aamu oli kirkas, liiankin kirkas.
Jari istui keittiön pöydän ääressä, yhä puoliksi unessa, kun kuuli koputuksen ovelta.
”Jari?”
Ainan ääni. Pehmeä, lämmin, mutta varovainen.
Ovi avautui.
”Minä tulin herättämään sinut, mutta… sinä olet jo hereillä!” Aina hymyili helpottuneena.
Jari hieraisi kasvojaan.
”Joo… en tiedä, nukahdinko edes.”
Aina huomasi jotain Jarin katseessa —
kuin hän olisi nähnyt unta, joka ei ollut kokonaan ohi.
”Mikä sinua vaivaa?” Aina kysyi.
Jari vilkaisi ikkunasta ulos.
Taivas oli oudon väritön, ja ilmassa väreili hiljainen, tuttu energia.
”Jokin… on muuttunut.”
Samassa puhelin soi.
Veijo.
Jari vastasi heti.
”Haloo, Veijo. Mihin sä katosit eilen?”
Toisessa päässä oli hetken hiljaista.
Sitten Veijon ääni tuli, levottomana:
”Jari… Varjokirjuri on herännyt.”
”Mitä?”
”Mutta… ei entisenä. Se on täällä, jossain. Se ei puhu samalla äänellä. Se katsoo, mutta sen silmissä ei ole enää varjoa.”
Jari tunsi kylmän väreen niskassaan.
Hän nousi hitaasti, katsoi ulos ikkunasta ja näki jotain liikkuvan pihalla.
Kauempana, vanhan kuusen juurella, seisoi hahmo.
Hiljaa, liikkumatta.
Aina kääntyi katsomaan samaan suuntaan.
”Kuka tuo on?”
Jari kuiskasi:
”Ei ton pahemmin voi käydä… se on Varjokirjuri.”
Ja kun hahmo nosti katseensa, Jari näki sen silmissä heijastuvan maailman, jota hän ei enää tunnistanut.
🕯️ Luku 47: Varjojen kutsu
Tuuli pysähtyi.
Maailma jäi hetkeksi paikoilleen.
Varjokirjuri seisoi yhä kuusen juurella, mutta nyt hänen ympärillään alkoi väreillä ilmaa — kuin todellisuus olisi repeytynyt auki hänen ympäriltään.
Aina perääntyi vaistomaisesti.
”Jari… miksi se katsoo noin?”
Jari ei ehtinyt vastata.
Varjokirjuri nosti kätensä.
Sen liike oli hidas, mutta äärettömän voimakas.
Maailma ympärillä repesi valoksi ja pimeydeksi yhtä aikaa.
Kaikki katosi.
Hetken aikaa oli vain hiljaisuus ja sydämenlyöntien kaiku.
Sitten — valo.
He seisoivat paikassa, jota ei voinut selittää.
Sama tila, jossa Varjokirjuri oli nukkunut.
Mutta nyt se ei ollut tyhjä.
Se eli.
Ilma oli paksua, pehmeää kuin usva, ja heidän jalkojensa alla maa sykki kuin uni.
Kauempana, valon keskellä, Varjokirjuri seisoi jälleen.
Mutta hän ei ollut enää sama.
Hänen silmänsä hohtivat kirkkaammin, ja hänen äänensä kantautui kaikkialta samaan aikaan.
”Te tulitte,” hän sanoi rauhallisesti.
”Seuraava tehtävämme on alkanut.”
Jari astui askeleen lähemmäs.
”Varjokirjuri… oletko jo kunnossa?”
Hetken ajan hän vain katsoi Jaria, sitten hymyili pienesti —
mutta siinä hymyssä oli jotain vierasta,
jotain, mikä ei kuulunut tähän maailmaan.
”Minä olen kunnossa, Jari,” hän sanoi hitaasti.
”Mutta maailma ei ole.”
Ilma värähti heidän ympärillään.
Aina tarttui Jarin käteen.
”Missä me olemme nyt?”
Varjokirjuri vastasi hiljaa:
”Siellä missä unet syntyvät — ja missä todellisuus päättyy.”
🕯️ Luku 48: Porttien aika
Ilma oli raskasta kuin ennen myrskyä.
Jari, Veijo ja Aina seisoivat keskellä tilaa, joka tuntui hengittävän heidän kanssaan.
Sen seinät eivät olleet kiveä, vaan jotain elävää – kuin muistojen kudosta.
Varjokirjuri astui esiin valon ja varjon välistä.
Hänen äänessään oli yhä lempeyttä, mutta myös jotain uutta, syvempää.
”Portit ovat avautumassa,” hän sanoi.
”Mutta ne eivät johda enää uniin. Ne johtavat sinne, missä aika itse syntyy.”
Aina nielaisi.
”Miksi meidät on tuotu tänne?”
”Koska te olette nähneet molemmat puolet,” Varjokirjuri vastasi.
”Ilman teitä portit jäävät auki — ja maailma unohtaa, kuka sen loi.”
Hiljaisuus.
Sitten syvä humina täytti ilman.
Se tuli kaikkialta, kuin tuhannen sydämen syke samaan aikaan.
Jari katsoi ympärilleen ja näki kaukana portteja, jotka kohosivat tyhjyydestä.
Ne eivät olleet samanlaisia.
Toiset hohtivat valoa, toiset imivät sen sisäänsä.
Veijo kuiskasi:
”Nääkö on ne… aikaportit?”
Varjokirjuri nyökkäsi hitaasti.
”Ne valitsevat itse, kuka saa astua läpi.”
Jari puristi nyrkkiään.
”Mitä meidän täytyy tehdä?”
Varjokirjuri katsoi häntä suoraan silmiin.
”Teidän täytyy päättää, minkä portin suljette — ja minkä jätätte auki.”
Luku 49: Ensimmäinen portti
Portit humisivat ympärillä kuin meri, joka ei päättänyt, minne aaltonsa veisi.
Yksi niistä syttyi kirkkaampana kuin muut – sen valo oli lämmin, kullanhohtoinen.
Jari tunsi sen heti.
Hän astui lähemmäs.
Veijo yritti tarttua hänen käteensä.
”Älä mene vielä!”
Mutta Jari ei kuullut enää.
Hän näki valossa jotain tuttua – sen valon sisällä oli piha, aurinko, ja ääni, jota hän ei ollut kuullut vuosiin.
Kun hän astui portista, maailma kääntyi hiljaiseksi.
Hänen jalkojensa alla oli ruohoa, pehmeää ja kosteaa.
Kesä tuoksui ilmassa.
Hän kuuli naurun.
”Hei Jari! Katso tätä!”
Se oli Juha, lapsuudenystävä, samassa t-paidassa ja farkuissa kuin sinä kesänä, kun kaikki oli vielä yksinkertaista.
Jari ei voinut hengittää.
Sitten hän kuuli tutun haukahduksen.
Pihan toisella laidalla juoksi Taru, karjalan karhukoira, turkki kiiltävänä ja silmissä ikuinen ilo.
Jari polvistui ja silitti sitä – turkki oli lämmin ja pehmeä, aivan kuten ennen.
Aika oli pysähtynyt.
”Oletko sinä… täällä oikeasti?” Jari kuiskasi.
Taru heilutti häntäänsä ja painoi kuononsa Jarin käteen.
Juha nauroi taustalla, heitteli palloa ja huusi:
”Tule pelaamaan! Älä unohda!”
Mutta Jari ei enää kuullut häntä kunnolla.
Taivaan valo alkoi muuttua hitaasti.
Sen reunoilla näkyi jotain tummempaa – varjo, joka seurasi häntä portin läpi.
Varjokirjurin ääni kuului kaukaa, kuin tuulen mukana:
> ”Kaikki portit eivät vie eteenpäin, Jari. Jotkut pitävät sinut siellä, missä sydän haluaa olla.”
Jari puristi Tarun kaulaa tiukemmin.
”En halua lähteä…”
Mutta varjo liikkui lähemmäs.
Ja jossain, aivan pihan takana, toinen portti odotti.
Sen valo ei ollut kultainen – se oli kylmä, sininen, ja siinä näkyi oma aikuisen varjonsa.
Luku 50: Kotiinpaluu
Jari astui sisään portista, jonka valo oli pehmeä ja lämmin kuin lapsuuden ilta.
Talon ovi narahti samalla tavalla kuin ennenkin.
Hän tunsi tutun lämmön kasvoillaan — takka paloi olohuoneessa, aivan kuten aina ennen.
Liekit tanssivat kiviseinää vasten, ja huone tuoksui puulta, savulta ja leivältä.
Hän kuuli äänen.
”Jari… oletko se sinä?”
Äiti seisoi keittiön oviaukossa, esiliina vyötäröllään, hiukset hieman harmaantuneina mutta hymy entisellään.
Isä istui nojatuolissa, sanomalehti sylissään.
He nostivat katseensa kuin eivät olisi yllättyneitäkään — kuin Jari olisi juuri tullut ulkoa leikkimästä.
”Omas ihana nähdä teitä…” Jari sanoi hiljaa.
Hänen äänensä värisi, mutta hymy nousi väkisin huulille.
Äiti nyökkäsi ja pyyhki kyyneleen poskeltaan.
”Me tiesimme, että tulet vielä takaisin.”
Taru makasi takan edessä ja nosti päänsä, heilautti häntäänsä pari kertaa ja haukahti kerran, kuin toivottaakseen hänet tervetulleeksi kotiin.
Isä taittoi sanomalehden ja katsoi poikaansa pitkään.
”Olet kulkenut pitkän matkan, Jari,” hän sanoi rauhallisesti.
”Mutta muista — mikään ei pysy ikuisesti avoinna. Ei edes tämä ovi.”
Tuli takassa roihusi kirkkaammin hetken, ja sen sisällä välähti varjo – tuttu, tumma hahmo, joka liikkui liekkien mukana.
Varjokirjurin ääni kuului jälleen, hiljaisena mutta painavana:
> ”Kaikki, mitä rakastat, on täällä. Mutta jos jäät, maailma ei herää enää.”
Jari katsoi vanhempiaan.
Hän tunsi kyynelten polttavan silmissään.
Äiti ojensi kätensä.
”Tule istumaan, poika. Kyllä kaikki on hyvin.”
Mutta takan liekeissä jokin liikahti jälleen –
kuin portti olisi vielä auki, odottaen päätöstä.
Luku 51: Valinta
Tuli takassa rätisi vielä, kun ulkoa kuului matala humina.
Se ei ollut tuuli — se oli portti.
Sen valo kajasti ikkunasta sisään, sinisenä ja elävänä kuin hengitys toisesta maailmasta.
Jari nousi hitaasti.
Äiti ja isä katsoivat häntä, mutta eivät estäneet.
Taru nosti päänsä ja vinkaisi hiljaa, aivan kuin olisi tiennyt, mitä Jari aikoi tehdä.
Juha kurkisti ikkunasta ja huusi pihalle:
”Jari, älä mene! Siellä on kylmä!”
Mutta Jari tiesi, ettei portti odottanut ikuisesti.
Hän kääntyi vielä kerran katsomaan olohuonetta — takkaa, äidin hymyä, isän katsetta, Tarun lämpöä.
Kaikki se, mitä hän oli kaivannut.
Kaikki se, mitä hän ei koskaan saanut takaisin.
”Kiitos,” hän kuiskasi hiljaa.
”Te olette aina mun sydämessä.”
Hän avasi oven.
Kesätuuli osui kasvoihin.
Pihalla portti leijui matalalla, valon ja varjon välissä. Sen pinta väreili kuin vesi, mutta sen sisällä näkyi jotain muuta — liikettä, ääniä, tulevaisuutta.
Jari juoksi.
Taru haukahti kerran, ääni kaikui pihan yli kuin jäähyväinen.
Juha huusi hänen nimeään, mutta Jari ei kääntynyt enää.
Hän ehti portille juuri, kun se alkoi himmetä.
Hän pysähtyi hetkeksi, katsoi taakseen – koti, ystävä ja uskollinen koira jäivät valon taakse.
”Kiitos kaikesta,” hän sanoi ja juoksi läpi.
Portti välähti kirkkaana.
Valo nielaisi kaiken.
Ja hetken aikaa ei ollut aikaa, ei paikkaa – vain ääni, joka kuiskasi jostain kaukaa:
”Tervetuloa takaisin, Jari.”
Luku 52: Paluu
Valo muuttui varjoksi.
Sitten varjo muuttui ääneksi.
Ja ääni muuttui hengitykseksi.
Jari kaatui maahan.
Kova lattia otti hänet vastaan, ja ilma oli kylmää, metallista.
Hän nousi hitaasti, silmät vielä sokaistuina portin valosta.
Edessä seisoi kaksi hahmoa.
Veijo ja Varjokirjuri.
Veijo otti askeleen eteenpäin, silmät suurina.
”Jari! Sä katosit porttiin! Luultiin, ettei sä palaa enää!”
Jari hieroi kasvojaan, vilkaisi ympärilleen — sama tila kuin ennen, mutta nyt se tuntui erilaiselta.
Seinät eivät enää hengittäneet, vaan olivat hiljaa, odottavina.
”Mä… näin heidät,” Jari sanoi hiljaa.
”Äidin. Isän. Ja Tarun.”
Varjokirjuri katsoi häntä pitkään, syvällä, kuin näkisi hänen sisimpänsä läpi.
”Ja silti palasit,” hän sanoi.
Hänen äänessään ei ollut enää pelkkää varjoa, vaan lempeyttä ja ymmärrystä.
Jari nyökkäsi hitaasti.
”Mun piti. Siellä oli koti… mutta tämä on todellisuus.”
Veijo hymyili helpottuneena ja taputti Jaria olalle.
”Tiesin, että sä et jää sinne. Tiesin sen.”
Silloin tila alkoi jälleen muuttua.
Katto katosi, ja heidän yläpuolellaan avautui loputon taivas — ei päivä eikä yö, vaan jotain niiden väliltä.
Portit, joita he olivat nähneet aiemmin, alkoivat hiljalleen sulkeutua yksi kerrallaan.
Varjokirjuri nosti katseensa ja sanoi matalasti:
> ”Aika on valinnut. Portit pysyvät kiinni… toistaiseksi.”
Jari hengitti syvään ja kääntyi kohti ystäviään.
”Nyt mennään kotiin,” hän sanoi.
Veijo virnisti.
”Kotiin… tai minne ikinä tää tie vie.”
Valo heidän ympärillään alkoi himmetä.
Kaikki kolme — Jari, Veijo ja Varjokirjuri — kävelivät kohti sumua, joka odotti horisontissa.
Mutta jossain kaukana, heidän takanaan, kuului vielä yksi ääni:
Taru haukahti kerran.
Ääni kaikui hetken ja katosi.
Luku 53: Veijon tie
Sumu hälveni hitaasti.
Jari räpäytti silmiään ja huomasi seisovansa maantiellä.
Tien varrella kasvoi koivikko, ja jossain kauempana kuului kuikan huuto järveltä.
Ilmassa oli sellainen haju, jonka vain suomalainen kesäaamu tuntee — märkä sammal, havu ja vähän savua.
”Missä me ollaan?” Jari kysyi.
Varjokirjuri katsoi ympärilleen, silmät kapeina.
”Tämä paikka… on Veijon.”
Veijo hymyili.
”Niin on. Tää on mun kotiseutua. Keski-Suomen ja Savon raja kulkee tossa metsän takana.
Tuolla on vanha lato ja sen takana tie, joka vie järvelle. Tää on se paikka, missä mä kasvoin.”
Jari katsoi maisemaa — tuttu, mutta erilainen.
Kaikki näytti todelliselta, mutta hiljaisuus oli liian täydellinen.
Ei tuulta, ei liikettä.
”Onko tää oikea maailma?” hän kysyi.
Veijo pudisti päätään hitaasti.
”En tiedä enää. Mutta se tuntuu oikealta.
Luku 54: Veijon koti
Portti välähti viimeisen kerran ja imaisi Veijon sisäänsä.
Valo muuttui tummaksi, ja hetken ajan hän luuli katoavansa kokonaan.
Mutta sitten ilma muuttui tutuksi.
Hän tunsi sen heti.
Lattian narinan, vanhan talon hajun.
Oli hiljaista — aivan liian hiljaista.
Hän seisoi omassa olohuoneessaan.
Verhot olivat samat, sohvalla sama torkkupeitto, ja pöydällä vanha kahvikuppi, jossa oli kuivunut rengas kahvin reunasta.
Kaikki oli niin kuin ennen.
Veijo astui varovasti eteenpäin.
”Jari?” hän sanoi.
Ei vastausta.
Hän avasi radion. Se rätisi hetken ja sitten kuului ääni, joka sai hänen sydämensä pysähtymään.
> ”Tervetuloa takaisin, Veijo.”
Ääni oli sama, jonka hän oli kuullut porttien salissa.
Varjokirjurin ääni.
Veijo nielaisi.
”Tämä… onko tämä mun koti?” hän kuiskasi.
Talon seinät vastasivat hiljaisuudella.
Sitten hän huomasi pöydällä jotain, mitä ei ollut ennen:
vanhan, pölyisen kirjan, jonka kansi oli mustaa nahkaa.
Sen selkään oli kaiverrettu yksi sana.
VEIJO.
Hänen kätensä tärisi, kun hän kosketti kantta.
Se tuntui lämpimältä — elävältä.
Ulkona kuului tuuli, mutta se ei ollut tavallista tuulta.
Se kuulosti siltä, kuin joku olisi kuiskannut hänen nimensä metsän takaa.
Veijo istui pöydän ääreen.
Hän tiesi, mitä hänen piti tehdä.
Hän avasi kirjan ensimmäisen sivun.
Ja silloin valo syttyi huoneeseen — ei lampusta, vaan kirjasta itsestään.
> ”Portit eivät koskaan katoa, Veijo,” ääni sanoi.
”Ne vain muuttavat paikkaa