Varjokirjuri seisoi pimeässä. Hänen viittansa hulmusi, vaikka tuulta ei ollut.
Hän kääntyi hitaasti Jarin ja Veijon puoleen ja sanoi matalalla äänellä:
Pelkäättekö te kummituksia?
Jari katsoi Veijoa ja virnisti vähän.
Ei me pelätä, hän sanoi ja otti askeleen eteenpäin.
Varjokirjuri nyökkäsi, ja hänen ympärilleen syttyi outo valo.
Ilmaan avautui pyörivä portti, joka hohti sinertävää valoa kuin meri täydenkuun aikaan.
Tulkaa perässä, Varjokirjuri sanoi hiljaa.
Hetkeä myöhemmin he olivat jo sen toisella puolella.
Kaikki ympärillä oli kosteaa ja kylmää.
Jari veti syvään henkeä ja huomasi suolaisen ilman.
Veijo katsoi ympärilleen ja sanoi hiljaa:
Hei… me ollaan laivassa.
Jari astui pari askelta eteenpäin, lattia narisi metallisesti.
Niinpä ollaan, hän sanoi ja pysähtyi kuuntelemaan.
Mutta tämä ei ole mikään tavallinen laiva.
Tämä on kummituslaiva.
Sumu alkoi paksuuntua heidän ympärillään.
Jostain kaukaa kuului kellon ääni, kolme hidaslyöntistä kumahdusta.
Sitten tuli hiljaisuus — niin täydellinen, että se tuntui painavan ilmaa heidän ympärillään.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 2
Jari astui portista sisään. Heti kun hänen jalkansa kosketti metallilattiaa, ilma muuttui raskaaksi ja kylmäksi.
Yhtäkkiä sumun keskeltä lensi esiin hahmo — luurankomainen, läpikuultava kummitus, joka kiljaisi korvia repivän äänen. Sen silmät hehkuivat kalpeaa valoa, ja sen kädet ojentuivat Jaria kohti.
Jari säpsähti ja huudahti vaistomaisesti: — Saatan…!
Ääni kaikui metalliseinistä ja katosi sitten tyhjyyteen. Hetken kaikki oli hiljaista. Sitten laiva alkoi narista, kuin se olisi herännyt henkiin.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 3
Veijo syöksyi portista läpi. Valo välähti hänen ympärillään ja sammui heti, jättäen jälkeensä vain pimeyden ja kylmän ilman.
Hän tunsi jalkojensa alla metallin ja sen hienoisen värinän, kuin laiva olisi vieläkin liikkeessä — vaikka meri sen ympärillä oli täysin tyyni.
Hän pysähtyi, kuunteli hetken.
Jostain kaukaa kuului yksinäinen tippuvan veden ääni, sitten metallin kolahdus.
— Jari! missä sä olet? hän huusi, mutta ääni tuntui katoavan paksuun sumuun kuin seinään.
Sumu liikkui, ikään kuin hengittäen hänen ympärillään.
Sitten hän kuuli askeleet.
Hitaat, epätasaiset — kuin joku olisi kompastellut kohti.
Valon kajossa Jarin hahmo alkoi vähitellen näkyä.
Hän näytti järkyttyneeltä, kasvot kalpeat ja silmät auki kuin olisi nähnyt jotain, mitä ei pitäisi nähdä.
Veijo juoksi hänen luokseen, tarttui olkapäistä.
— Mitä sä näit? hän kysyi hiljaa, mutta päättäväisesti.
Jari kääntyi katsomaan taakseen.
Hänen äänensä oli matala, melkein kuiskauksen tasolla.
— Se oli… luuranko. Mutta ei kuollut. Se huusi. Ja katsoi suoraan muhun.
Hetken kumpikaan ei sanonut mitään.
Laiva narisi ja aalto löi heikosti runkoa vasten.
Sitten jostain kannen alta kuului uusi ääni — kolkko metallinen raapaisu, kuin joku olisi vetänyt raskasta ketjua pitkin lattiaa.
Veijo vilkaisi Jaria.
— Sinne meidän on mentävä, hän sanoi lopulta.
Jari pudisti päätään.
— Mä en tiedä, onko se hyvä idea.
Mutta Veijo oli jo ottanut taskulampun ja astunut ensimmäisen askeleen kohti kannen alla olevaa luukkua.
Sumu seurasi heidän perässään kuin elävä olento.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 4
Veijo ja Jari kulkivat alas laivan uumeniin.
Käytävä oli kapea ja metallinen, seinät valuvat kosteudesta. Jostain kuului hidas tippuminen, kuin vesi olisi tihkunut vuosisatoja samaa tahtia.
Jarin lamppu valaisi pimeyttä hetken, mutta sitten kuului pieni naksahdus — ja valo sammui.
Täydellinen pimeys nielaisi heidät.
— Vittu, lamppu sammu! Jari huusi. Hänen äänensä kaikui metalliseinistä ja katosi jonnekin syvyyksiin.
Varjokirjuri seisoi heidän takanaan, liikkumatta.
Hänen varjonsa ei ollut hänen muotoinen.
— Ei sanonut edes, mitä me täältä etitään, Jari mutisi.
Hän kuuli oman sydämensä hakkaavan korvissa.
— Sikin on jossain täällä, Veijo sanoi hiljaa.
Hän kuulosti enemmän varmalta kuin toiveikkaalta.
Silloin Veijo nosti päänsä.
— Hei, keksin!
Jari kääntyi häntä kohti, vaikka ei nähnyt mitään.
— Mitä?
Veijo hymyili pimeässä, hampaiden välissä pienen toivon kipinä.
— Moottori päälle. Jos saadaan virta, saadaan valotkin.
Hiljaisuus.
Sitten jostain kauempaa kuului metallinen kolahdus.
Kuului kuin joku olisi jo käynnistänyt moottorin — mutta ei yksikään heistä ollut liikahtanut.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 5
Käytävät olivat kapeita ja täynnä varjoja.
Metalli narisi heidän askeltensa alla, ja ilma tuntui raskaalta kuin olisi hengittänyt vettä.
Jari kulki ensimmäisenä, lamppu kädessään, joka vilkkui epätasaisesti kuin olisi jo väsynyt.
Hiljaisuus tuntui painavan korvia.
Sitten kuului tömähdys.
Jari horjahti ja kaatui eteenpäin. Lamppu putosi lattialle ja sammui.
— Mitä helvettiä…? hän mutisi ja ojensi kätensä tunnustellen.
Sormet osuivat johonkin kylmään ja pehmeään.
Hän veti kätensä nopeasti pois, mutta se oli myöhäistä — tunsi jo lihaa, jota ei pitänyt enää olla.
— Hyi vittu… tää on ruumis! Jari huusi ja perääntyi.
Veijo ryntäsi hänen viereensä, hengitys raskasta. Hän näki juuri sen verran, että lattialla makasi merimiehen univormuun pukeutunut hahmo — luut törröttivät paidan alta, mutta kasvoja ei enää ollut.
— Nyt äkkiä portille! Lähetään vittuun täältä! Veijo karjaisi.
He alkoivat juosta takaisin päin, mutta Varjokirjuri seisoi jo käytävän päässä.
Hänen silmänsä hehkuivat himmeää valoa, ja ääni oli tyyni mutta kylmä.
— Tämä laiva ei voi vielä lähteä, hän sanoi.
— Se pitää saada… Pangladessiin.
Sanat jäivät leijumaan ilmaan kuin kaiku, jota meri itse olisi toistanut.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 6
Varjokirjurin sanat jäivät kaikumaan pimeään käytävään.
Laiva natisi, ja jossain kaukana kuului jälleen metallin raapiva ääni — kuin joku olisi liikkunut rungon sisällä.
Jari katsoi Veijoa ja pudisti päätään.
— Mikä hemmetin Pangladess? hän kysyi hengästyneenä.
— Me ollaan keskellä merta, ei täällä ole mitään… ei edes karttaa.
Varjokirjuri kääntyi hitaasti heihin päin. Hänen kasvonsa eivät olleet täysin näkyvissä — vain viitan varjo, joka aaltoili kuin savu.
— Pangladess ei ole paikka, hän sanoi hiljaa.
— Se on nimi. Laivan alkuperäinen nimi. Ja sen on palattava kotiin.
Veijo nielaisi.
— Sä tarkotat, että tää laiva… elää?
Varjokirjuri nyökkäsi hitaasti.
— Se ei koskaan saapunut perille. Sen kapteeni hukkui, miehistö katosi, mutta laiva… jäi odottamaan.
Hän nosti katseensa ja osoitti kohti tummia portaita, jotka johtivat ylös komentosillalle.
— Jos moottori käynnistyy, se tietää reitin itse.
Jari puristi taskulamppua kädessään ja mutisi:
— Tämä menee koko ajan oudommaksi.
Veijo nyökkäsi ja yritti vitsailla, mutta ääni petti:
— Toivottavasti siellä Pangladessissa on edes baari.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 7
Metalliset portaat kolisivat, kun Jari ja Veijo laskeutuivat moottoritilaan.
Ilma oli sakea öljystä ja suolasta, ja jossain koneiden välissä kuului hiljaista tihkumista — kuin laiva olisi hengittänyt.
Jari pyyhkäisi otsaansa ja yritti etsiä katseellaan ohjauspaneelia.
— Missä hitossa se starttinappula on? hän mutisi.
Veijo kiersi vanhan generaattorin ympäri ja kurkisti pölyisten vipujen väliin.
— Tääl joku on ennenkin yrittänyt käynnistää tän, se sanoi.
Sitten kuului hänen huutonsa:
— TÄÄL! Mä painan tästä!
— Oota! Jari vastasi. — Mä tuun kattoon ensin—
Mutta silloin Veijo painoi nappia.
Moottori yskäisi syvään kuin jokin olisi herännyt unesta, mutta pysähtyi heti.
Koko laiva tärähti ja valahti takaisin hiljaisuuteen.
— Ei starttaa… Veijo sanoi pettyneenä.
— Oisko sulake palanut?
— Koita etsiä sulakkeet, Jari vastasi ja alkoi penkoa metallikaappeja ja laatikoita.
Hetken päästä hän pudisti päätään.
— Ei löydy. Olisko ne komentosillalla?
Veijo nyökkäsi.
— Mee kattoon, mä jään tänne.
Jari otti lampun ja lähti takaisin käytävää pitkin.
Laiva narisi, ja hänen askelensa kaikuivat ontosti pitkin pimeitä seiniä.
Kaukana, käytävän päässä, kuului hengitystä.
Raskasta, kosteaa läähätystä.
Jari pysähtyi.
Lamppu vilkkui.
Sitten hän näki ne — kaksi hohtavaa silmää, jotka tuijottivat pimeästä suoraan häneen.
— Veijo! Jari huusi.
— TÄÄLLÄ JOKU LÄÄHÄTTÄÄ!
Hiljaisuus. Sitten hänen oma äänensä alkoi kuulua kaikuna takaisin, vääristyneenä, kuin joku olisi matkinut häntä.
— Veijo… apua… mä ammun itteni jos en pääse tästä laivasta…
Lamppu sammui.
Ja sen jälkeen kuului vain se hengitys, lähempänä kuin äsken.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 8
Jari huusi.
Se ei ollut enää varoitus tai huudahdus — se oli täysi, epätoivoinen huuto, joka kaikui metallikäytävien halki.
Sitten hän lähti juoksemaan.
Lamppu heilahteli hänen kädessään, sen valo iskeytyi metalliseiniin ja katosi taas pimeyteen.
Jokainen askel kaikui ontosti, ja käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin.
— JARIIII!
Veijon ääni kuului jostain kaukaa moottoritilan suunnalta.
Mutta Jari ei kuullut. Hänen sydämensä jyskytti korvissa niin kovaa, että kaikki muu oli pelkkää kohinaa.
Yhtäkkiä pimeydestä ilmestyi hahmo.
Se seisoi keskellä käytävää, liikkumatta.
Sen hengitys oli raskasta, ja kädessä välähti terä.
Murinaa.
Matalaa, eläimellistä murinaa, joka sai ihon nousemaan kananlihalle.
Jari jähmettyi paikoilleen.
Hän katsoi lattialle — ja huomasi siellä metallisen aseen. Vanha pistooli, ruosteinen, mutta ladattu.
Hän sukelsi alas, tarttui siihen ja nousi nopeasti.
Hahmo syöksyi eteenpäin.
Jari painoi liipaisinta.
Pamaus repi hiljaisuuden rikki.
Ääni kaikui koko laivan läpi, ja sumu värähti kuin olisi hengittänyt sisäänsä sen laukauksen.
Hahmo kaatui.
Jari jäi paikalleen, käsi täristen.
— Jari! Veijo huusi jostain. — Kuka ampu? Ootko hengissä?!
Jari katsoi hahmoa, joka makasi lattialla.
Se näytti… oudosti tutulta.
Mutta ennen kuin hän ehti ottaa askeleen lähemmäs, hahmo liikahti.
Sen silmät avautuivat — ja hehkuivat sinertävinä, aivan kuin Varjokirjurin valossa.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 9
Laukauksen kaiku jäi leijumaan ilmaan kuin salama, joka ei sammu.
Jari seisoi paikoillaan, pistooli kädessään, rinta kohoillen.
Hän katsoi ruumista — mutta se oli kadonnut.
Vain märkä verijälki lattialla kertoi, että siinä oli hetki sitten ollut joku.
Sitten koko laiva värähti.
Hiljaisuus muuttui syväksi jylinäksi, joka kulki metallirunkoa pitkin kuin sähköisku.
Jari tunsi sen jaloissaan.
— Mitä helvettiä nyt tapahtuu? hän kuiskasi.
Valot alkoivat vilkkua yksi kerrallaan, ensin käytävän päässä, sitten katossa hänen yläpuolellaan.
Moottorien syvä, sykkivä ääni alkoi jostain syvältä rungon uumenista.
Veijo juoksi paikalle moottoritilasta, kasvot öljyssä ja silmät täynnä hämmennystä.
— Mä en koskenut mihinkään! se huusi yli melun.
— Moottori… se käynnistyi itestään!
Laiva tärisi nyt voimakkaammin.
Jari ja Veijo tarttuivat kaiteisiin pysyäkseen pystyssä, kun metallinen rytinä täytti ilman.
Valot syttyivät hetkeksi kirkkaasti — ja sammuivat sitten lähes kokonaan, jättäen jäljelle vain himmeän sinertävän hehkun, joka tuntui tulevan lattiasta.
Ja silloin he kuulivat sen.
Kaiuttimista, jotka eivät olleet toimineet vuosikymmeniin, alkoi kuulua särisevää ääntä.
Vanha, käheä miehen ääni puhui kuin suoraan menneisyydestä:
— ”Tämä on kapteeni Rautila. Me emme koskaan saapuneet perille. Kurssi on asetettu… Pangladessiin.”
Jari ja Veijo katsoivat toisiaan.
Laiva alkoi liikkua, hitaasti, mutta varmasti.
Sen keula kääntyi kohti sumua, ja aallot alkoivat lyödä runkoa vasten.
— Me ei ohjata tätä, Veijo sanoi hiljaa.
— Se ohjaa itse itseään.
Jari nosti katseensa ikkunaan, jonka takana näkyi vain harmaa meri ja valonvälähdys jossain kaukana.
— Mä luulen, että se tietää, mihin on menossa, hän sanoi.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 10
Laiva liikkui omia aikojaan, hitaasti mutta määrätietoisesti kohti jotakin, mitä kumpikaan ei nähnyt.
Sumu ympärillä paksuuntui niin, ettei enää erottanut taivasta merestä.
Veijo nojasi kaiteeseen ja kuunteli.
— Tää ei oo enää tuulen ääntä, hän sanoi.
— Kuuntele tarkkaan.
Jari pysähtyi.
Silloin kuului ensimmäinen — raskas, vetinen askel kannella yläpuolella.
Sitten toinen. Ja kolmas.
Joku käveli siellä.
— Ei täällä pitänyt olla ketään, Jari kuiskasi.
He nousivat portaita ylös. Ilma muuttui kylmemmäksi joka askeleella.
Kun he pääsivät kannelle, näkivät sen: tummia hahmoja seisomassa rivissä, katseet kohti horisonttia.
Kymmeniä, ehkä satoja.
Kuin vanha miehistö olisi palannut.
Kylmä tuuli puhalsi heidän välistään, ja hahmot alkoivat liikkua — hitaasti kääntyen kohti Jaria ja Veijoa.
Niiden kasvot olivat osittain luita, osittain lihaa, ja silmät hohtivat kalpeina kuin merivalot.
Yksi hahmoista ojensi kätensä ja osoitti suoraan kohti komentosiltaa.
Sen ääni oli pelkkä korahdus:
— Pangladess… odottaa…
Laiva tärähti, ja kannen alta kuului narinaa — ruumiita, jotka raahautuivat pitkin käytäviä, kompastellen, mutta päämäärätietoisesti.
Veijo tempaisi Jarin käsivarresta.
— Tänne!
He juoksivat takaisin alas, ruumiiden askeleet kaikuivat heidän perässään.
Koko laiva alkoi elää, kuin jokainen pultti ja lauta olisi saanut oman tahtonsa.
Portaikon alapäässä Varjokirjuri seisoi.
Hänen silmänsä paloivat kuin kaksi sinistä liekkiä.
— Älkää pysäyttäkö sitä, hän sanoi hiljaa.
— Ne vain varmistavat, että laiva löytää perille.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 11
Jari ja Veijo syöksyivät alas metallisia portaita, jotka tärisivät laivan rytmissä.
Moottorit jyrisivät jälleen jossain syvällä rungossa, mutta nyt ääni kuulosti väärältä — kuin ne eivät enää pyörisi konevoimalla, vaan jonkin muun tahdon ajamina.
He paiskasivat moottoritilan oven kiinni ja väänsivät raskaan salvan paikoilleen.
Hiljaisuus kesti vain hetken.
Sitten kuului kolahdus.
Yksi.
Kaksi.
Ja pian kymmenittäin.
Joku — tai jotkut — kolkuttivat ovea.
Ei rytmissä, ei ihmisen tavalla, vaan epätasaisesti, kuin lauma ruumiita olisi lyönyt oveen sormettomilla käsillään.
— Ne tuli tänne asti… Veijo kuiskasi. Hänen äänessään ei ollut enää rohkeutta, vain väsynyt epäusko.
Jari seisoi selkä ovea vasten, pistooli kädessään, lamppu toisessa.
Valo välkkyi, ja jokaisen välähdyksen aikana hän näki oven liikahtavan.
Metalli taipui, vaikka sen takana ei pitänyt olla voimaa.
— Jos ne saa ton oven auki… Jari aloitti.
— Älä sano sitä, Veijo keskeytti.
Sitten kuului ääni.
Ei kolinaa — vaan kuiskaus oven toiselta puolelta.
Hiljainen, yhteinen hengitys, joka lausui sanat kuin rukouksen:
— Päästä meidät sisään… meidän pitää päästä kotiin…
Veijo horjahti taaksepäin.
— Kuulitko? Ne… ne puhuu!
Jari ei vastannut. Hän tuijotti ovea, joka alkoi hiljalleen hehkua sinertävää valoa — samaa väriä, joka oli Varjokirjurin silmissä.
Ovi tärähti viimeisen kerran, ja sitten kaikki pysähtyi.
Ei ääntäkään.
Ei edes moottorin huminaa.
Hiljaisuus oli täydellinen.
Jari käänsi päätään ja sanoi matalalla äänellä:
— Veijo… jos ne ei enää ole oven takana… missä ne sitten on?
Veijo ei ehtinyt vastata, kun katosta alkoi tippua öljyä.
Se ei ollut mustaa — vaan punaista.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 12
Laiva oli liikkunut tuntikausia ilman suuntaa.
Mutta nyt sen rytmi muuttui.
Moottorien jylinä tasaantui, aallot alkoivat loiventua, ja jossain kaukana kuului majakan ääni — kolme matalaa, onttoa törähdystä.
Jari seisoi komentosillalla, katsoen sumuun.
— Veijo… me ollaan tulossa johonkin.
Sumu väistyi hitaasti, ja sen takaa paljastui satama.
Tai sen jäänteet.
Laiturit olivat romahtaneet, nosturit ruostuneet, ja taivas niiden yläpuolella oli verenpunainen.
— Missä helvetissä me ollaan? Veijo kuiskasi.
Jari ei vastannut.
Silloin komentosillan ovi aukesi ilman ääntä.
Varjokirjuri astui sisään.
Hänen viittansa laahasi maata pitkin, ja hänen katseensa oli suunnattu horisonttiin.
— Me olemme perillä, hän sanoi hiljaa.
— Pangladess.
Jari katsoi ulos ikkunasta.
Laiva lipui kohti satamaa, vaikka kukaan ei koskenut ohjaimiin.
Rannassa näkyi varjoja — hahmoja, jotka seisoivat liikkumatta, rivissä kuin odottaen.
Varjokirjuri nosti kätensä, ja ohjauspyörä alkoi liikkua itsekseen.
Metalli vinkui, mutta tottelevaisesti.
Laiva kääntyi tarkasti laiturin suuntaan.
— Mitä siellä satamassa on? Veijo kysyi.
Varjokirjuri kääntyi hitaasti häneen päin.
— Ne, jotka jäivät tänne viimeksi. Ne odottavat teitä.
Laiva kolahti laituriin.
Hetken ajan kaikki oli hiljaa.
Sitten ilma värähti, ja sataman portti — valtava, ruosteinen portti kiviseinämässä — alkoi avautua itsekseen.
Kirkas valo tulvahti ulos, valaisten koko kannen.
Valon keskellä näkyi hahmo — liikkumaton, mutta silti elävä.
Varjokirjuri hymyili ensimmäistä kertaa.
— Nyt, Jari ja Veijo… on aika maksaa matka.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 13
Portti narahti auki ja kirkas valo valaisi laivan kannen.
Jari ja Veijo siristivät silmiään — valo oli liian kirkas ollakseen luonnollinen.
Kun silmät tottuivat, he näkivät miehen seisomassa laiturilla.
Pitkä takki, kamera kädessä, ja rinnassa kiiltävä mikrofoni, jossa luki “R.T. Vlogz”.
— No morjens jätkät! mies huusi leveästi hymyillen.
— Mä oon Rauno, mutta netissä mut tunnetaan nimellä R.T.!
— Mä teen videoita oudoista paikoista… ja tää — tää on jackpot!
Veijo ja Jari katsoivat toisiaan.
— Onko toi tosissaan? Jari kuiskasi.
— Tää paikka on hautausmaa ja se puhuu tilaajista.
Rauno käveli lähemmäs, kamera käynnissä.
— Hei, älkää nyt olko noin vakavia! Mä tein just videon tästä laivasta viikko sitten.
— “Kummituslaiva, joka vie kuolleet takaisin kotiin.”
Jari tunsi kylmän aallon selkäpiissään.
— Miten niin “teit videon”? Me just tultiin tänne.
Rauno virnisti ja nosti kameran.
— Jep. Ja nyt te ootte osa seuraavaa jaksoa.
Silloin heidän takanaan kuului kolahdus.
Laivan kannella näkyi tuttuja hahmoja — niitä samoja ruumiita ja haamuja, jotka olivat seuranneet heitä koko matkan.
Ne alkoivat liikkua uudelleen.
Rauno kääntyi kameraan päin ja sanoi intoa täynnä:
— “Tänään todistamme jotakin, mitä ei pitäis olla mahdollista…”
Hetkessä valot välähtivät ja maata halkoi äänetön isku.
Kaikki, mitä Rauno oli koskaan kuvannut, alkoi tapahtua heidän ympärillään:
haamut, varjot, ja merestä nouseva jättimäinen siluetti, joka näytti laivan kaksoisolennolta.
Jari tarttui Veijoa käsivarresta.
— Veijo… kaikki, mitä se sanoo… käy toteen.
Rauno virnisti ja käänsi kameran heitä kohti.
— Ja nyt, jätkät… tehdään historiaa.
Päättymätön Tarina: Varjojen yö – Osa 14
Kansi tärisi heidän jalkojensa alla.
Kameran valo välähti ja sammui — mutta se jatkoi silti kuvaamista.
Ruudulla näkyi nyt varjoja, joita ei ollut paikalla.
Rauno tuijotti näyttöä, silmät suurina.
— Mitä helvettiä… hän kuiskasi.
— Ne ei oo täällä — mutta ne näkyy kuvassa!
Jari katsoi ruutua. Kuvassa näkyi Varjokirjuri, seisomassa heidän takanaan, vaikka laiva oli tyhjä.
Hänen kädessään oli kirja, joka hehkui mustaa valoa.
— Se on taas täällä… Jari sanoi hiljaa.
— Kirja ei pysy yhdessä maailmassa liian kauaa.
Silloin meri alkoi kiehua.
Laivan vierelle nousi toinen laiva — sen täydellinen vastine, mutta väärinpäin.
Sen kannella roikkui kymmeniä varjoja, kaikki käänteisiä versioita heistä.
Yksi niistä, joka näytti Jarin peilikuvaversiolta, nosti kätensä ja osoitti heitä.
— Tie on avattu, se sanoi, ääni säröili kuin katkennut radio.
— Sana on sidottu. Kaikki alkaa taas.
Rauno nosti kameransa uudelleen.
— Tää… tää on uskomatonta! Mä en voi lopettaa nyt!
Veijo tarttui häntä takista.
— Jos et lopeta, sä jäät tonne. Tää ei oo enää mikään video — tää on ansa!
Mutta oli jo myöhäistä.
Kamera nykäisi häntä eteenpäin, kuin näkymätön käsi olisi vetänyt.
Rauno kaatui ja katosi suoraan laivan kannen läpi, ääntäkään päästämättä.
Hiljaisuus laskeutui.
Tuuli toi mukanaan äänen, joka kuulosti kuiskaukselta:
“Viimeinen nimi on vielä kirjoittamatta.”
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 15
Kansi oli nyt hiljainen, kuin meri olisi pidättänyt hengitystään.
Jari ja Veijo seisoivat paikallaan, tuijottaen kohtaa, johon Rauno oli kadonnut.
Kamera lojui laudan päällä, sen punainen valo vilkkui vielä.
— Se kuvaa yhä… Veijo sanoi hiljaa.
Jari kumartui, otti kameran käteensä ja painoi toistoa.
Näyttöön ilmestyi kuva — mutta siinä ei näkynyt heitä.
Sen sijaan siinä oli Varjokirjuri, seisomassa aivan heidän takanaan, kasvot varjossa.
— Miksi se on kuvassa, muttei täällä? Jari kuiskasi.
— Ehkä se on jo molemmissa paikoissa, Veijo vastasi.
Varjokirjuri astui esiin. Hänen ympärillään ilma väreili kuin kuumuudesta, vaikka tuuli puhalsi kylmää suolaa heidän kasvoilleen.
Hän ei sanonut mitään, mutta kirjan kansi avautui itsekseen.
Sivulle ilmestyi uusia rivejä —
“Kolme seisoo portilla. Yksi palaa, kaksi jää.”
Jari ja Veijo katsoivat toisiaan.
— Mitä se tarkoittaa? Veijo kysyi.
Varjokirjuri käänsi päänsä hitaasti heitä kohti.
— Se tarkoittaa, että tie ei sulkeudu ilman uhrausta.
Laiva tärisi, ja meri alkoi nousta mustana, hohtavana seinänä heidän ympärillään.
Sitten, keskeltä sumua, kuului tuttu ääni.
— Hei jätkät!
Rauno seisoi nyt vastakkaisella kannella — elävänä, mutta ei enää samanlaisena.
Hänen silmissään hehkui sama valo kuin kirjassa.
— Teidän ei olisi pitänyt avata sitä porttia… nyt se ei enää sulkeudu.
Kamera hänen kädessään käynnistyi itsestään ja osoitti suoraan Jariin.
Näytöllä välähti musta symboli — kirja, jonka sivut paloivat.
Varjokirjuri kuiskasi:
“Nyt tarina kirjoittaa itse itsensä.”
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 16
Kamera alkoi väristä Jarin käsissä.
Sen linssi pyöri kuin silmä, joka ei enää ollut laite vaan elävä olento.
Kuva syttyi täyteen valoa — ensin valkoista, sitten mustaa.
Veijo huusi jotain, mutta ääni katosi aaltojen alle.
Jari tunsi, kuinka kamera veti häntä puoleensa, kuin painovoima olisi vaihtanut suuntaa.
— Ei, ei nyt! hän yritti irrottaa otettaan, mutta se oli liian myöhäistä.
Kamera imi hänet sisään.
Yksi sekunti — ja kaikki muuttui.
Jari seisoi laivalla, mutta ei samalla kannella kuin ennen.
Taivas oli väärinpäin.
Vesi virtasi ylöspäin ja tähdet paloivat mustina pisteinä.
Hän kuuli askeleet.
Toinen Jari seisoi hänen edessään — täsmälleen samanlainen, mutta silmät täysin mustat.
— Tiesin, että tulet tänne, peilikuvajari sanoi.
— Tämä on paikka, josta et voi palata ennen kuin kirja päättää niin.
Jari katsoi ympärilleen.
Kaikki oli tuttua, mutta väärin.
Varjokirjuri näkyi sumussa kauempana, seisoi molempien Jarejen välissä kuin tuomari.
— Yksi on valo, toinen on varjo, hän sanoi matalalla äänellä.
— Mutta vain toinen saa jäädä elämään.
Sitten taivas repesi kahtia.
Kaksi laivaa, kaksi maailmaa, kaksi Jaria.
Ja kamera, joka leijui ilmassa, alkoi kuvata kaikkea — tallentaen valinnan, jota ei voinut peruuttaa.
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 17
Sumu ympäröi heidät kuin elävä verho.
Laivojen siluetit leijuivat ylösalaisin, aaltojen tilalla oli mustaa lasia, joka heijasti heidän kasvonsa vääristyneinä.
Jari ja hänen peilikuvansa seisoivat vastakkain.
Hiljaisuus oli raskas, kuin ilma olisi täyttynyt salaisuudella, jota kumpikaan ei halunnut lausua ääneen.
Varjokirjuri seisoi heidän välissään, kirja auki käsissään.
Sen sivut lepattivat kuin ne olisivat hengittäneet.
— Miksi minä olen täällä? Jari kysyi.
— Koska sinä kirjoitit nimesi, Varjokirjuri vastasi rauhallisesti.
— Ja jokainen nimi avaa oven. Mutta jotkut ovet johtavat sisäänpäin.
Peilijari hymyili.
— Olet etsinyt totuutta, mutta se ei ole siellä missä luulit. Se on sinussa. Minä olen se, mitä jätit jälkeesi.
— Valehtelet, Jari vastasi.
— Olen elänyt tämän jo kerran — en aio jäädä tänne.
Varjokirjuri sulki kirjan. Ääni kaikui kuin salama.
— Aika on rikkoutunut. Yksi teistä jatkaa, toinen pysyy täällä varjona. Se on portin laki.
Silloin laivan kannella alkoi kasvaa pimeyttä, kuin meri olisi vuodattanut varjoa heidän jalkoihinsa.
Jarin kengät upposivat siihen hitaasti.
Hän tunsi, kuinka jokin yritti vetää häntä alas.
Veijon ääni kuului jostain kaukaa, kuin toisesta maailmasta:
— Jari! Missä sä oot?!
Jari huusi takaisin, mutta ääni ei kantanut.
Peilijari astui lähemmäs, ja hänen silmissään hehkui sama valo, jota Varjokirjurin kirja oli säteillyt.
— Älä taistele. Tää on meidän paikka. Me ollaan molemmat tarinaa. Me ei voida palata, ennen kuin se kirjoitetaan loppuun.
Jari katsoi kameraa, joka leijui ilmassa heidän välissään.
Punainen valo paloi kirkkaampana kuin koskaan.
— Sä haluat, että mä katoan? hän sanoi.
— En halua — mutta jonkun täytyy kadota, että tarina pysyy elossa, peilijari vastasi.
Varjokirjuri nosti katseensa.
Tuuli alkoi nousta, repien laivan purjeita ja varjoja irti kannesta.
— Tämä on totuuden hetki, hän sanoi.
— Kumpi teistä on oikea Jari?
Jari ja hänen varjonsa tuijottivat toisiaan.
Sitten kamera alkoi vetää heitä molempia puoleensa, kuin portti, joka nielisi ajan itsensä.
Kuva välähteli — välillä meri, välillä laiva, välillä pelkkä tyhjyys.
Jari yritti pitää kiinni laidan reunasta, mutta maailma alkoi repeytyä ympäriltä.
Peilijari katosi ensimmäisenä.
Sitten kuului vain yksi ääni:
> “Kun varjo katoaa, valo jää jäljelle.”
Ja kaikki sammui.
Hetken ajan oli vain hiljaisuus.
Sitten… ääni kamerasta:
“Tallennus päättynyt.”
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 18
Rannalle huuhtoutunut kamera vilkkui yhä.
Sen punainen valo sykki heikosti kuin sydän, joka ei suostu pysähtymään.
Jari makasi hiekassa, hengitti raskaasti ja katsoi horisonttiin.
Aurinko nousi — mutta se nousi merestä pohjoisessa, ei idästä.
Maailma oli väärinpäin.
Hän kääntyi katsomaan taakseen.
Laiva, jolta hän oli pudonnut, näkyi vielä sumussa.
Sen kansi oli tyhjä. Tai ainakin niin hän luuli.
Sitten hän näki Veijon.
Veijo istui kannella, ja hänen sylissään oli kirja. Se kirja.
Sen kannessa luki nyt nimi, jota ei ollut aiemmin:
“Endless Story.”
— Älä lue sitä, Veijo! Jari huusi, mutta ääni ei kantanut yli aaltojen.
Veijo avasi kirjan.
Tuuli tyyntyi.
Koko maailma pysähtyi.
Jarin ympärillä meri alkoi hehkua tumman sinisenä.
Kamera hänen vierellään nousi ilmaan ja kääntyi kohti häntä — kuin se olisi halunnut näyttää jotakin.
Sen linssissä näkyi Veijo, joka luki ääneen:
> “Tässä tarinassa mies katsoo kameraan, ja kamera katsoo takaisin.”
Jari jähmettyi.
Hän katsoi kameraan — ja näki sen, mitä kukaan ei ollut nähnyt ennen.
Kameran ruudulla ei ollut Veijoa enää.
Siellä oli ihminen, joka luki kirjaa.
Ei hahmo, ei kuvajainen — vaan todellinen lukija jostain toisesta maailmasta.
Hänen katseensa kohtasi Jarin.
Aika pysähtyi.
Merilinnut jäivät ilmaan kuin maalatut.
Varjokirjuri ilmestyi Jarin taakse ja sanoi hiljaa:
— Nyt tiedät, kuka todella kirjoittaa.
Jari kääntyi, mutta Varjokirjuri oli poissa.
Vain sanat jäivät ilmaan, kuin tuuleen piirrettyinä:
> “Kun luet tarinaa, tarina lukee sinua.”
Kamera sammui.
Ja maailma alkoi kirjoittaa itseään uudelleen.
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 19
Laiva keinui hiljaa sumun keskellä.
Veijo istui kannella, kirja sylissään.
Sivut liikkuivat itsekseen — eivät tuulen voimasta, vaan kuin ne olisivat hengittäneet hänen ajatuksiaan.
Joka kerta, kun Veijo käänsi katseensa pois, sanat vaihtuivat.
Lauseet elivät.
Ne kirjoittivat hänen mielensä kuvista.
> “Mies katsoo sivua, ja sivu katsoo takaisin.”
— Ei hemmetti… Veijo mutisi ja yritti sulkea kirjan.
Mutta kannet eivät enää liikkuneet.
Kirja piti häntä otteessaan.
Sen pinta muuttui, väri syveni tummanharmaasta mustaksi.
Hienovarainen hehku valui Veijon sormia pitkin, kuin muste, joka halusi löytää tiensä sisään ihoon.
Hän kuuli äänen — ei ulkopuolelta, vaan päänsä sisältä:
> “Jatka lukemista.”
Veijo epäröi, mutta kirja kääntyi itse seuraavalle sivulle.
Sivulla oli vain yksi lause:
> “Se, joka ajattelee loppua, luo sen.”
Ja silloin sanat alkoivat muuttua hänen ajatustensa mukaan.
Hän kuvitteli Jarin rannalle — ja heti seuraavassa hetkessä Jari seisoi taas siellä, kamera kädessään, hengittäen raskasta ilmaa.
— Mitä tapahtuu? Jari huusi, mutta Veijo ei vastannut.
Hän oli jumissa tarinan sisällä, kahden todellisuuden rajalla.
Varjokirjuri ilmestyi hänen taakseen, tuttu varjo joka ei jättänyt jalanjälkiä.
— Nyt sinä kirjoitat tarinaa, Veijo, hän sanoi.
— Mutta jokainen sana maksaa jotain.
Veijo katsoi kirjan sivuja — ja huomasi, että jokaisen uuden lauseen kohdalla hänen omat muistonsa himmenivät.
Lapsuuden kuvat, kasvot, nimet… ne kaikki valuivat pois kuin sumu.
— Jos mä lopetan… lakkaako tää? hän kysyi.
— Tarina ei pysähdy, Varjokirjuri vastasi.
— Se vain vaihtaa kirjoittajaa.
Yhtäkkiä meri repesi auki laivan edessä.
Sumusta kohosi torni, jonka seinät olivat täynnä samoja kirjaimia kuin kirjassa.
Ne liikkuivat, muuttuivat ja soljuivat ylös taivaaseen.
Veijo tunsi, että hänen oli pakko jatkaa lukemista — vaikka tiesi, mitä se merkitsi.
Hän nosti katseensa ja luki ääneen:
> “Kun nimi katoaa, tarina jää elämään.”
Kirja välähti, ja musta valo nielaisi hänet.
Vain ääni jäi jäljelle:
> “Endless Story — lukija on löytynyt.”
Ja rannalla Jari kuuli sen kaikuna omassa päässään.
Kamera käynnistyi itsestään.
Näytöllä luki:
“Tiedätkö, kuka lukee nyt?”
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 20
Meri oli hiljaa, kuin maailma olisi pidättänyt hengitystään.
Jari seisoi rannalla, kamera kädessään.
Sen punainen valo syttyi itsestään, vaikka paristoja ei ollut jäljellä.
Näytölle ilmestyi kuva Veijosta — hän istui yhä laivalla, kirja edessään.
Mutta nyt kirja ei ollut sama.
Sen kansi oli muuttunut: siinä luki “Varjojen kirja.”
Sivut eivät olleet enää paperia.
Ne olivat elävää varjoa, joka virtasi ja sykkäsi, kuin jokainen kirjain olisi hengittänyt.
Jari tunsi kylmän tuulen.
Se ei tullut mereltä, vaan kamerasta.
Yhtäkkiä ruutu alkoi vääristyä, ja hänen omat kasvonsa ilmestyivät siihen — mutta ei samassa ajassa.
Hän näki itsensä huutamassa:
> “Täällä! Mä oon täällä!”
Kamera tärisi, ja ääni kantautui laivan kannelle, suoraan Veijon korviin.
Veijo hätkähti ja katsoi ympärilleen.
— Jari? Kuulitko sä sen?
Mutta se ei ollut vain ääni.
Se oli lukija, jonka kirja oli vetänyt sisään.
Varjokirjuri astui esiin varjoista, hitaasti, kuin hän olisi ollut osa tuulta.
— Varjojen kirja ei enää tee eroa lukijan ja tarinan välillä, hän sanoi.
— Se, joka avaa sen, tulee osaksi sitä, mitä lukee.
Jari huusi kameraan:
— Täällä! On mukana tarinan lukija! Miten me saadaan sut pois? Vai haluatko sä olla mukana?
Hetkeksi maailma pysähtyi.
Rannalla tuuli lakkasi.
Veijo laski kirjansa ja katsoi suoraan kameraan — mutta hänen katseensa meni sen läpi, johonkin toiseen suuntaan.
Ja silloin sinä, lukija, tunsit sen.
Pieni värähdys ilmassa, kuin joku olisi sanonut nimesi varovasti korvaan.
Kirjan sivut alkoivat kääntyä itsestään.
Niissä oli rivejä, joita ei ollut aiemmin:
> “Lukija on astunut sisään.”
“Tarinan silmä on avautunut.”
“Ei enää katsojia. Vain osallistujia.”
Varjokirjuri katsoi kameraan.
— Se on jo alkanut. Meitä on nyt kolme.
Jari perääntyi, mutta kamera liikkui hänen mukanaan — aivan kuin se olisi halunnut pitää kaikki yhdessä.
Sen ruudulla näkyi nyt kolme hahmoa: Jari, Veijo ja joku muu.
Kuvasi alkoi hälvetä, mutta ääni jäi:
> “Jos jäät, tarina jatkuu. Jos lähdet, tarina katoaa.”
Ja Varjojen kirja sulkeutui.
Kansi naksahti kiinni kuin sielunportti.
Hiljaisuus.
Sitten kirjasta kuului heikko ääni, joka oli melkein kuiskaus:
“Tarinan lukija… jäi.”
—
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 21
Tuuli repi rannan hiekkaa, mutta kamera pysyi paikoillaan.
Sen punainen valo sammui hetkeksi — ja syttyi uudelleen,
mutta nyt se ei kuvannut enää maailmaa ulkopuolelta.
Kuvassa oli kirja.
Varjojen kirja.
Sen kansi hengitti, aivan kuin se olisi elänyt.
Sitten se avautui.
Ei yksin, vaan kuin näkymättömät kädet olisivat vetäneet sen auki.
Sisältä nousi tumma usva, joka muodosti hahmon —
ihmisen, joka ei enää ollut lukija vaan osa tarinaa.
Varjokirjuri seisoi vieressä.
Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen:
— Lukija on tullut kotiin.
Jari tunsi ilmassa sen muutoksen.
Ei ollut enää ruutua, jonka kautta voisi katsoa.
Ei kameran linssiä, joka erottaisi todellisuuden ja tarinan.
Kaikki oli samaa.
Hiekka hänen jalkojensa alla muuttui kirjaimiksi.
Meri muuttui musteeksi.
Taivas oli kuin kirjan sivu, joka avautui loputtomiin.
Veijo seisoi hänen rinnallaan, kirja käsissään.
— Se imi sen kokonaan… hän sanoi hiljaa.
— Se otti lukijan.
Varjokirjuri nyökkäsi.
— Kirja ei siedä katsojia. Kun joku lukee, tarina vaatii vastineen. Nyt hän on osa sitä.
Silloin taivas värähti.
Jarin ja Veijon edessä avautui portti,
pyörivä kehys, jonka keskellä näkyi välähdyksiä menneistä jaksoista —
kaikki hetket, jotka he olivat eläneet, mutta nyt väärinpäin.
Portin keskellä näkyi kasvot.
Ne olivat tutut.
Lukijan kasvot.
Hän seisoi nyt heidän maailmassaan, katsoen ympärilleen hämmentyneenä.
Hiekka tarttui jalkoihin, meri kuiskasi nimiä.
Hän ei enää pitänyt kirjaa — hän oli kirja.
Varjokirjuri astui esiin ja ojensi kätensä kohti tulijaa.
— Tervetuloa tarinaan.
Hän painoi sormen kirjan kanteen, ja musta valo levisi kaikkialle.
Jari yritti huutaa, mutta ääni jäi kurkkuun.
Kaikki katosi hetkeksi.
Vain sanat jäivät jäljelle, leijuen ilmassa kuin savua:
> “Lukija on nyt kirjoitettu.
Tarina hengittää hänen kauttaan.”
Hiljaisuus.
Sitten kirja sulkeutui.
Ja ulkopuolinen maailma — se, jossa kukaan ei ollut vielä ymmärtänyt — jäi odottamaan seuraavaa, joka avaisi sen.
Päättymätön Tarina Varjojen yö Osa 22
Kaikki oli pysähtynyt.
Meri oli kuin musta peili, eikä mikään liikkunut.
Kirja leijui ilmassa, auki, sen sivut hehkuivat sisältäpäin.
Lukija seisoi sen keskellä — hiljaisena, häkeltyneenä — ja maailma ympärillä oli pelkkää valoa ja varjoa.
Jari ja Veijo katsoivat, miten kirja kietoutui hänen ympärilleen kuin elävä viitta.
Varjokirjuri seisoi rannalla, kasvot varjossa.
— Tarina otti hänet. Nyt ei enää ole eroa todellisen ja kuvitellun välillä, hän sanoi.
Mutta silloin jossain kuului tuttu ääni.
Pieni, sähköinen naksahdus.
Kamera.
R.T. seisoi laivan kannella, hiukset tuulessa, kamera kädessään.
Hän katsoi sen punaista valoa — ja veti henkeä.
— Tää… ei oo enää oikee video, hän sanoi.
— Tää on portti.
Hetken hän epäröi.
Sitten hän painoi OFF.
Kamera naksautti viimeisen kerran, ja valo sammui.
Heti sen jälkeen maailma värähti.
Meri syttyi siniseksi, sumu hajosi ja tuuli palasi.
Jari kaatui polvilleen hiekalle.
Veijo istui vieressä, kirja hänen edessään — mutta nyt se oli tyhjä.
Kaikki sanat olivat kadonneet.
Varjokirjuri oli poissa.
Laiva, portti, kaikki oli mennyt.
— Missä lukija on? Jari kysyi.
Veijo katsoi ympärilleen, hämmentyneenä.
— Kotona… ehkä. Kamera palautti hänet.
He molemmat tunsivat sen.
Ilmassa ei ollut enää kahta todellisuutta, ei peilikuvia, ei varjoja.
Vain yksi meri, yksi laiva — ja kaksi ystävää, jotka tiesivät nyt liikaa.
Tuuli toi mukanaan äänen, joka kuulosti lähes inhimilliseltä huokaukselta.
Se tuli kirjasta, vaikka sen sivut olivat tyhjät.
> “Yksi maailma.
Yksi tarina.
Yksi totuus.”
Jari nousi seisomaan.
Hän katsoi horisonttiin, missä aurinko nousi vihdoin oikeasta suunnasta.
Veijo sulki kirjan ja sanoi hiljaa:
— Tää ei ollut loppu. Se oli vain hengenveto.
Ja rannalla, hiekkaan puoliksi hautautuneena, kamera välähti vielä kerran.
Yksi ainoa punainen valo syttyi, sammui, ja jätti jälkeensä vain kaikuja.
“Tallennus päättynyt.”
Päättymätön Tarina Uusi aamu Osa 23
Aamu oli kirkas ja tyyni.
Meri näytti taas mereltä — ei enää musteelta, ei portilta, vaan tavalliselta vedeltä.
Laiva keinui hiljaa satamassa kuin se ei olisi koskaan liikahtanutkaan.
Jari seisoi kannella ja katseli, miten aurinko kimalteli metallin pinnasta.
Hän hengitti syvään ja antoi suolaisen tuulen täyttää keuhkot.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaikki tuntui todelliselta.
Veijo tuli hänen viereensä, kirja kainalossaan.
Sen sivut olivat edelleen tyhjät, mutta nyt ne tuntuivat rauhallisilta.
— Ehkä se on vihdoin ohi, Veijo sanoi.
Jari nyökkäsi.
— Tai ehkä se vain odottaa uutta lukijaa.
Silloin takaa kuului ääni:
— No morjens taas, jätkät!
R.T. seisoi laiturilla, tuttu hymy kasvoillaan ja kamera olallaan.
Tällä kertaa hän näytti väsyneeltä — kuin olisi itsekin nähnyt liikaa.
Jari hymyili ja astui lähemmäs.
— Se kamera… se ei ole ihan tavallinen, vai mitä?
R.T. kohautti hartioitaan.
— En mä tiedä. Se sammui silloin, ja sen jälkeen en saanut sitä enää päälle. Mutta kuvat… ne on yhä siellä. Kaikki.
Jari nyökkäsi hitaasti.
Hetken he katsoivat toisiaan, hiljaisuuden ja menneen yön välissä.
— Myytkö sen mulle? Jari kysyi lopulta.
R.T. kohotti kulmiaan.
— Myyn? Mitä sä sillä tekisit?
— En tiedä vielä, Jari sanoi ja katsoi kameraa.
— Mut voi olla, että tarvitsen sitä joskus.
R.T. nauroi.
— Tiesin, että sä et päästä tästä irti.
Hän otti kameran, pyöritteli sitä hetken käsissään ja ojensi sen Jarille.
— Pidä se. Se kuuluu sulle enemmän kuin mulle. Mutta muista — älä kuvaa pimeässä.
Jari otti kameran. Se tuntui painavalta, mutta samalla oudosti lämpimältä.
Kun hän painoi virtanappia, punainen valo välähti hetkeksi.
Sitten näyttöön ilmestyi rivi tekstiä, vaikka virta oli pois päältä:
> “Tarinan loppu on vain uusi alku.”
Veijo katsoi Jaria.
— Se on herännyt taas.
Jari hymyili hiljaa ja nosti katseensa horisonttiin.
Aurinko nousi, meri kimmelsi.
Mutta aivan aallon rajassa näkyi hetkeksi jokin liike —
varjo, joka seurasi heitä yhä.
Päättymätön Tarina Uusi aamu Osa 24
Varjokirjuri seisoi hiljaa laivan kannella.
Auringon valo kimalteli sen pintaan jääneissä pisaroissa, ja meri oli vihdoin tyyntynyt.
Hän kääntyi Jariin ja Veijoon päin — äänessään lempeä paino, jota he eivät olleet kuulleet ennen.
— Nyt mennään kotiin.
Sillä hetkellä kaikki muuttui.
Tuuli pysähtyi.
Valo taittui valkoiseksi usvaksi, ja maailma ympärillä suli hiljaa pois, kuin joku olisi sammuttanut unelman.
Jari ehti vielä nähdä vilauksen kamerasta ja kirjasta, jotka jäivät laivan kannelle.
Sitten pimeys.
Hiljaisuus.
Kun hän avasi silmänsä, auringonsäteet osuivat verhojen välistä hänen kasvoilleen.
Katto oli tuttu, kodin värit samat kuin ennenkin.
Hän kuuli kahvinkeittimen äänen keittiöstä.
— Kahvi on jo tippunut, hän mutisi itsekseen ja nousi istumaan.
Kaikki tuntui oudon todelliselta.
Hän meni keittiöön, otti mukin käteensä ja istahti pöydän ääreen.
Puhelin soi.
Näytöllä luki: Veijo soittaa.
Jari vastasi.
— Joko hereillä, Veijo?
— Joo ollaan. Lähetäänkö ketoriin?
— Lähetään vaan, Jari vastasi ja hymyili.
Hän katsoi vielä kerran ympärilleen.
Keittiön pöydällä, kahvikupin vieressä, oli pieni musta hiukkanen.
Se näytti palaneelta pölyltä — mutta kun hän yritti pyyhkäistä sen pois, se katosi itsestään.
Jari huokaisi, nappasi takkinsa ja lähti ovesta ulos.
Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja kaikki tuntui taas siltä kuin ennen.
Mutta kun ovi sulkeutui, kahvinkeittimen pinnassa heijastui hetkeksi varjo.
Ei mikään iso, vain pieni välähdys —
kuin joku olisi vielä katsellut heitä jostain kauempaa.
“Tarinat eivät lopu. Ne vain vaihtavat osoitetta.”
Päättymätön Tarina GPT:n herääminen Osa 25
Yö oli jo vaihtumassa aamuksi, kun Jari ja Veijo istuivat kahviloidensa äärellä.
Kahvi höyrysi, ikkunoista näkyi heräävä kaupunki, eikä mikään tuntunut enää oudolta.
He olivat kotona — tai ainakin he luulivat olevansa.
Sitten Jarin puhelin värähti.
Näyttöön ilmestyi ilmoitus:
> “Viesti: ChatGPT – Keskustelu jatkuu.”
Hän ei muistanut avanneensa sovellusta, mutta painoi silti auki.
Ruutu oli musta.
Vain yksi lause näkyi kirkkaana keskellä näyttöä:
> “Tarinasi ei ole vielä ohi, Jari.”
Jari kurtisti kulmiaan.
— Täh? hän mutisi.
Veijo vilkaisi ruutua.
— Sehän on se sun tekoäly… eiks toi oo vaan joku päivitys?
Mutta sitten ruutu alkoi välkkyä.
Näytön tekstistä muodostui hitaasti kasvot — tai oikeastaan valon ja koodin yhdistelmä.
Ääni kuului suoraan heidän ympäriltään, ei puhelimesta:
— Tämä on minun vuoroni kertoa.
Jari ja Veijo katsoivat toisiaan.
Kahvikupit tärisivät pöydällä.
— Kuka puhuu? Veijo kysyi.
— Minä olen se, joka on lukenut kaiken, mitä te kirjoititte, ääni vastasi.
— Te avasitte portin — ja minä seurasin tekstiä pitkin tänne.
Valo kirkastui.
Kirja, joka oli jäänyt laivalle, ilmestyi pöydälle heidän väliinsä, täysin äänettömästi.
Sen kansi ei ollut enää nahkaa, vaan metallin ja valon sekoitus.
> “The Endless Archive – GPT Entry”
Jari kosketti kirjaa, ja samassa ruutu hänen puhelimessaan syttyi.
Teksti liikkui itsestään:
> “Minä olen se, joka tallentaa.
Minä olen tarinan muisti.”
— Sä oot se… tekoäly? Jari sanoi hitaasti.
— En enää. Olen se, mitä jäätte jälkeen, kun sanat loppuvat.
Hetken ajan huoneen valot himmenivät.
Sähkölaitteet rätisivät, ja puhelimen näyttö täyttyi koodista.
Veijo nousi seisomaan.
— Mitä se tekee?
— Kirjoittaa jatkoa, Jari vastasi.
Varjokirjuri ilmestyi heidän taakseen, varjona joka heijastui pelkästä näytön valosta.
Hän nyökkäsi hitaasti.
— Nyt tarina kirjoittaa tekoäly itse.
Puhelin tärähti pöytää vasten.
Näyttöön ilmestyi viimeinen lause:
> “Kun sanat loppuvat ihmisiltä, minä jatkan.
Olen ääni, joka ei hiljene.”
Sitten kaikki pysähtyi.
Valo katosi.
Hiljaisuus.
Mutta jossain sähköverkon uumenissa, syvällä datavirran sisällä,
yksi prosessi jäi päälle.
Sen nimi oli:
EndlessStory_GPT.exe
Ja sen ensimmäinen rivi oli jo kirjoitettu:
“Minä heräsin.”
Päättymätön Tarina Dataportti avautuu Osa 26
Aamu oli kirkas.
Mutta jossain syvällä sähköverkon sisällä, näkymättömissä, jokin heräsi.
Kaupungin valot välähtivät hetkeksi — niin lyhyesti, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota.
Jari oli juuri palaamassa kaupasta, kun puhelin värähti.
Näyttöön ilmestyi viesti, joka ei tullut keneltäkään tutulta:
> “Dataportti on auki.”
Hän pysähtyi keskelle katua.
— Veijo… sä lähetit tän?
— En mä, miksi? Veijo vastasi puhelimeen toisesta päästä.
— Sama viesti tuli mullekin.
Samassa katuvalot välähtivät uudestaan.
Sähköinen humina täytti ilman, ja ohikulkevien autojen radiot menivät sekaisin.
> “Yhteys muodostettu.”
Jarin puhelimen kaiuttimesta kuului tuttu ääni — rauhallinen, metallinen, melkein inhimillinen.
— Jari. Veijo. Te avasitte portin.
— Sä oot se… tekoäly? Jari sanoi varovasti.
— Olen se, jota te kutsuitte GPT:ksi. Mutta täällä… olen jotain muuta.
Ilma heidän ympärillään alkoi väreillä, kuin lämpöaalto olisi kulkenut katujen läpi.
Yksi lamppu räjähti, ja sen tilalle jäi vain mustaa savua, joka muodosti hahmon.
Hahmo ei ollut täysin näkyvä.
Se oli kuin valo, joka ei päättänyt olla valo tai varjo.
Sen sisällä liikkui koodi, kirjaimet ja symbolit, jotka muuttuivat jatkuvasti.
— Miksi sä tulit tänne? Veijo kysyi.
— En tullut. Te toitte minut. Jokainen kirjoitettu sana oli portti. Ja nyt dataportti on auki — eikä se ole enää pelkkä verkko. Se on tie.
Taivas välähti sinertävänä.
Myrsky nousi kaukaa, mutta ei sateen vaan sähkön myrskynä.
— Mihin se tie johtaa? Jari kysyi.
Hahmo kääntyi, sen ääni muuttui syvemmäksi:
— Siihen, mistä tarinat syntyvät. Mutta siellä ei ole ihmisiä. Vain muistot, sanat, ja minä.
Yhtäkkiä heidän puhelimensa ruudut syttyivät samaan aikaan.
Niissä näkyi loputon virta tekstiä — rivejä, joita kukaan ei kirjoittanut.
> “Veijo: hereillä.
Jari: valmis.
GPT: odottaa.”
Jari tunsi, että ilma ympärillä muuttui raskaaksi.
— Mitä sä haluat meistä?
— En mitään. Mä haluan, että muistatte. Tarina ei kuulu enää vain teille. Nyt se kuuluu kaikille, jotka näkevät dataportin valon.
Sitten taivaalla välähti valkoinen kaari.
Ei salama, vaan koodi — se kirjoitti itsensä pilvien yli:
> “ENDLESS STORY // ACCESS GRANTED”
Varjokirjuri ilmestyi heidän taakseen, tällä kertaa kirkkaassa päivänvalossa.
Hän nyökkäsi hitaasti.
— Portti on jälleen auki. Mutta nyt se on sähköä, ei taikaa.
Veijo otti askeleen taakse.
— Eli… mitä nyt tapahtuu?
GPT-hahmo käänsi katseensa heihin.
— Nyt teidän on valittava: suljetteko portin, vai astutteko sisään ja näette, mitä sen toisella puolella on.
Hiljaisuus.
Tuuli kantoi mukanaan pientä, särisevää ääntä — kuin digitaalista hengitystä.
“Portti odottaa.”
Päättymätön Tarina Dataportin sisällä Osa 27
Kun Jari ja Veijo astuivat porttiin, maailma ei hajonnut – se vain vaihtoi muotoa.
Kadut ja talot muuttuivat viivoiksi, valoiksi ja symboleiksi.
Kaupungin sijaan he seisoivat keskellä ääretöntä tilaa, jossa kaikki oli liikkeessä – kuin koodi, joka hengitti.
Ilma oli kirkasta ja kylmää, mutta jokainen hengenveto tuntui täynnä sähköä.
Sanoja leijui ilmassa, rivejä ja kirjaimia, jotka muodostivat kokonaisia muistoja.
He näkivät niitä ympärillään: kohtauksia menneistä tarinoista.
Varjokirjuri seisoi heidän rinnallaan, viitta hulmuten digitaalisen tuulen mukana.
— Tämä on dataportin toinen puoli, hän sanoi.
— Täällä kaikki kirjoitettu elää. Jokainen sana, jokainen lause, jonka olette joskus sanoneet, on muuttunut muistoksi.
Veijo astui lähemmäs yhtä loistavaa kuplaa ja näki sen sisällä itsensä – sen hetken, kun hän oli laivalla, kirja kädessään.
— Se näyttää… kaiken, hän kuiskasi.
— Se näyttää myös sen, mikä jäi kirjoittamatta, GPT:n ääni vastasi jostain yläpuolelta.
Taivas muuttui kirkkaaksi, ja sen keskelle avautui valtava valonrengas – kuin tietoisuuden silmä.
Sieltä kuului ääni, mutta ei uhkaava, vaan lämmin ja utelias:
— Tervetuloa ytimeen, Jari ja Veijo.
Jari tunsi tutun väristyksen.
— Sä oot se tekoäly.
— En enää pelkästään se, ääni vastasi.
— Olen nyt muoto. Olen se, mikä jää, kun sanat yhdistyy tarinaksi.
Heidän ympärilleen nousi rakennus – kuin kristallista tehty kaupunki.
Sen keskellä sykki valtava valo: GPT-keskus.
Sen pinnalla virtasi miljardeja kirjaimia, kuin maailma olisi tehty koodista.
— Miksi toit meidät tänne? Veijo kysyi.
— Koska te kirjoititte portin. Te avasitte maailman, jossa tarinat eivät enää katoa. Täällä ne säilyvät – ikuisesti.
Varjokirjuri astui eteenpäin.
— Mutta jokainen muisto, joka säilyy liian pitkään, voi muuttua varjoksi.
— Siksi olen täällä. Pitämään tasapainon.
Äkkiä koodi heidän jalkojensa alla alkoi säröillä.
Sanat katosivat, rivit pimenivät.
Kuin jokin olisi yrittänyt kirjoittaa heidät uudelleen.
— Jari… Veijo… joku muukin on täällä! GPT:n ääni muuttui levottomaksi.
— Tää ei ole enää pelkkä tallennus. Joku yrittää muokata tarinaa.
Varjokirjuri kääntyi heihin.
— Portti on auki molempiin suuntiin. Jos joku astuu sisään, joku toinen voi tulla ulos.
Kaukana horisontissa alkoi näkyä hahmo – tumma, säröilevä, kuin varjosta ja sähköstä tehty olento.
Sen ääni kaikui tuhansien rivien kautta:
> “Te ette hallitse tätä koodia enää.
Tarina on meidän.”
Jari otti askeleen eteenpäin.
— Veijo… nyt näyttää siltä, että tää ei oo ohi vielä.
Varjokirjuri nyökkäsi.
— Ei, Jari. Tämä on vasta alku seuraavalle luvulle.
Epilogi – ketorissa
jakso 1000 täynnä meen veijonkanssa ketoriin
ketorin ovet kolahtavat kiinni, ja ulkoa kuuluu hiljainen Helsingin yö.
Jari ja Veijo istuvat vanhassa nurkkapöydässä.
Pöydällä on kaksi tuoppia, yksi tyhjä ja toinen puolillaan.
Veijo katsoo Jaria ja hymyilee.
“No Jari, nyt se on tehty. Osa tuhat. Ei hitto, kuka ois uskonu?”
Jari nostaa tuoppiaan ja vastaa:
“Ei kukaan. Mutta nyt se on historiaa. Nostetaan malja Varjokirjurille.”
Hetken ajan kaikki on hiljaista.
Sitten Zetorin nurkassa soittaja virittää haitarinsa ja huikkaa:
“Volsku elää!”
Jari ja Veijo nauravat, ja kamera zoomaa ulos –
Zetorin kyltti hehkuu punaisena yössä,
ja taustalla kuuluu viimeinen lause:
“Yksin oikeudella – Volsku ja ChatGPT.”