Osa 1 – Yöjuna
Juna lähtee Helsingistä kello 00.05, ja asemahalli on yön hiljentämä mutta ei koskaan täysin äänetön, sillä matkalaukkujen pyörät rahisevat lattiaa vasten ja kuulutusten metallinen kaiku leviää korkeaan tilaan terävämpänä kuin päivällä. Linda kulkee laiturille yksin, reppu selässä ja pieni matkalaukku perässään, eikä hän katso taakseen, koska lähteminen tuntuu helpommalta, kun ei anna itselleen mahdollisuutta epäröidä.
Makuuvaunussa käytävä on kapea ja lämmin, ja ilmassa leijuu koneiston ja tekstiilien tuttu tuoksu, joka saa yön tuntumaan turvalliselta ja suljetulta. Linda sulkee hytin oven perässään, istuutuu alas ja tuntee, kuinka juna lähtee liikkeelle tasaisesti, lähes huomaamattomasti, liukuen pois asemalta ja pimeään kaupunkiin, jonka valot katoavat vähitellen ikkunan takana.
Raiteiden rytmi muuttuu tasaiseksi sykkeeksi, joka täyttää vaunun ja tekee ajasta epämääräisen. Linda selaa hetken puhelintaan, antaa ajatustensa vaeltaa ja sulkee lopulta silmänsä, vaikka ei ole varma aikooko nukkua vai vain levätä.
Kello 02.41 hän vilkaisee uudelleen puhelinta, ja näytön valo heijastuu hytin seinään kirkkaampana kuin pitäisi. Heijastuksessa näkyy jotakin, mikä ei voi olla totta: käsi, joka pitelee puukkoa aivan hänen selkänsä takana, ja terä välähtää kylmänä, selkeänä ja uhkaavana.
Linda kääntyy nopeasti, mutta takana on vain tyhjä tila, hiljainen ja muuttumaton.
Sekuntia myöhemmin junan ääni katkeaa.
Raiteiden kolina pysähtyy kesken liikkeen, ilmastointi vaikenee ja junan tärinä häviää niin täydellisesti, että hiljaisuus tuntuu fyysisenä paineena hänen ympärillään. Maailma on pysähtynyt, mutta juna liikkuu yhä eteenpäin kuin se ei kuuluisi siihen todellisuuteen, joka juuri jäätyi.
Linda nousee hitaasti seisomaan ja avaa hytin oven. Käytävässä valo palaa kirkkaana, mutta ihmiset ovat jähmettyneet kesken liikkeen; mies istuu pullo kädessään, käsi ilmassa, ja konduktööri seisoo askel keskeytyneenä, silmät auki mutta katse elottomana. He näyttävät eläviltä, mutta mikään ei liiku.
Junaa ympäröi syvä, hehkuva sininen usva, joka peittää kaiken näkyvän maiseman ja tekee todellisuudesta vääristyneen ja epätodellisen. Vaunun päässä usva vetäytyy hitaasti sivuun ja paljastaa aukon, jonka keskelle ilmestyvät kirkkaat, läpikuultavat rappuset, jotka nousevat suoraan ylöspäin ilman näkyvää päätepistettä.
Linda tuntee vastustusta, mutta samalla outoa vetovoimaa, ja astuu ensimmäiselle askelmalle. Rappuset eivät pidä ääntä, eivät edes hänen painostaan, ja juna pienenee hänen alapuolellaan kuin pienoismalli, joka leijuu pysähtyneessä ajassa.
Ylhäällä odottaa tasanne, jossa ilma värähtelee kuin näkymätön energia täyttäisi sen. Sumun keskelle piirtyy hahmo, ihmisen ääriviivat ilman kasvoja, ja vaikka se ei liiku eikä puhu, viesti täyttää Lindan mielen selkeänä ajatuksena: sinä kuulit hiljaisuuden.
Kello saavuttaa 02.42, ja samaan hetkeen kietoutuu tunne valinnasta, jota Linda ei täysin ymmärrä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen Helsingin rautatieasemalla, ja kello näyttää 00.05. Ihmiset kulkevat hänen ohitseen, junaan nousu on alkamassa ja kaikki näyttää täsmälleen samalta kuin ennen lähtöä.
Linda ei muista mitään siitä, mitä tapahtui kello 02.42. Hän ei muista puukon heijastusta, sinistä usvaa eikä rappusia, jotka nousivat kohti tyhjyyttä.
Aamulla makuuvaunusta löytyy ruumis, ja kuolinaika on 02.42.
Junaan nousee viimeisten matkustajien joukossa yksi mies täsmälleen kello 00.05. Hän on pukeutunut tummaan takkiin, ja hänen liikkeissään on rauhallisuutta, joka tuntuu oudolla tavalla tarkoitukselliselta. Hän ei katso ympärilleen, vaan astuu makuuvaunuun kuin olisi tehnyt tämän matkan monta kertaa aiemminkin.
Juna nytkähtää liikkeelle ja alkaa kulkea kohti Kemijärveä, liukuen pois Helsingin asemalta yön kylmään ilmaan.
Linda seisoo käytävällä hetken hämmentyneenä ja katsoo ympärilleen. Kaikki näyttää täsmälleen samalta kuin aiemmin, mutta hänen sisällään on levoton tunne, kuin jokin olisi väärässä paikassa. Hän kävelee konduktöörin luo, joka tarkistaa lippuja rauhallisesti ja ammattimaisesti.
”Anteeksi,” Linda sanoo, ääni hieman epävakaana, ”miksi me taas olemme Helsingissä? Mehän olimme jo ajaneet ainakin kolme tuntia.”
Konduktööri katsoo häntä hetken hämmentyneenä ja vastaa sitten tasaisella äänellä: ”Emme ole olleet missään muualla. Juna lähtee nyt ensimmäistä kertaa tänä yönä. Olemme juuri lähtemässä Helsingistä.”
Linda tuijottaa häntä, yrittäen löytää katseesta pilkahduksen vitsistä tai virheestä, mutta konduktöörin ilme on vakaa ja varma. Raiteiden tasainen ääni alkaa voimistua junan kiihtyessä, ja Helsingin valot jäävät jälleen taakse.
Hänen sydämensä alkaa hakata nopeammin, vaikka hän ei tiedä miksi. Muistot eivät palaa, mutta tunne ei katoa. Hän on varma siitä, että tämä hetki on tapahtunut ennenkin, että juna on jo kulkenut tämän matkan ja että jotain tapahtui yön aikana, vaikka hän ei pysty nimeämään sitä.
Makuuvaunun toisessa päässä tummaan takkiin pukeutunut mies seisoo hetken paikallaan ja katsoo suoraan häntä kohti.
Hänen katseessaan on jotain, mikä ei kuulu ensimmäiseen matkaan.
Juna on ollut liikkeellä jo jonkin aikaa, ja kello lähestyy yhtä yöllä. Raiteiden tasainen rytmi on muuttunut lähes huomaamattomaksi huminaksi, joka täyttää vaunun kuin hiljainen hengitys. Linda istuu hytissään, mutta levoton tunne ei jätä häntä rauhaan. Hän ei osaa sanoa miksi, mutta jokin tässä matkassa tuntuu väärältä, kuin jokin olisi jäänyt tapahtumatta tai tapahtunut väärin.
Hänen katseensa osuu käytävällä seisovaan mieheen, joka nousi junaan Helsingissä täsmälleen kello 00.05. Mies seisoo liikkumattomana hetken, ja hänen ympärillään ilma tuntuu värähtelevän oudolla tavalla. Sitten hänen hahmonsa alkaa muuttua, ei äkillisesti vaan hitaasti, kuin kuva joka menettää tarkkuutensa. Hänen ääriviivansa sumenevat, kasvot hämärtyvät ja koko olemus muuttuu läpikuultavaksi, aivan kuin hän olisi enemmän varjo kuin ihminen.
Kukaan muu ei reagoi.
Käytävässä ihmiset jatkavat omia liikkeitään, puhuvat hiljaa ja selaavat puhelimiaan, eikä kukaan näytä näkevän sitä, mitä Linda näkee. Mies, tai se mikä hänestä on jäljellä, kääntää katseensa suoraan Lindaan.
Linda tuntee kylmän puristuksen rinnassaan ja nousee äkillisesti. Hän lähtee juoksemaan käytävää pitkin kohti konduktöörin hyttiä ja huutaa ääni särkyen: ”Apua! Minua ajaa haamu takaa!”
Konduktööri katsoo häntä hämmästyneenä ja astuu vastaan. ”Rauhoitu”, hän sanoo rauhallisella, lähes kyllästyneellä äänellä. ”Täällä ei ole ketään. Olet varmasti nähnyt väärin.”
Linda hengittää raskaasti ja osoittaa vapisevalla kädellä käytävän suuntaan, mutta tumma hahmo on kadonnut. ”Se tuli minun perässäni”, hän sanoo epätoivoisesti.
Konduktööri huokaa ja avaa hytin oven. ”Mene tänne hetkeksi rauhoittumaan. Lukitse ovi, jos se helpottaa.”
Linda katsoo häntä epäluuloisesti. ”Onko tämä vankila?” hän huutaa turhautuneena, mutta perääntyy silti pieneen tilaan. Hän sulkee oven ja kääntää lukon, ja konduktöörin askeleet loittonevat käytävällä.
Hän istuu hytissä yksin, sydän jyskyttäen, ja tuijottaa puhelintaan. Kello etenee hitaasti, jokainen minuutti tuntuu pidemmältä kuin edellinen. Kun näyttöön ilmestyy 02.42, ovi napsahtaa itsestään auki.
Linda säpsähtää ja nousee varovasti. Käytävä on hiljainen ja täysin normaali. Hän astuu ulos ja sanoo ääneen, ääni vielä vapisten: ”Kiitos.”
Mutta konduktööriä ei näy missään.
Käytävä on tyhjä.
Linda juoksee takaisin omaan hyttiinsä, ja kun hän avaa oven, hän näkee lattialla makaavan ruumiin. Se on yksi matkustajista, liikkumattomana, silmät auki ja kasvot kalpeina.
Samassa juna pysähtyy äkillisesti, kuin näkymätön voima olisi vetänyt jarrusta.
Seuraavassa hetkessä Linda seisoo jälleen Helsingin rautatieasemalla. Kello näyttää 00.05, ja junaan nousu on alkamassa.
Hän ei muista mitään siitä, mitä tapahtui yön aikana.
Mutta jossain syvällä hänen sisällään elää tunne, että tämä ei ole ensimmäinen kerta.