Luku 1 – Löytö
Mies löytää ullakolta todella vanhan VHS-kasetin. Sen pinta on pölyinen, ja se tuntuu oudolta hänen käsissään – kuin sitä ei olisi koskaan tarkoitettu kosketettavaksi. Pyyhkäistessään pölyjä pois hän huomaa kasetin kyljessä haalean tarran, johon on raaputettu sanat: ”ÄLÄ KATSO.”
Hän ei voi vastustaa uteliaisuuttaan. Hän laskeutuu ullakolta alakertaan, kaivaa esiin vanhan VHS-soittimen ja työntää kasetin sisään. Kuva rätisee hetken, sitten ruutu välähtää eloon. Hämärä kaupunkimaisema ilmestyy näkyviin. Kamera heiluu, kuin joku kuvaisi käsivaralta. Ääni on säröilevää hengitystä, askelten loiske kuuluu märällä asfaltilla.
Kamera zoomaa tiettyyn kohtaan – talon ikkunoihin, joissa näkyy tumma hahmo, joka seisoo liikkumatta. Sitten kuva pimenee. Videon loppuun tulee teksti: ”Seuraa minua.”
Hetkeä myöhemmin televisio alkaa rätistä uudelleen, vaikka kasetti on jo pysähtynyt. Kuvaan ilmestyy epäselvä siluetti – se näyttää seisovan juuri hänen selkänsä takana. Mies kääntyy nopeasti ympäri, mutta huoneessa ei ole ketään. Kun hän kääntyy takaisin televisioon, kuva on muuttunut: ruudulla näkyy nyt hänen oma olohuoneensa, mutta jokin on pielessä. Seinillä on pitkiä varjoja, jotka eivät vastaa huoneessa olevia esineitä.
Sitten kuuluu naputus ikkunasta.
Hän epäröi hetken, mutta astelee hitaasti kohti ikkunaa. Ulkona on pimeää, mutta katuvalon heijastus näyttää jonkun seisovan talon reunalla. Hän siristää silmiään, mutta hahmo katoaa silmänräpäyksessä. Samalla televisio alkaa jälleen rätistä, ja ruudulle ilmestyy uutta kuvamateriaalia.
Nyt videossa näkyy hänen oma talonsa – mutta kuvattuna ulkopuolelta, juuri siltä kulmalta, jossa hahmo seisoi.
Hän astuu askeleen taaksepäin ja yrittää sammuttaa television, mutta laite ei reagoi. Kuvassa näkyvä hahmo liikkuu hitaasti eteenpäin, lähestyen ikkunaa. Päähenkilön hengitys kiihtyy, kun hän tajuaa, että video näyttää suorana sen, mitä juuri nyt tapahtuu hänen talonsa ulkopuolella.
Kuvaan ilmestyy käsi, joka avaa ulko-oven. Hän kuulee oven narahtavan oikeassa elämässä samaan aikaan.
Kameran kuvakulma muuttuu – nyt hahmo tallentaa videota sisätiloista. Videokuva etenee eteisen läpi kohti olohuonetta, jossa päähenkilö seisoo yhä television edessä. Hän näkee itsensä ruudulla, mutta jotain on pielessä: hahmo, joka pitää kameraa, ei ole hän.
Kuva liikkuu yhä lähemmäs. Hän kuulee askeleet lattialla, vaikkei itse liiku.
Ja sitten hahmo astuu sisään olohuoneeseen – kuvaten häntä.
Hahmo pysähtyy vain metrin päähän. Se kallistaa päätään hitaasti, kuin tutkiskellen uhriaan. Mies ei voi liikkua, hänen kehonsa on jähmettynyt pelosta.
Yhtäkkiä hahmo pudottaa kameran lattialle. Se putoaa raskaasti, ja kuvakulma muuttuu, paljastaen hahmon kädessä kiiltävän esineen – pitkän, kapean miekan.
Mies yrittää perääntyä, mutta hänen jalkansa eivät tottele. Hahmo nostaa miekan hitaasti ylös ja työntää sen suoraan miehen rintaan.
Mies haukkoo henkeään, yrittää tarttua miekkaan, mutta hänen voimansa katoavat nopeasti. Veri tahrat olohuoneen lattian, ja ruutu televisiossa pimenee. Viimeinen asia, jonka mies näkee, on oma heijastuksensa television mustalta pinnalta – ja hahmo hänen vierellään, seisomassa liikkumatta.
Luku 2 – Uudet asukkaat
Aika kuluu, ja talo jää tyhjilleen. Vuodet vaihtuvat, ja ihmiset unohtavat, mitä siellä tapahtui. Eräänä keväisenä päivänä uusi perhe muuttaa taloon – äiti, isä ja heidän kaksi lastaan, 10-vuotias tyttö ja 8-vuotias poika.
Lapset juoksevat innokkaina tutkimaan uutta kotiaan. He ryntäävät yläkertaan ja avaavat ullakon oven. Ilma on tunkkainen, pöly leijailee auringonsäteiden halki. He penkovat vanhoja laatikoita, vetävät esiin rikkinäisiä leluja ja haalistuneita kirjoja.
Sitten he huomaavat nurkassa pienen, pölyisen pahvilaatikon.
”Mikähän tämä on?” tyttö kysyy ja avaa laatikon kannen.
Sen sisältä paljastuu vanha VHS-kasetti. Sen päällä on haalistunut tarra, mutta teksti on kadonnut melkein kokonaan. Poika nostaa kasetin käsiinsä ja juoksee alas olohuoneeseen.
”Äiti! Mikä tämä on?” hän kysyy.
Äiti katsoo kasettia hetken ja hymyilee. ”Se on vanha VHS-kasetti. Niitä käytettiin ennen elokuvien katsomiseen.”
Isä ottaa kasetin käsiinsä ja katsoo sitä mietteliäänä. ”Olisikohan meillä jossain VHS-soitinta?” hän sanoo ja alkaa tutkia kirjahyllyjä ja kaappeja.
Poika kääntää kasettia käsissään ja huomaa sen pohjassa jotain outoa. Muovipinnan alta näkyy kuin vanhaa, kuivunutta verta. Hän irvistää ja ojentaa sen siskolleen.
”Ällöttävää”, tyttö kuiskaa ja perääntyy askeleen.
Samalla ullakolta kuuluu rapinaa. He katsovat toisiaan hämmentyneinä.
”Se oli varmaan vain tuuli”, isä toteaa alakerrasta.
Poika katsoo vielä kerran kasettia ja tuntee, kuinka hänen vatsansa muljahtaa oudosti. Hän ei osaa selittää miksi, mutta jokin siinä tuntuu väärältä – kuin se ei kuuluisi tähän maailmaan.
Isä ottaa kasetin takaisin ja tarkastelee sitä tarkemmin. Hän siristää silmiään ja rypistää otsaansa.
”Onko tämä… verta?” hän mutisee hiljaa itselleen. Hänen sormensa hipaisevat punaista tahraa kasetin pinnassa.
Lapset katselevat häntä uteliaina. Äiti pudistaa päätään.
”Varmaan vain jotain vanhaa likaa,” hän sanoo nopeasti, mutta hänen äänestään kuuluu epäröinti.
Isä vilkaisee kasettia vielä kerran, ennen kuin asettaa sen television viereen.
”Ääh, se on vaan kasetti. Katsotaan, mitä siinä on.”
Ulkona, talon pimeydessä, seisoo hahmo. Se pitää käsissään vanhaa videokameraa ja kohdistaa sen taloa kohti. Pieni punainen valo vilkkuu merkkinä siitä, että tallennus on käynnissä.
Vettä alkaa sataa, ja pisarat kastelevat olohuoneen ikkunan. Hitaasti hahmo nostaa kätensä ja kirjoittaa huuruiselle lasille sormellaan sanat:
”Muista minut. Sinä kuolet.”
Isä paiskaa ikkunan rikki ja huutaa: ”Painu helvettiin täältä!”
Yhtäkkiä ovi lennähtää auki voimalla, ja pimeydestä astuu sisään hahmo, edelleen videokamera kädessään. Se seisoo hetken paikallaan, kuin arvioiden tilannetta, ennen kuin pudottaa kameran lattialle. Metallinen kolahdus kaikuu hiljaisessa talossa.
Isä vetäytyy hitaasti taaksepäin, käsi tiukasti vaimonsa suojana. Lapset tärisevät sängyn alla, kykenemättä enää edes huutamaan. Hahmo kumartuu, nostaa hitaasti pitkän, kapean miekan ja astuu isää kohti.
Isä yrittää tarttua johonkin puolustautuakseen, mutta on liian myöhäistä. Hahmo heilauttaa miekan yhdellä sulavalla liikkeellä, ja isän kaula katkeaa hetkessä. Veri roiskahtaa seinille, ja isän ruumis romahtaa lattialle.
Äiti päästää sydäntäsärkevän huudon, mutta hahmo ei reagoi. Se kääntää katseensa sängyn alle piiloutuneisiin lapsiin.
Sitten, yhtäkkiä, kaikki rauhoittuu.
Talo hiljenee. Hahmo seisoo paikallaan hetken, kuin miettien, mutta sitten se kääntyy hitaasti ja astuu ulos avoimesta ovesta. Sen raskaat askeleet katoavat sateeseen, ja hetken päästä kuuluu vain vesipisaroiden ropina rikkoutunutta ikkunaa vasten.
Äiti hengittää raskaasti, hänen sydämensä hakkaa rinnassa. Lapset pysyvät yhä sängyn alla, kykenemättä liikkumaan. Heidän silmänsä ovat suuret, pelko on jäädyttänyt heidät paikoilleen.
Äiti hengittää syvään, yrittää koota itsensä ja tarttuu tärisevin käsin VHS-kasettiin. Hän juoksee sateeseen, avaa roskalaatikon kannen ja paiskaa kasetin sisään. Hetken hän seisoo paikallaan, varmistaa sen olevan poissa, ennen kuin palaa sisälle.
Aamuun mennessä kaikki vaikuttaa olevan ohi. Isä makaa lattialla – hänen kaulansa on katkaistu, ja henki ei enää kulje. Lapset nousevat varovasti sängyn alta, ja äiti yrittää rauhoitella heitä.
Mutta kun hän vilkaisee televisiota, hänen sydämensä jättää lyönnin välistä.
VHS-kasetti on palannut takaisin. Katsojaa.
VHS Kasetti: Osa 3
Isän ruumis makasi lattialla, kaula katkenneena yhdellä sulavalla liikkeellä. Veri oli roiskunut seinille, ja lattia oli peittynyt punaiseen läikkiin. Äiti seisoi vieressä, kädet täristen ja suu auki, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Ainoastaan valtaisa huuto täytti huoneen.
”EI! EI, EI!” äiti huusi hysteerisesti, mutta ääni oli tukahtunut, aivan kuin se ei kuulunut hänelle. Se ei ollut enää hänen ääniään, vaan joku muu huusi hänen kurkustaan.
Hän ei voinut liikkua, ei voinut pelastaa itseään, ei voi pelastaa lastensa henkeä.
Lapset olivat piiloutuneet sängyn alle. He eivät liikkuneet. He eivät uskaltaneet liikkua. Silmät olivat suuret pelosta, mutta ne eivät kyenneet liikkumaan, eivät kyenneet huutamaan. He tunsivat sydämensä hakkaavan rinnassaan niin kovaa, että se tuntui kuin se olisi mennyt rikki. He eivät voineet huutaa, sillä heidän pelkonsa oli saanut kehon jäätymään paikalleen.
Kun äiti vihdoin sai itsensä liikkumaan, hän ryntäsi katsomaan isän ruumista, mutta samassa hän kuuli sen. Rapinaa yläkerrasta.
Hän katsoi lasten piilopaikkaa, mutta lapset eivät liikkuneet. Sitten hän nousi seisomaan, käänsi katseensa kohti televisiota ja huomasi sen.
VHS-kasetti oli palannut. Se oli jälleen paikallaan, pyörimässä television ruudulla. Se ei ollut vain kuolleen kasetti, se oli jotain elävää, jotain, joka ei antanut periksi.
“Muista minut…” ruudulta kuului ääni, ja se oli niin matala, että se tuntui jollain tapaa tunkeutuvan sisään.
Äiti astui lähemmäs televisiota, kädet väristen. Hänen sydämensä hakkaaminen täytti hänen korvansa. Hän ei voinut paeta enää, ei paeta tätä taloa, eikä kasettia.
VHS-kasetti pyöri edelleen. Äiti tarttui siihen, mutta silloin hän huomasi, kuinka se oli muuttunut. Se oli kuin se olisi ruvennut imeytymään televisioon, kuin se olisi niellyt kaiken valon huoneesta.
Hahmo ilmestyi jälleen ruudulle. Se seisoi siellä, nyt aivan lähempänä kuin koskaan. Hahmo ei liikkunut, mutta sen katse tuntui suoraan tunkeutuvan hänen sieluunsa.
”Tule luokseni… et voi paeta.”
Äiti ei pystynyt huutamaan enää, hän ei pystynyt liikkumaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli, että se oli ohi. He olivat jääneet jumiin tänne, eikä heillä ollut enää mahdollisuuksia.
Hahmo astui esiin ruudussa ja lähestyi äitiä. Samalla se alkoi kuiskata, ”sinä kuolet.”
Silloin äiti huomasi sen – kasetti oli avannut reitin. Portin jonnekin, johon he eivät voineet päästä pois. Ja se oli liikkunut nyt televisioon.
Hahmo oli astumassa ulos ruudusta. Sen käsi nousi, ja se tarttui äidin ranteeseen. Se oli kylmä, kylmempi kuin mikään, mitä äiti oli koskaan tuntenut. Hän ei voinut huutaa enää. Hänen ruumiinsa ei totellut.
Kun talo hiljeni, lapset alkoivat itkeä sängyn alla. Mutta äiti ei ollut enää paikalla.
Televisio sammui, ja musta pimeys täytti huoneen. Vain kauempana oli kuultavissa, kuinka sateen pisarat ropisevat ikkunoita vasten.
Ja kasetti oli poissa. Mutta oliko se todella poissa? Ei, se oli vain odottamassa uutta uhriansa.
VHS Kasetti – Osa 4: Palaaminen
VHS-kasetti oli poissa. Tai niin luultiin.
Aamun ensimmäiset säteet osuivat ullakon pölyiseen lattiaan. Hitaasti, kuin näkymätön käsi olisi sen sinne kantanut, kasetti oli ilmestynyt takaisin pahvilaatikkoon. Se odotti siellä, kärsivällisesti, valmiina seuraavaan… katsojaan.
Mutta alakerrassa… televisio suhisi edelleen. Vaikka kasetti ei ollut enää laitteessa, ruudulla näkyi rätisevää harmaata lumisadetta. Kuvan keskellä jokin liikkui.
Ensin hitaasti, kuin varjojen lomasta. Sitten nopeammin.
Kuin ihmiskeho, mutta väärin päin taivuteltu – se ryömi suoraan televisiosta ulos, sen raajat vääntyivät oudosti lattiaa vasten. Hengitys oli raskasta, matalaa – lähes eläimellistä. Hahmo nousi ylös, kääntyi ja liukui huoneen poikki.
Äiti oli ensimmäinen, joka näki sen. Hän ei ehtinyt edes huutaa. Hahmo syöksyi hänen kimppuunsa ja repi hänet pois näkyvistä.
Isä huusi. Juoksi väliin. Mutta hahmo oli jo hänenkin kimpussaan. Veri roiskui, huone täyttyi hetkessä hiljaisuudesta.
Lapset sängyn alla eivät nähneet kaikkea – mutta he kuulivat. Jokaisen iskun. Jokaisen huudon. Ja sitten… ei enää mitään.
Hiljaisuus laskeutui taloon.
He makasivat siellä pitkään. Ehkä tunteja. Kunnes lopulta, pelkoaan vastaan taistellen, he ryömivät ulos sängyn alta. Ovet olivat auki. Verho heilui tuulessa. Ja he juoksivat.
Naapurin ovelle, huutaen ja itkien:
”Äiti ja isä on kuollut! Tule! Meidän täytyy mennä takaisin!”
Naapuri – vanhempi rouva, joka oli asunut talon vieressä yli 30 vuotta – ei epäröinyt. Hän tarttui lapsia kädestä ja kiiruhti heidän kanssaan takaisin.
Ovet olivat auki. Talossa ei kuulunut ääntäkään.
Mutta kun he astuivat sisään, kaikki oli normaalisti.
Ei verta. Ei ruumiita. Ei rikkoutuneita ikkunoita. Televisio oli kiinni.
Ja keittiöstä kuului tuttu ääni:
”Missä sinä oikein kävit?”
Äidin ääni.
Lapset pysähtyivät. Isä seisoi hänen vierellään, levollisena. Pöydällä höyrysi tuore kahvi.
”Miksi te menitte naapuriin? Täällä on kaikki hyvin,” äiti sanoi lempeästi, mutta silmissä oli jotain outoa – aivan kuin jokin katseensa takana ei olisi ihan oikea.
Lapset katsoivat toisiaan – ja samalla näkivät, että television alla oleva kasetti oli ilmestynyt takaisin.
Mutta se ei ollut enää VHS.
Se oli nyt DVD.
Ja sen kannessa luki yhdellä sanalla:
”Seuraavaksi sinä.”
VHS Kasetti – Osa 5: Halkeama todellisuuteen
Poika piteli käsissään uutta DVD-kasettia, jonka kannessa luki ”Seuraavaksi sinä”. Hän käänsi sitä hetken ja katsoi isäänsä.
”Isä, ootko ostanut meille elokuvan?” hän kysyi viattomasti.
Isä ei vastannut heti. Hänen katseensa muuttui sameaksi, aivan kuin jokin olisi katkaissut yhteyden todellisuuteen. Hän tuijotti poikaa pitkään – liian pitkään.
Sitten isän kasvoille ilmestyi oudon kireä hymy. Hän otti askeleen eteenpäin, mutta sen sijaan että olisi ottanut kasetin… hän tempaisi pojan käsivarresta kiinni ja paiskasi hänet voimalla olohuoneen nurkkaan.
”TURPA KIINNI!” isä karjaisi, ääni kaikui epäinhimillisen matalana.
Poika osui lattiaan ja jäi siihen hämmentyneenä ja kivusta itkien. Äiti hätkähti, mutta ei sanonut mitään – hänen katseensa oli tyhjä, kuin hän ei olisi nähnyt mitään.
Sillä välin…
Naapurin täti oli palannut kotiin. Hän sulki oven perässään, ripusti takkinsa ja huokaisi raskaasti. Keittiössä hänen miehensä selasi lehteä.
”Talo oli aivan kunnossa,” nainen sanoi. ”Lapset säikähtivät jotain, mutta siellä ei ollut mitään erikoista.”
”Hyvä, että kävit kuitenkin,” mies vastasi rauhallisesti. ”Säästyttiin turhalta hälytykseltä.”
Mutta juuri kun nainen oli astumassa olohuoneeseen, hän pysähtyi. Jokin ei ollut oikein.
Television ruutu vilkkui – vaikka laite oli irti seinästä.
Siinä näkyi kuva: hänen oma eteisensä. Hetkinen sitten. Kun hän oli juuri tullut sisään.
Ja ruudun alakulmassa luki pieni punainen teksti:
”Tallennus käynnissä… seuraavaksi te.”
VHS Kasetti – Osa 6: Pimeys leviää
Naapurin nainen epäröi hetken oven takana, mutta lopulta hän avasi sen ja astui jälleen sisään.
”Onko täällä kaikki kunnossa?” hän kysyi lempeästi.
Hetken oli hiljaista, kunnes äiti astui eteiseen. Hänen silmissään ei ollut mitään – ne olivat lasittuneet, täynnä tyhjyyttä. Sitten hän huusi yllättäen, aivan kuin räjähtäen sisältä:
”KAIKKI ON HYVIN!”
Naisen sydän pomppasi rinnassa, ja hän oli jo vetäytymässä takaisin, kun isän ääni kuului olohuoneesta – karjaisu, joka jyräsi kaiken muun:
”PAINU HELVETTIIN TÄÄLTÄ!”
Naapurin nainen jähmettyi. Hän ei ollut koskaan kuullut niin raakaa vihaa. Hän kääntyi nopeasti kannoillaan ja sulki oven takanaan.
Samaan aikaan poika oli kävellyt hiljaa mummonsa luo. Hän seisoi tämän oven takana ja katsoi anovasti ylös:
”Me halutaan tulla teille yöksi…”
Mummo katsoi häntä hetken. Hän näki lapsen silmissä jotain, mikä sai hänen selkäpiinsä kylmenemään – pelon, joka ei ollut tavallista. Se oli syvää. Jotain oli todella pielessä.
”Eihän se käy, ellette kysy lupaa äidiltä”, mummo vastasi lempeästi.
Poika nyökkäsi, nielaisi ja juoksi takaisin taloon. Hän löysi äidin seisomasta keskellä keittiötä, edelleen liikkumatta.
”Äiti… saanko me mennä yöksi mummolle?”
Äiti ei ensin vastannut. Sitten, kirkkaalla ja oudosti iloisella äänellä, joka ei sopinut hetkeen, hän huudahti:
”MENKÄÄ VAIN!”
Poika ei jäänyt odottamaan. Hän nappasi pikkusiskon kädestä ja juoksi ulos, kohti mummon taloa.
Mutta juuri kun ovi heidän takanaan sulkeutui…
VHS-kasetti, joka oli yhä soittimessa, aloitti itsestään toiston.Televisio heräsi eloon pimeässä talossa.
Kuvassa näkyi lasten huone.
Ja teksti ilmestyi ruudulle:
”Te ette pääse pakoon.”
VHS Kasetti – Osa 7: Pimeys leviää edelleen
Mummon luona lapset olivat yhä kalpeita ja vapisivat. He istuivat keittiön pöydän ääressä, vilttien alla, kun mummo toi heille kaakaota.
”Kertokaa nyt rauhassa… mitä teidän kotona tapahtui?”
Poika nielaisi ja katsoi siskoaan. Sitten hän alkoi puhua.
”Isä… isän pää… se oli irti. Se makasi lattialla. Ja äiti… hän muuttui. Se ei ollut enää meidän äiti.”
Mummon käsi värähti, ja kaakaota läikkyi pöydälle.
”Me oltiin sängyn alla… me nähtiin se hahmo… se tuli ulos televisiosta… se otti äidin mukaan!”
Tyttö alkoi nyyhkyttää, ja mummo nousi heti puhelimen luo. Hän ei epäröinyt enää sekuntiakaan. Hän soitti hätäkeskukseen.
Hetkeä myöhemmin, naapurin talo
Partioauto saapui pihaan, ja kaksi poliisia nousi ulos. He soittivat ovikelloa.
Ovi aukesi. Isä seisoi ovella. Hänen kasvonsa olivat tyhjät, kädet veriset. Katse ei harhaillut – se oli suoraan poliiseissa.
”Iltaa, olemme saaneet ilmoituksen häiriöstä. Onko kaikki kunnossa täällä, herra?”
Isä hymyili oudosti – väärällä tavalla. Sitten hän veti nopeasti puukon esiin ja iski sen suoraan toisen poliisin rintaan.
”MAKE MY DAY,” hän kuiskasi kylmästi.
Toinen poliisi ehti juuri vetää aseen, mutta isä oli nopeampi. Hän tönäisi oven kiinni, ja veriroiskeet roiskuivat ovenkarmeihin.
Sisällä televisio alkoi taas rätistä. VHS-kasetti oli aktivoitunut uudelleen.
Mummon talossa soi ovikello.
Lapset jähmettyivät.
”Älä avaa sitä, mummo,” poika kuiskasi.
”Se voi olla se…”
Mutta ovikello soi uudelleen. Ja tällä kertaa… joku koputti. Raskaasti. Kolme kertaa.
BUM. BUM. BUM.
VHS Kasetti – Osa 8 Isä poliisin puvussa
Talon yläkerrassa oli hiljaista.
Aamuyön sade rummutti kattoa, ja kellarin puolelta kuului matalaa huminaa, kuin nauha olisi pyörinyt vielä jossain.Isä seisoi makuuhuoneessa.
Hän ei ollut puhunut moneen tuntiin. Peilissä näkyi mies, mutta liike ei seurannut hänen kasvojaan heti — kuin kuva olisi tullut viiveellä, vähän jälkeen todellisuuden.
Sängyllä lojui tummansininen virkapuku.
Rintamerkki, vyö, ja hatun lippa, joka hohti pimeässä kuin märkä lasi.Isä pukeutui hitaasti. Hän kiristi vyön, tarkisti napit, ja lopuksi nosti hatun päähänsä.
Peiliin jäi hahmo, joka oli sama — ja silti täysin toinen.
Hän katsoi itseään pitkään, eikä kukaan enää tiennyt kumpi katsoi kumpaa.Kellarissa VHS-soitin heräsi eloon itsekseen.
Nauha alkoi pyöriä vastapäivään.
Televisioruudussa näkyi poliisin varjo kulkemassa pitkin pihatietä.
Kamera seurasi, mutta liike oli väärä — kuva tuntui tietävän, minne hahmo oli menossa.Mummon talossa tuuli hakkasi ikkunaa.
Lapset olivat käpertyneet sohvalle, viltti ylös asti vedettynä.
Keittiössä mummo yritti lukea virsikirjaa, mutta sanat eivät pysyneet riveillä.
Jokainen kirjain tuntui liikkuvan pois paikaltaan.Ovikello soi.
Pitkä, kylmä ääni, joka värisytti seiniä.
Mummo nousi ja meni ovelle.Kynnyksellä seisoi poliisi.
Märkä sade valui hänen hartioiltaan, ja kengät olivat täynnä hiekkaa.
Hymy oli valkoinen ja liikkumaton.— Iltaa, rouva, hän sanoi rauhallisesti.
— Saimme ilmoituksen lapsista.Mummo nyökkäsi ja päästi hänet sisään.
Televisio käynnistyi heti, kun poliisi astui kynnyksen yli.
Kuva oli rakeinen, mustavalkoinen, ja näytti saman hetken — poliisin tulevan sisään — mutta oven ulkopuolella seisoi vielä toinen hahmo.Ruutuun ilmestyi teksti:
”Joku on sisällä.”Lapset painautuivat toisiaan vasten.
Mummo katsoi ruutua, sitten poliisia.
Jokin ei täsmännyt.
Liike ei ollut ihmisen, vaan jotain jäljittelevää.Isä, poliisin puvussa, astui lähemmäs.
Hänen äänensä oli pehmeä, mutta sen sävy oli vieras.
— Lapset ovat turvassa nyt, hän sanoi. — Täällä ei ole mitään hätää.Silloin televisio välähti, ja kuva muuttui.
Nyt siinä näkyi mummon keittiö, mutta valot olivat sammuneet.
Pöydällä oli kolme kuppia kaakaota, ja niissä näkyi valkoista savua —
kuin juuri ennen katoamista.Mummo tunsi, että ilma oli muuttunut raskaaksi, hengittäväksi.
Hän ei pystynyt enää liikkumaan, ja lattian lautojen välistä nousi kylmä veto.
Lapset nousivat hitaasti ja katsoivat eteiseen.
Poliisin varjo liikkui, mutta mies ei enää liikkunut sen mukana.Televisioruudun alareunaan ilmestyi viimeinen teksti, kuin nauhan omana päätöksenä:
“Se ei tullut auttamaan.”Valot sammuivat, ja huoneeseen jäi vain VHS-soittimen ääni,
hiljainen, mutta katkeamaton surina,
kuin hengitys pimeässä.
VHS Kasetti – Osa 9 Mummo pihalla
Mummo ehti ulos ennen kuin ovi sulkeutui.
Hän kompuroi portaille, sydän hakkasi, ja hengitys muuttui höyryksi kylmässä ilmassa.
Sade oli lakannut, ja taivas hehkui oudosti – valoa ilman lähdettä.Poliisi seisoi pihalla muutaman metrin päässä.
Hän ei sanonut mitään.
Hänen katseensa oli suunnattu taloon, ei mummoon.
Taskun sisällä VHS-kasetti painoi rintaa vasten, ja jostain kuului matalaa kohinaa – kuin kaukaista paloa ennen kuin tuli syttyy.Mummo yritti puhua, mutta sanat eivät tulleet.
Hän kuuli, miten tuuli kääntyi ja ilma muuttui lämpimäksi.
Keittiön ikkunassa välähti valo, ensin pieni, sitten suurempi,
ja koko rakennus tuntui vetävän itseensä hengityksen, joka ei ollut luonnollinen.Poliisi otti askeleen taaksepäin.
Talon seinät hohtivat oranssina, ja niiden rajat alkoivat sulaa.
Lattian alta kuului ääni, kuin tuhannet äänet olisivat nousseet samanaikaisesti sanomaan jotakin, mitä ei voinut ymmärtää.Mummo seisoi pihalla, kädet kasvoillaan.
Hänen takanaan poliisiauto käynnistyi, ja moottorin ääni peitti alleen kaiken muun.
Lapset istuivat takapenkillä, silmät kiinni.
He eivät nähneet, miten taivaanranta muuttui punaiseksi.Kun auto ajoi pois, pihalla tuuli nosti savua ilmaan.
Talosta jäi jäljelle valo, joka leijui hetken, ennen kuin se sammui kuin viimeinen kuva nauhalla.Ja jossain syvällä, palon äänien alla, VHS-soitin napsahti päälle.
Ruutu välähti ja toisti lauseen, jota kukaan ei enää kuullut:”Kasetti ei palanut.”
VHS Kasetti – Osa 10 Mummon loppu
Poliisi seisoi pihalla, sadepisarat kimalsivat hänen olkapäillään.
Hän katsoi mummoa pitkään, sanomatta sanaakaan.Sitten hän sanoi rauhallisella äänellä:
— Vien lapset autoon.Mummo nyökkäsi, mutta hänen kädessään oleva huivi vapisi.
Poliisi avasi auton oven, ja lapset nousivat sisään, hiljaisina, silmät sameina kuin eivät olisi täysin hereillä.
Ovi sulkeutui pehmeästi.Poliisi palasi portaille.
Hetken aikaa hän vain seisoi siinä, kasvot varjossa, ennen kuin nosti katseensa mummoon.
Sitten kuului lyhyt, kumea ääni — isku.
Mummo kaatui maahan, ja ilma muuttui raskaaksi.Poliisi kumartui, veti takin taskusta vanhan VHS-kasetin ja katsoi sitä hetken.
Sade oli loppunut.Hän heitti kasetin takaisin taskuunsa, astui sisälle taloon ja veti tulitikun raapaisemalla eloon.
Liekit tarttuivat verhoihin, seiniin, pöytään.
Kaikki, mikä oli ollut elämää, muuttui nopeasti savuksi ja tuhaksi.Kun tuli roihahti katon läpi, poliisi käveli ulos, kasvot kylminä, eikä kääntynyt katsomaan taakseen.
Hän nousi autoon, painoi kaasua ja katosi pimeyteen.Taskussa VHS-kasetti oli lämmin — kuin se olisi hengittänyt.
VHS Kasetti – Osa 11: Asemalla
Poliisiauto pysähtyi asemarakennuksen eteen.
Käytävillä kaikui askeleita, ja yössä soi televisioruudun sininen valo.“Perheasia,” poliisi sanoi kollegalleen. “Lapset ovat nyt turvassa.”
Hän asetti pöydälle muovipussin, jossa oli kasetti. Sen kylkeen oli kirjoitettu lyijykynällä vain kolme sanaa:
Älä katso tätä.Toinen poliisi kohotti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
Kasetti jäi pöydälle, kuin se olisi odottanut jotain.Kun yö hiljeni ja sade lakkasi, kollega otti kasetin mukaansa.
Hän ajoi kotiin, pimeän läpi, ja pysähtyi hetkeksi portin eteen.
Kaukana, jossain toisaalla, näkyi valonvälähdys — kuin joku olisi sytyttänyt tulen, mutta ilman savua.Hän ei vielä tiennyt, että se hetki tallentui nauhalle.
Ja että nauha oli alkanut kuvata itse.
VHS Kasetti – Osa 12 Kotinäytös
Vuoro päättyi kuin aina ennenkin: kahvikuppi jätettiin lautaselle pöydän reunalle, paperinen kuitti luiskahti siitä lattialle.
Poliisi katsoi kelloa, hieraisi silmiään ja työnsi takin olkapäälleen.
— Hyvää yötä, huoneeseen jäi vain kahvin hento höyry.Hän meni autolle, sulki oven, kääntyi avaimesta ja lähti ajamaan kotiin pimeän halki.
Matkalla radio oli hiljaa. Kaupungin valot olivat sameita, kuin nekin olisi katselleet nauhaa.Kotona hän asetti kasetin DVR-soittimeen, istui sohvalle ja painoi toistoa.
— Vittu, tyhjä kasetti, hän mutisi, ja juuri kun hän aikoi nostaa kätensä pois, ruudulle ilmestyi kuva.Se oli yö. Pihan varjoja, tuttu aita—niin tuttu että hänen sydämessään alkoi nipistää.
Kamera hiipi eteenpäin, hämärä valo liikkui kuin joku olisi kävellyt portaita kohti.
Ovi tempaisi auki itsestään, pieni kolahdus kaikui metallina.
Kuvakulma vaihtui — aivan kuin nauha olisi kääntänyt päänsä hänen kotinsa suuntaan.Se oli hänen pihansa.
Se oli hetki, joka näytti siltä kuin olisi otettu hänen omasta elämästään, mutta väärinpäin, vinossa.
Ruudulla joku teki hiljaisen liikkeen — ja sitten kamera näytti maassa makaavan miehen.
Hahmo oli paikallaan, liikkumaton; valonhuippu välähti ja nauha jatkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunut.Poliisi veti henkeä. Sohva narisi hänen alla.
Kädessä oleva kahvikuppi tärisi, ja ruudun kohina tuntui yhtäkkiä läheiseltä, kuin hengitys huoneessa.
Hän tietää, että se ei voi olla sattumaa. Mutta nauha ei vastannut, se vain antoi ja antoi kuvia — yksi jälkeen toisen.— Mitä hemmettiä, hän sanoi ääneen, vaikka tiesi ettei kukaan vastaisi.
Ruutu hyppi seuraavaan ottoon, ja toisessa kehyksessä oli taas hänen pihansa — mutta jotain oli muuttunut.
Nauha alkoi pyöriä entistä nopeammin, ja se, mitä ensin tuntui etäiseltä ja oudolta, muuttui heti henkilökohtaiseksi: kuva ei enää katsonut ulospäin, se katsoi sisään.