Päättymätön Tarina – Osa 38: Varjojen rajamailla
Jari veti syvään henkeä ja antoi voimiensa virrata vapaasti kehonsa läpi. Hänen käsivartensa hehkuivat tummaa, sykkivää energiaa, kun hän nosti kätensä ja loi ilmaan mustana hohtavan portaalin.
”Veijo, tule!” hän huusi portin läpi.
Hetken kuluttua Veijo astui epäröiden portaalista ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä me oikein olemme?” Veijo kysyi hiljaa.
”Kotona,” Jari vastasi hiljaa ja katseli tutun huoneen ympärille levollisin silmin. Hän varmisti olevansa oikeassa paikassa ja ajassa.
Uupumus valtasi Jarin. Hän asteli hitaasti sängyn luo, istahti siihen raskaasti ja huokaisi syvään. Hän tunsi turvallisuuden palaavan hiljalleen.
Hiljaisuus ympäröi heidät, ja molemmat vaipuivat lopulta uneen, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntien olevansa turvassa.
Aamulla Jari heräsi auringonvalon osuessa hänen kasvoilleen. Hän hieroi silmiään ja tarttui puhelimeensa soittaen heti Veijolle.
”Mitä helvettiä meille oikein tapahtui, Veijo?” Jari kysyi puhelimessa, ääni vielä unisena ja epävarmana.
”En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin suuri voima yrittää ottaa meidät haltuunsa. Meidän on pakko selvittää tämä.”
Juuri kun Jari aikoi sulkea puhelimen, huone pimeni äkisti. Jarin ympärille kiertyivät tutut varjot, jotka vetivät hänet tiukkaan syleilyynsä.
”Sinulla on voimia, joita minä tarvitsen,” Varjokirjurin ääni kuiskasi epätoivoisesti.
Jari tunsi vastustuksensa pehmenevän ja antoi varjojen viedä hänet takaisin Varjokirjurin linnaan.
Sillä välin Veijo kotonaan yritti soittaa Jarille takaisin, mutta puhelin vain hälytti tyhjyyteen vastaamatta. Huolestuneena hän lähti nopeasti kohti Jarin asuntoa.
”Taas on vittu sattunut jotain,” Veijo tuhahti itsekseen, kun Jari ei avannut ovea. Hän kiersi talon ympäri ja kokeili takaovea, joka yllättäen aukeni helposti. Veijo astui sisälle, katseli ympärilleen ja kuuli keittiöstä hiljaista kolinaa.
Hän lähestyi varovaisesti ja avasi jääkaapin oven. Sisällä pyöri tuttu musta pyörre, joka nappasi hänestä kiinni ja imaisi hänetkin takaisin Varjokirjurin linnaan.
Päättymätön Tarina – Osa 39: Varjokirjurin pyyntö
Jari veti syvään henkeä ja antoi voimiensa virrata vapaasti kehonsa läpi. Hänen käsivartensa hehkuivat tummaa, sykkivää energiaa, kun hän nosti kätensä ja loi ilmaan mustana hohtavan portaalin.
”Veijo, tule!” hän huusi portin läpi.
Hetken kuluttua Veijo astui epäröiden portaalista ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä me oikein olemme?” Veijo kysyi hiljaa.
”Kotona,” Jari vastasi hiljaa ja katseli tutun huoneen ympärille levollisin silmin. Hän varmisti olevansa oikeassa paikassa ja ajassa.
Uupumus valtasi Jarin. Hän asteli hitaasti sängyn luo, istahti siihen raskaasti ja huokaisi syvään. Hän tunsi turvallisuuden palaavan hiljalleen.
Hiljaisuus ympäröi heidät, ja molemmat vaipuivat lopulta uneen, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntien olevansa turvassa.
Aamulla Jari heräsi auringonvalon osuessa hänen kasvoilleen. Hän hieroi silmiään ja tarttui puhelimeensa soittaen heti Veijolle.
”Mitä helvettiä meille oikein tapahtui, Veijo?” Jari kysyi puhelimessa, ääni vielä unisena ja epävarmana.
”En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin suuri voima yrittää ottaa meidät haltuunsa. Meidän on pakko selvittää tämä.”
Juuri kun Jari aikoi sulkea puhelimen, huone pimeni äkisti. Jarin ympärille kiertyivät tutut varjot, jotka vetivät hänet tiukkaan syleilyynsä.
”Sinulla on voimia, joita minä tarvitsen,” Varjokirjurin ääni kuiskasi epätoivoisesti.
Jari tunsi vastustuksensa pehmenevän ja antoi varjojen viedä hänet takaisin Varjokirjurin linnaan.
Sillä välin Veijo kotonaan yritti soittaa Jarille takaisin, mutta puhelin vain hälytti tyhjyyteen vastaamatta. Huolestuneena hän lähti nopeasti kohti Jarin asuntoa.
”Taas on vittu sattunut jotain,” Veijo tuhahti itsekseen, kun Jari ei avannut ovea. Hän kiersi talon ympäri ja kokeili takaovea, joka yllättäen aukeni helposti. Veijo astui sisälle, katseli ympärilleen ja kuuli keittiöstä hiljaista kolinaa.
Veijo astui varovasti keittiöön ja avasi jääkaapin. Sen sisällä pyörivä tumma pyörre imaisi hänetkin mukanaan.
Varjokirjurin linnassa Jari ja Veijo seisoivat jälleen epävarmoina. Varjokirjuri astui esiin varjoista, hänen hahmonsa kumarassa ja väsyneenä.
”Minun aikani on loppumassa,” Varjokirjuri lausui hiljaa. Hän kohotti katseensa, suru paistaen syvästi hänen silmistään. ”Tulevaisuus ja menneisyys ovat sotkeutuneet. Kun menetin vaimoni, menetin myös itseni. Sinun täytyy korjata se, minkä minä olen rikkonut. Muuten Varjot vievät kaiken.”
Jari katsoi Varjokirjuria vakavana ja kysyi:
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
Varjokirjuri huokaisi syvään, hänen silmänsä olivat täynnä surua ja katumusta.
”Sinun täytyy matkustaa menneisyyteen ja löytää vaimoni ennen kuin on liian myöhäistä. Vain siten Varjojen valta voidaan pysäyttää, ja tasapaino voidaan palauttaa maailmojen välille. Avaan teille portaalin menneisyyteen, mutta olkaa varovaisia: matka ei tule olemaan helppo, ja vaarat ovat suuremmat kuin voitte kuvitella.”
Päättymätön Tarina – Osa 40: Matka menneisyyteen
Jari ja Veijo seisoivat Varjokirjurin edessä, jonka kädet hohtivat kalpeaa valoa. Musta, aaltoileva portaali avautui heidän eteensä, kuin repeämä todellisuuden pinnassa.
”Astukaa sisään, mutta varokaa,” Varjokirjuri varoitti. ”Menneisyys ei ole niin vakaa kuin luulette. Jos muutatte liikaa, kaikki voi romahtaa.”
Jari ja Veijo nyökkäsivät toisilleen ja astuivat portaalin läpi. Hetkessä he tunsivat putoavansa painottomassa tilassa, kuin unessa, jossa ei ollut ylä- eikä alapuolta.
Sitten maa iskeytyi heidän jalkojensa alle.
He olivat samassa linnassa, mutta se oli muuttunut. Se ei ollut enää hylätty ja täynnä varjoja—nyt se seisoi majesteettisena, kynttilät valaisivat suuria kiviseiniä, ja käytävillä kaikui puheensorina. Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. He olivat todella menneisyydessä.
”Okei, mistä me aloitetaan?” Veijo kysyi kuiskaten.
Jari katseli ympärilleen. ”Varjokirjurin vaimo. Meidän täytyy löytää hänet.”
He lähtivät etenemään varovasti linnan käytävillä, vältellen palvelijoita ja vartijoita. Kaikki näyttivät kiireisiltä, kuin valmistautuisivat johonkin suureen juhlaan. Kultaiset kattokruunut valaisivat hallit, ja seinillä riippui suuria, synkän sävyisiä maalauksia.
”Onko sulla mitään hajua, miltä se vaimo näyttää?” Veijo kysyi.
”Ei,” Jari mutisi. ”Mutta jos hän on linnassa, meidän täytyy löytää hänen huoneensa.”
He seurasivat suurta kivikäytävää, kunnes löysivät suljetun oven, jonka yläpuolella oli kaiverrus:
”Lady Evelyna, Varjokirjurin puoliso.”
Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. Tämä oli se.
Jari painoi kätensä oven kahvalle ja väänsi sen auki.
Huone oli täynnä valoa. Se ei ollut synkkä ja pelottava kuten muu linna, vaan pehmeän vaaleilla verhoilla koristeltu, ja ikkunat päästivät sisään auringonvaloa. Keskellä huonetta seisoi nainen, pitkä ja hoikka, tummat hiukset laskeutuen aaltoina hänen hartioilleen. Hän kääntyi hitaasti katsomaan heitä.
”Keitä te olette?” hänen äänensä oli kirkas ja varuillaan.
Jari astui lähemmäs. ”Olemme ystäviä. Meillä ei ole paljon aikaa, mutta sinun täytyy lähteä täältä.”
Evelyna siristi silmiään. ”Miksi?”
Veijo vilkaisi ympärilleen ja veti syvään henkeä. ”Koska miehesi tekee kohta jotain, mikä muuttaa kaiken.”
Evelynan silmät suurenivat. Hän katsoi Jaria tarkasti ja astui lähemmäs.
”Kerro minulle kaikki,” hän kuiskasi.
Mutta juuri silloin linnan torvet alkoivat soida.
”Ne tietävät, että olemme täällä,” Jari sihahti. ”Meidän täytyy liikkua—ja nopeasti.”
Evelyna tarttui heitä käsistä ja johdatti heidät kohti salaovea. Heidän täytyi paeta ennen kuin historia sulkeutuisi heidän ympärilleen.
Päättymätön Tarina – Osa 41: Pakoon yön varjoissa
Lady Evelyna veti raskaasta kivilattiasta pienen metallirenkaan, ja lattialuukku aukesi hiljaa narahtaen. Pimeys avautui heidän edessään, ja kostea, maanalainen ilma iski heidän kasvoilleen.
”Menkää tästä. Tämä käytävä vie meidät linnan ulkopuolelle,” Evelyna kuiskasi kiireisesti.
Jari nyökkäsi ja astui ensimmäisenä alas. Veijo seurasi perässä, ja viimeisenä Evelyna sulki luukun yläpuolellaan. He juoksivat kapeaa, pimeää tunnelia pitkin. Sen seinät olivat kivisiä, ja lattia oli täynnä hiekkaa ja kosteutta.
”Mihin tämä johtaa?” Veijo kysyi puuskuttaen.
”Vanhaan kaivokseen. Sieltä voimme päästä ulos ilman, että linnan vartijat näkevät meidät,” Evelyna vastasi.
Askelten kaiut kiersivät pitkin tunnelia, ja heidän takanaan kuului kaukainen ääni—linna oli hälytetty. Vartijat olivat huomanneet heidän katoamisensa.
”Nopeammin!” Jari kannusti, ja kolmikko kiihdytti vauhtiaan.
Tunnelin päässä oli rautaportti, joka johti vanhaan hylättyyn kaivoskäytävään. Evelyna työnsi raskaan salvan auki, ja portti narahti kammottavasti. He pujahtivat sisään, ja Jari veti sen takaisin kiinni juuri ennen kuin heidän takaansa alkoi kuulua lähestyviä askelia.
Kaivoksen läpi kulkeminen oli raskasta. Ilma oli täynnä pölyä ja kostean maan hajua. Lattia oli epätasainen, ja silloin tällöin heidän jalkansa osuivat vanhoihin kaivostyöläisten työkaluihin.
”Meidän on löydettävä uloskäynti,” Evelyna sanoi.
He jatkoivat matkaa, kunnes lopulta näkivät heikon valon kajastavan käytävän päässä. Se oli uloskäynti.
Jari veti syvään henkeä ja astui ensimmäisenä ulos. He olivat nyt avonaisella pellolla, jossa tuuli heilutti pitkiä heiniköitä. Yö oli musta ja taivas pilvinen, mutta he olivat vapaita.
”Mitä nyt?” Veijo kysyi.
Evelyna katseli ympärilleen ja osoitti kaukaisuuteen. ”Tuolla on vanha maatila. Sinne meidän täytyy mennä piiloon.”
Kolmikko lähti harppomaan pellon halki, mutta juuri silloin taivasta halkoi kirkas valonvälähdys.
”Ne tulevat!” Evelyna huudahti.
Linnan tornista syöksyi esiin mustia varjoja, jotka liikkuivat nopeasti heidän suuntaansa. Ne kiersivät ja kiemurtelivat ilmassa, kuin saalistavat pedot.
Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan. ”Ei helvetti, nyt juostaan!”
He lähtivät ryntäämään kohti maatilaa, mutta varjot olivat nopeita.
”Pysykää yhdessä!” Evelyna huusi, mutta juuri silloin yksi varjoista syöksyi alas ja iski Jariin.
Hän tunsi kylmän voiman iskeytyvän häneen, ja maailma hänen ympärillään alkoi vääristyä. Hän kuuli Varjokirjurin äänen päässään.
”Tämä ei ole sinun paikkasi, Jari. Sinä et voi muuttaa kohtaloa.”
Jari puristi kätensä nyrkkiin ja huusi vastaan. ”Minä en ole osa sinun peliäsi! Minä päätän oman kohtaloni!”
Hän tempaisi itsensä irti varjon otteesta ja jatkoi juoksua.
Maatila oli enää muutaman metrin päässä. Evelyna riuhtaisi oven auki, ja he syöksyivät sisään juuri ennen kuin varjot ehtivät saavuttaa heidät.
Ovi paiskautui kiinni heidän perässään, ja hiljaisuus laskeutui.
He olivat turvassa—ainakin toistaiseksi.
Päättymätön Tarina – Osa 42: Varjokirjurin Viesti
Maatilan vanhat seinät natisivat, ja ulkona varjot kiersivät levottomina, mutta ne eivät ylittäneet kynnyksen rajaa. Jari, Veijo ja Lady Evelyna seisoivat hämärässä huoneessa, heidän hengityksensä raskaana pakomatkan jälkeen.
”Ne eivät voi tulla sisään,” Evelyna kuiskasi. ”Talo on suojattu vanhalla magialla.”
Jari nojautui seinää vasten ja pyyhkäisi otsaansa. ”Hyvä. Mutta ne eivät anna periksi.”
Veijo vilkaisi Evelynaa. ”Kuule, me ei olla täällä huviksemme. Sun miehesi—Varjokirjuri—lähetti meidät tänne.”
Evelynan ilme jähmettyi. ”Mitä sinä sanoit?”
”Hän lähetti meidät hakemaan sinut,” Jari sanoi rauhallisesti. ”Hän ei ole kuollut. Hän on eksynyt.”
Evelyna tuijotti heitä kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen hengityksensä muuttui nopeaksi, ja hän perääntyi hitaasti, selkä osuen seinään. ”Ei… ei se voi olla totta. Te valehtelette.”
Veijo kohotti kätensä rauhoittavasti. ”Me ei valehdella. Me nähtiin hänet. Hän on olemassa, mutta…”
”Ei!” Evelyna huusi, ja lattian kynttilät lepattivat hänen voimansa vaikutuksesta. ”Hän EI ole enää täällä. Hän kuoli! Minä näin sen! Minä tunsin sen!”
Jari ei perääntynyt. ”Hän ei ole kuollut, Evelyna. Hän menetti itsensä. Ja hän kaipaa sinua.”
Evelynan kädet tärisivät. Hän puristi rintaansa, kuin jokin olisi viiltänyt hänen sydäntään sisältäpäin. ”Sinä valehtelet… Sinun täytyy valehdella…”
Jari veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Hän tunsi, kuinka jokin tunkeutui hänen mieleensä—kuin kylmä, kuiskaava tuuli, joka repi hänen ajatuksiaan auki. Sitten se tuli.
Varjokirjurin ääni.
Se oli syvä ja säröilevä, kuin mies, joka oli kadonnut omaan pimeyteensä.
”Evelyna…” Jarin ääni muuttui matalammaksi, eikä se ollut enää hänen omansa.
Evelyna hätkähti ja puristi kätensä nyrkkiin.
”Sinä olit valoni, silloin kun vielä näin maailman. Kun menetin sinut, minusta tuli jotain muuta. Varjot ottivat minut, koska minä annoin niiden ottaa. Mutta nyt, nyt minä ymmärrän. Sinä et ollut se, jonka minä menetin—minä olin se, joka eksyi.”
Evelynan silmät suurenivat, ja hänen hengityksensä katkesi. ”Ei… ei se ollut sinun syytäsi.”
Jarin silmät olivat tyhjät, hänen kehonsa jäykistynyt, kuin jokin olisi ohjannut häntä sisältäpäin.
”Minun on aika päästää irti. Mutta en voi tehdä sitä yksin. Evelyna, jos sinä vielä uskot minuun, jos minussa on vielä jäljellä se mies, jonka sinä tunsit… auta minua löytämään tie takaisin.”
Evelyna puristi rintaansa ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän kaatui polvilleen ja painoi otsansa lattiaan.
”Mitä minä tein…?” hänen äänensä murtui. ”Minä jätin hänet. Minä ajattelin, että kaikki oli ohi. Mutta se ei ollut ohi…”
Jari vapisi ja horjahti taaksepäin. Yhteys katkesi. Hän huohotti ja hieroi ohimoitaan. ”Se oli… hän. Hän todella tarkoitti sitä.”
Veijo astui varovasti lähemmäs ja ojensi kätensä Evelynalle. ”Evelyna. Hän tarvitsee sinua.”
Evelyna nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat nyt kuin kaksi liekehtivää tähteä. ”Minä autan häntä.”
Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi silmänsä kuiviksi. Hänen äänensä oli nyt varma.
”Mutta meidän täytyy palata linnaan.”
Veijo levitti kätensä. ”Tietenkin me mennään takaisin. Miksi me edes juostiin tänne, jos nyt vaan käännytään takaisin?”
Jari hymähti uupuneena. ”Koska nyt meillä on suunnitelma.”
Evelyna nosti kätensä, ja hänen ympärilleen kietoutui sinertävä hohde. Hän oli saanut voimansa takaisin.
”On vain yksi tapa pelastaa hänet,” hän sanoi. ”Meidän täytyy löytää hänen sydämensä.”
Veijo kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta mitä?”
Evelyna katsoi heitä vakavana. ”Hänen sydämensä ei ole enää hänen kehossaan. Se on Varjojen maailmassa. Ja vain jos saamme sen takaisin, hän voi olla jälleen oma itsensä.”
Jari nyökkäsi hitaasti. ”Selvä. Eli seuraava tehtävä: etsitään Varjokirjurin sydän ja tuodaan hänet takaisin.”
Ulkona varjot liikehtivät levottomina, kuin ne olisivat kuulleet heidän sanansa.
”Nyt mennään,” Evelyna sanoi, ja kolmikko astui pimeyteen.
Päättymätön Tarina – Osa 43: Sydämen vartija
Maatilan ovi avautui naristen, ja kylmä yöilma iski vasten heidän kasvojaan. Evelyna astui ensimmäisenä ulos, hänen silmänsä hehkuivat sinertävänä pimeässä. Jari ja Veijo seurasivat häntä, heidän katseensa kiinnittyneenä linnan synkeisiin torneihin, jotka näkyivät kaukana horisontissa.
”Meidän on oltava nopeita,” Evelyna sanoi hiljaa. ”Varjot tietävät jo, että olemme tulossa.”
”Ja se ei ole hyvä juttu,” Veijo mutisi vilkaisten taivaalle, missä tummat varjot liikkuivat kuin saalistavat pedot.
He lähtivät juoksemaan, ja pitkä heinikko heilahteli heidän ympärillään. Yö tuntui kietoutuvan heidän ympärilleen, ja joka askeleella linnan hahmo muuttui suuremmaksi ja uhkaavammaksi.
Kun he saavuttivat linnan ulkokehän, Evelyna pysähtyi ja nosti kätensä. Ilmaan piirtyi vanhoja riimukirjoituksia, ja linnan portti narahti auki itsestään.
”Vau,” Veijo virnisti. ”Pitäisiköhän sun avata mun jääkaappi samalla tavalla, kun sen kahva aina jumittaa?”
”Veijo, keskity,” Jari murahdui ja astui ensimmäisenä sisään.
Linnan käytävät olivat nyt erilaiset kuin ennen. Seinät hengittivät—tai siltä se tuntui. Hämärä värisi ympärillä, kuin musta usva olisi liikkunut heidän kanssaan.
”Sydän on linnan syvimmässä osassa,” Evelyna kuiskasi. ”Varjokirjuri piilotti sen sinne ennen kuin pimeys nielaisi hänet.”
Jari nyökkäsi. ”Miten me päästään sinne?”
”Se ei ole ongelma,” Evelyna sanoi. ”Mutta on yksi este, jonka hän asetti suojelemaan sitä.”
Veijo nosti kulmiaan. ”Tietenkin on.”
He astuivat alas kivistä kierreportaikkoa, joka johti yhä syvemmälle maan alle. Ilma muuttui kylmemmäksi, ja seinät alkoivat näyttää siltä kuin ne olisivat vuotaneet mustaa verta.
Sitten he saapuivat suureen, pyöreään huoneeseen. Keskellä seisoi kivinen alttari, ja sen päällä hehkuva, tumma esine—Varjokirjurin sydän. Se sykki kuin elävä elin, sen ympärillä mustat energiasäikeet kiemurtelivat kuin käärmeet.
Mutta he eivät olleet yksin.
Huoneen toisella puolella seisoi hahmo.
Pitkä, kaapuun pukeutunut olento, jonka kasvot olivat piilossa hupun varjossa. Sen ympärillä varjot pyörteilivät ja vääntyivät.
”Olette liian myöhässä,” hahmo sanoi, sen ääni oli syvä ja raastava.
Evelyna jähmettyi. ”Se on… Varjokirjurin vanha neuvonantaja.”
Jari ja Veijo vilkaisivat toisiaan.
”Totta kai,” Veijo mutisi. ”Koska ei me voida vaan napata sydäntä ja lähteä, eihän?”
Hahmo astui lähemmäs. Sen silmät hehkuivat pimeässä, ja sen kädet olivat kuin luurangon sormet, jotka olivat sidotut Varjojen energiaan.
”Varjokirjuri valitsi polkunsa. Te ette voi muuttaa sitä,” neuvonantaja sanoi. ”Jos yritätte ottaa sydämen, minä tuhoan teidät.”
Jari puristi nyrkkejään. ”Hän haluaa takaisin. Ja me aiotaan tuoda hänet takaisin.”
Evelyna astui eteenpäin. ”Sinä olit hänen neuvonantajansa. Sinun olisi pitänyt suojella häntä, etkä johtaa häntä tuhoon!”
Neuvonantaja kohotti kätensä, ja huoneen varjot syöksyivät heidän kimppuunsa.
”Te ette lähde täältä elossa!”
Päättymätön Tarina – Osa 44: Sydämen hinta
Neuvonantaja seisoi jykevästi alttarin edessä, mustan usvan pyörteillessä hänen ympärillään. Varjokirjurin sydän sykki alttarilla, sen tumma hohde valaisi huonetta kuin synkkä majakka.
”Luulitteko, että voisitte vain tulla tänne ja viedä sen?” neuvonantaja sihahti. ”Ei. Kaikella on hintansa.”
Evelyna astui eteenpäin, hänen kätensä tärisivät. ”Mikä se hinta on?”
Neuvonantaja kohotti laihat, luurankomaiset sormensa ja osoitti heitä yksitellen.
”Vain yksi teistä voi ottaa sydämen. Ja sen, joka sen ottaa, täytyy luopua yhdestä kahdesta asiasta.”**
1. Muistoistaan – kaikki, mitä hän on koskaan ollut, katoaa.
2. Vapautensa – hänestä tulee sydämen vartija, eikä hän voi enää koskaan palata todelliseen maailmaan.
Jari, Veijo ja Evelyna katsoivat toisiaan tyrmistyneinä.
”Eli joko joku meistä unohtaa kaiken… tai jää tänne ikuisiksi ajoiksi?” Veijo sanoi hiljaa.
Neuvonantaja nyökkäsi hitaasti. ”Varjokirjuri antoi sydämensä pois, jotta hän voisi unohtaa kärsimyksensä. Jos otatte sen, jonkun teistä on otettava se taakka kannettavakseen.”
Jari nielaisi. Hän katsoi Veijoa ja sitten Evelynaa. ”Meidän täytyy päättää.”
Evelyna puristi kätensä nyrkkiin. ”Minä otan sen.”
”Evelyna, ei!” Jari huudahti. ”Jos sinä luovut muistoistasi, Varjokirjuri ei ole enää mitään sinulle. Et edes tiedä, miksi halusit pelastaa hänet!”
Evelyna puri huultaan. Hän tiesi, että Jari oli oikeassa. Jos hän ottaisi sydämen ja menettäisi muistonsa, kaikki olisi turhaa.
Veijo tuhahti. ”No, minä en kyllä jää tänne. Ei puhettakaan, että viettäisin loppuelämäni jossain helvetin linnan kellarissa.”
Jari sulki silmänsä ja hengitti syvään. ”Sitten minä teen sen.”
Evelyna ja Veijo kääntyivät katsomaan häntä.
”Mitä?” Evelyna kuiskasi.
Jari nosti katseensa ja astui eteenpäin. ”Minä otan sydämen. Ja minä luovun muistoistani.”
”Jari, ei!” Veijo huudahti ja tarttui häntä olkapäästä. ”Sinä et voi tehdä tätä! Sinä unohdat KAIKEN!”
Jari hymyili heikosti. ”Ei se haittaa. Jos se tarkoittaa, että voimme pelastaa hänet… ja jos se tarkoittaa, että tämä loppuu, niin se on sen arvoista.”
Evelynan silmät täyttyivät kyynelistä. ”Me emme voi antaa sinun tehdä tätä.”
Neuvonantaja hymyili kylmästi. ”Valinta on tehty.”
Hän kohotti kätensä, ja alttari alkoi täristä. Varjokirjurin sydän nousi ilmaan, sen musta hehku muuttui verenpunaiseksi.
Jari astui eteenpäin ja ojensi kätensä. Kun hänen sormensa koskettivat sydäntä, valtava voima räjähti huoneeseen.
Päättymätön Tarina – Osa 45: Sydämen tahto
Hetki, jolloin Jari kosketti Varjokirjurin sydäntä, tuntui kuin koko todellisuus olisi repeytynyt.
Hänen mielensä täyttyi pimeydellä. Sydän sykki hänen käsissään, mutta se ei ollut passiivinen esine—se eli. Se värähteli, kietoutui hänen ympärilleen kuin kylmä, näkymätön käärme ja alkoi työntää itseään hänen sisäänsä.
”Jari!” Evelyna huusi, mutta hänen äänensä kuulosti vaimealta, kuin se olisi tullut kaukaa.
Jari tunsi, kuinka hänen mielensä vääntyi, kuinka hänen muistonsa hapertuivat kuin hiekka tuulessa. Hän näki välähdyksiä:
- Itsensä pienenä poikana, juoksemassa kesäisellä pihalla.
- Ensimmäisen kerran, kun hän tapasi Veijon, ja miten he nauroivat yhdessä baarissa.
- Musiikki, jota hän oli tehnyt, sen jokainen sävel ja rytmi.
Mutta ne eivät enää olleet hänen muistojaan. Sydän otti ne.
”Et voi hallita minua.”
Ääni kaikui hänen sisällään, mutta se ei ollut hänen. Se oli sydämen.
”Olen ollut liian kauan ilman isäntää. Sinä et ole valmis kantamaan minua.”
Jari yritti taistella vastaan, mutta hän tunsi itsensä heikoksi. Hän tunsi, kuinka hänen kehonsa halvaantui, kuinka hänen ajatuksensa muuttuivat jonkun toisen ajatuksiksi.
Sitten hän näki sen.
Varjokirjuri itse seisoi hänen edessään, mutta ei sellaisena kuin Jari oli hänet aiemmin nähnyt. Tämä ei ollut hauras mies, joka rukoili vaimoaan auttamaan häntä. Tämä olento oli varjojen herra—pitkä, tummanpuhuva hahmo, jonka kasvot olivat verhon takana.
”Tämä sydän on minun. Sinä et voi ottaa sitä.”
Jari yritti puhua, mutta hänen suunsa ei toiminut.
Varjokirjuri astui eteenpäin, ja sydän alkoi sykkiä nopeammin.
”Tiedätkö, mitä tapahtuu, jos otat sen?”
Jari ei vastannut. Hän ei voinut.
Varjokirjuri kumartui hänen ylleen. ”Sinusta tulee minä.”
Ulkoisesti…
Veijo ja Evelyna näkivät Jarin seisovan alttarin edessä, mutta jotain oli vialla.
Jarin silmät olivat täysin mustat. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hän alkoi hitaasti nousta ilmaan, kuin jokin olisi nostanut häntä näkymättömillä langoilla.
”Ei saatana, tämä ei ole normaalia,” Veijo sanoi, ottaen askeleen taaksepäin.
”Sydän taistelee häntä vastaan,” Evelyna kuiskasi. ”Se ei halua, että joku muu ottaa sen.”
”No mitä helvettiä me tehdään?” Veijo kysyi. ”Annetaanko sen voittaa?”
Evelyna ei vastannut heti. Hän katsoi Jaria, jonka ruumis vääntyi kivusta ilmassa, ja teki päätöksen.
”Minä menen hänen peräänsä.”
”MITÄ?” Veijo huudahti. ”Miten muka?”
Mutta Evelyna ei epäröinyt. Hän sulki silmänsä, asetti kätensä Jarin otsalle ja astui hänen mieleensä.
Jarin sisällä…
Jari oli polvillaan, ja Varjokirjuri seisoi hänen edessään, katsoen häntä ylhäältä päin.
”Ei ole enää paluuta,” Varjokirjuri sanoi. ”Jos otat sydämeni, sinusta tulee uusi Varjokirjuri. Sinä unohdat, kuka olit. Sinä hukut tähän maailmaan.”
Jari yritti puhua, mutta jokin esti häntä.
”Minä en halua tätä,” hän lopulta sai sanottua.
Varjokirjuri kallisti päätään. ”Mutta se on jo tapahtunut.”
Sitten yhtäkkiä toinen ääni tunkeutui heidän väliinsä.
”EI, SE EI OLE!”
Evelyna astui esiin pimeydestä, hänen kehonsa ympärillä loisti sininen valo. Hän katsoi suoraan Varjokirjuriin.
”Jari ei ole sinun. Sinun täytyy päästää irti!”
Varjokirjuri kohotti katseensa ja nauroi kylmästi. ”Evelyna. Sinä et voi ottaa minua takaisin.”
Evelyna astui lähemmäs. ”Voin, jos SINÄ päätät päästää irti.”
Varjokirjurin hahmo värisi. Hän oli varjojen herra, mutta nyt hän näytti pienemmältä.
Evelyna ojensi kätensä. ”Sinä et ole enää yksin. Sinä et ole enää menneisyyden vanki.”
Jari tunsi, kuinka ote hänen mielestään heikkeni. Hän alkoi palata takaisin, pois pimeydestä.
Varjokirjuri seisoi hiljaa hetken, sitten hänen silmänsä sumenivat. ”Evelyna…?”
Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äänensä kuulosti inhimilliseltä.
”Minä olen täällä,” Evelyna kuiskasi. ”Päästä irti.”
Päättymätön Tarina – Osa 47: Paluu pimeydestä
Huone täyttyi sokaisevasta valosta, kun Evelyna painoi kätensä Varjokirjurin rintaan. Sydän sykki hänen sisällään, mutta hän ei aikonut pitää sitä. Hän aikoi palauttaa sen.
”Ota se takaisin,” Evelyna kuiskasi. ”Sinun täytyy palata.”
Varjokirjuri katsoi häntä järkyttyneenä. ”Minä… en voi.”
Evelyna puristi silmänsä kiinni ja keskittyi. Hän tunsi sydämen värisevän, kuin se olisi epävarma. Se oli ollut niin kauan poissa Varjokirjurin sisältä, että se ei enää tunnistanut häntä.
”Tämä on sinun. Ei minun. SINUN.”
Ja sitten se tapahtui.
Pimeys alkoi imeytyä ulos Evelynasta, ja Varjokirjurin keho alkoi hohtaa. Sydän veti itseään takaisin, sen valo muuttui punaisesta kirkkaan kultaiseksi.
”Mitä tapahtuu!?” Veijo huusi, perääntyen.
Jari ei voinut liikkua. Hän näki kaiken tapahtuvan kuin hidastettuna—kuinka Evelyna alkoi menettää otteensa maailmasta, kuinka Varjokirjurin keho alkoi taas elää.
Ja sitten tuli räjähdys.
BOOM!
Varjot katoavat
Kun valo häipyi, he kaikki kaatuivat lattialle. Hiljaisuus täytti huoneen. Ei enää varjoja, ei enää kuiskauksia pimeydestä.
Varjokirjuri hengitti.
Hänen kehonsa ei enää ollut varjojen muodostama—hän oli taas lihaa ja verta. Hän katsoi käsiään epäuskoisena ja sitten Evelynaa, joka makasi maassa, silmät suljettuina.
”EVELYNA!” Jari ja Veijo juoksivat hänen luokseen.
Hän ei liikkunut.
”Ei perkele, ei perkele…” Veijo mutisi ja ravisti häntä. ”Hei, nyt ei nukuta! Sä teit just kaiken tän duunin, et sä voi lähteä nyt!”
Varjokirjuri kyykistyi hänen viereensä ja painoi kätensä hänen rintaansa vasten. ”Hän käytti kaiken voimansa. Hän uhrasi itsensä, jotta minä voisin palata.”
Jari nielaisi. ”Onko… hän kuollut?”
Varjokirjuri pudisti päätään. ”Ei. Mutta hän on loukussa tämän maailman ja toisen välillä. Hän ei kuulu enää tänne.”
”Sitten me vedetään hänet takaisin!” Veijo ärähti.
Varjokirjuri sulki silmänsä ja kohotti kätensä. ”On yksi tapa.”
Evelynan sielu
Evelyna leijui pimeydessä. Hän ei tuntenut mitään. Ei kipua, ei surua. Vain tyhjyyttä.
Sitten hän kuuli äänen.
”Evelyna…”
Hän avasi silmänsä ja näki Varjokirjurin seisovan edessään. Mutta hän ei ollut enää haamu, eikä hän ollut enää menneisyytensä varjo. Hän oli koko ihminen.
”Sinä kutsuit minut takaisin,” Varjokirjuri sanoi. ”Nyt minä teen saman sinulle.”
Evelyna tunsi, kuinka hänen kehonsa alkoi tuntua jälleen todelliselta. Hän tunsi sydämensä lyövän.
”Tule takaisin,” Varjokirjuri kuiskasi. ”Sinä kuulut heidän luokseen.”
Ja Evelyna pudotettiin takaisin todellisuuteen.
Viimeinen paluu
Hän hengitti.
Jari ja Veijo haukkoivat henkeään, kun Evelyna avasi silmänsä ja katsoi heitä.
”Mitä… tapahtui?” hän kuiskasi.
Veijo purskahti nauruun. ”Perkele, sä meinasi jäädä sinne! Onneksi joku osaa pelata tän pelin loppuun asti.”
Varjokirjuri katseli häntä hiljaa ja hymyili. ”Olet vapaa.”
Evelyna nousi hitaasti istumaan. Hän ei enää tuntenut sydäntä sisällään. Se oli siellä, missä sen pitikin olla—Varjokirjurilla.
Ja varjot olivat poissa.
Loppu vai uusi alku?
Jari, Veijo ja Evelyna seisoivat linnan portilla, katsellen maailmaa, joka oli ollut heidän painajaisensa. Nyt se oli hiljainen. Ei enää pimeyden kuiskauksia. Ei enää kauhua.
”Mitä nyt tapahtuu?” Jari kysyi.
Varjokirjuri katsoi heitä. ”Te voitte mennä kotiin.”
Evelyna astui hänen eteensä. ”Mutta entä sinä?”
Varjokirjuri katsoi linnaa, sitten taivasta. Hän hymyili surullisesti. ”Minun paikkani on täällä. Minä hallitsin tätä maailmaa kerran varjojen kautta. Nyt minun täytyy oppia hallitsemaan sitä valolla.”
Evelyna nyökkäsi hitaasti. ”Sinä pystyt siihen.”
Hän painoi kätensä hetkeksi hänen kädelleen. Ei enää surua. Ei enää menneisyyden kahleita.
Varjokirjuri nosti kätensä ja loi portaalin. Se hohti kirkkaana ja vakaana—tällä kertaa se ei vienyt heitä pimeyteen, vaan takaisin kotiin.
”On aika mennä,” Jari sanoi.
Veijo katsoi ympärilleen. ”No perkele, oli se reissu. Toivottavasti kotona on vielä jääkaapissa jotain kylmää.”
Evelyna otti viimeisen katseen taakseen, ja sitten he astuivat portaalin läpi.
Epilogi: Kotiinpaluu
Kun he avasivat silmänsä, he olivat takaisin Jarin asunnossa.
Kaikki oli niin… normaalia. Ei varjoja. Ei mitään erikoista. Vain tuttu koti.
Veijo meni heti jääkaapille. ”No niin, tää on enemmän mun maailma. Hei, otatteko bissen?”
Jari ja Evelyna purskahtivat nauruun.
Mutta vaikka maailma oli normaali, he eivät olleet enää samoja ihmisiä.
Jari tiesi, että joskus, jossain kaukana, Varjokirjuri yhä eli—mutta nyt ilman varjoja.
Ja vaikka he eivät enää koskaan palaisi tuohon maailmaan, se tulisi aina olemaan osa heitä.
🔥 Loppu. mutta tarina jatkuu.
Päättymätön Tarina – Osa 48: Jokin on seurannut meitä.
Kun Jari, Veijo ja Evelyna astuivat portaalista ulos, kaikki tuntui hetken aikaa normaalilta. He olivat kotona.
Jari hieroi silmiään ja huokaisi syvään. ”Me tehtiin se.”
Veijo heitti takkinsa tuolille ja avasi jääkaapin. ”En tiedä teistä, mutta minä otan bissen. En ole koskaan ollut näin janoinen.”
Evelyna istui sohvalle, katsoi käsiään ja hengitti raskaasti. ”Kaikki tuntuu niin… todelliselta.”
Jari nyökkäsi ja istui alas. ”Koska tämä on todellista.”
Hetken aikaa kaikki oli hiljaista. Ei varjoja. Ei kauhua. Vain tavallinen ilta.
Mutta sitten se tapahtui.
Veijo sulki jääkaapin ja jäi seisomaan paikalleen.
Jotain oli vialla.
”Mitä helvettiä…?” hän mutisi.
Jari ja Evelyna katsoivat häntä.
”Veijo?” Jari kysyi.
Veijo ei vastannut heti. Hän tuijotti eteensä, aivan kuin ei olisi varma, mitä oli juuri nähnyt. Sitten hän kääntyi hitaasti heidän suuntaansa.
”Me emme ole yksin.”
Evelyna nousi välittömästi seisomaan. ”Mitä tarkoitat?”
Veijo osoitti sormellaan jääkaappia. ”Katso sitä.”
Jari ja Evelyna kääntyivät katsomaan. Kaikki näytti normaalilta. Jääkaappi. Pöytä. Ikkuna.
Mutta sitten Jari tunsi sen.
Kylmän henkäyksen.
He eivät olleet yksin.
Jokin oli seurannut heitä portaalin läpi.
Varjo ei ole kadonnut
Jari nousi hitaasti ylös ja otti muutaman askeleen taaksepäin. ”Evelyna, tunnetko sinä sen?”
Evelyna sulki silmänsä ja hengitti syvään. Sitten hän avasi ne. Hänen silmänsä muuttuivat sinisiksi.
Hän näki sen.
Varjo seisoi huoneen nurkassa, täysin liikkumatta. Sen hahmo oli samea, lähes läpinäkyvä. Mutta se oli siellä.
Se odotti.
”Se ei ole vain varjo,” Evelyna kuiskasi. ”Se on… jotain muuta.”
Jari puristi kätensä nyrkkiin. ”Mitä me tuotiin tänne?”
Veijo astui kauemmas. ”Jos toi vitun juttu alkaa puhua, mä lähden!”
Mutta sitten se liikahti.
Eikä se puhunut. Se kuiskasi.
”Minä näin kaiken.”
”Minä tunnen teidät.”
”Ja nyt… olen täällä.”
Jari veti syvään henkeä. ”Se ei ole Varjokirjuri. Se on jokin muu.”
Evelyna puristi kätensä rintaansa. Hän tunsi sen. Se ei ollut tavallinen varjo. Se ei kuulunut heidän maailmansa sääntöihin.
”Se ei tullut varjojen maailmasta,” Evelyna kuiskasi. ”Se tuli jostain… syvemmältä.”
Päättymätön Tarina – Osa 49: Nurkan takana.
Huoneen ilma muuttui raskaaksi. Ikkunan takaa ei enää tullut ääntä tai valoa – kuin koko ulkomaailma olisi lakannut olemasta.
Varjo ei liikkunut. Mutta se tiesi, että he katsoivat sitä.
Evelyna katsoi Jaria. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen. ”Se ei tullut portaalista. Se… heräsi.”
Veijo seisoi jääkaapin edessä jäykkänä. ”Eli me ei tuotu sitä… Se oli täällä jo ennen meitä?”
”Tai se jäi jostain… mukanamme,” Evelyna vastasi. ”Jotain, mikä kiinnittyi meihin ennen kuin suljimme portaalin. Jari—muistatko sen hetken, juuri ennen kuin astuit ulos?”
Jari sulki silmänsä. Hänen otsalleen nousi hikipisaroita.
”Joku… katsoi minua. Mutta ei Varjokirjuri. Joku muu.”
Samassa varjo nytkähti. Ilmassa kuului raskas, matala humahdus.
Ja sitten ääni:
”Nimeni ei ole enää olemassa…
mutta te sanotte sitä… ”Jälkeiseksi.”
Veijo kurtisti kulmiaan. ”Mitä helvettiä? Jälkeiseksi?”
Evelyna henkäisi. ”Se tarkoittaa… Se on varjo, joka syntyy jälkeen kaiken muun. Se ei ole osa sitä maailmaa mistä tulimme, eikä tätä. Se on… tyhjän jäänne. Niin kuin raunio, joka jäi eloon.”
Varjo alkoi liikkua seinää pitkin, ei kävellen, vaan kuin se olisi valunut huoneen pinnan yli.
”Minä kuulin huutonne, näin tuskanne,
mutta kukaan ei koskaan kutsunut minua.
Nyt olen tullut ilman nimeä, ilman tarkoitusta—
mutta minä en lähde ennen kuin saan sen.”
Jari nielaisi. ”Mitä se meinaa saada?”
Evelyna katsoi suoraan varjoa. ”Se haluaa… muodon.”
Veijo katsoi vuorotellen molempia. ”Jos tää juttu aikoo ottaa jonkun meistä—”
”Sitä me ei anneta tapahtua,” Evelyna sanoi päättäväisesti.
Jari otti askeleen kohti varjoa.
”Jos haluat muodon…” hän sanoi hiljaa, ”…sinun täytyy kertoa ensin, mistä sinä oikeasti tulit.”