Kuistin alla.
Takana kuuluivat vielä askeleet – hän ei ollut täysin turvassa. Hän lähti juoksemaan lujaa kohti seuraavaa taloa.
Talo häämötti edessä, sen ikkunat olivat pimeät eikä merkkejä elämästä näkynyt. Hän kompuroi portaiden ylös ja yritti avata oven – se oli lukossa. Hän löi nyrkkinsä oveen, mutta kukaan ei vastannut.
Jostain kauempaa kuului kumea ääni, kuin jokin olisi liikkunut metsässä. Hänen sydämensä jyskytti, ja hän tunsi kylmän hien otsallaan.
Päätettyään piiloutua kuistin alle, hän kyyristyi nopeasti ja ryömi varovasti lautojen alle. Pimeys sulki hänet syliinsä, ja hän yritti hengittää mahdollisimman hiljaa. Lautojen raosta hän näki edessä avautuvan pihan ja metsäaukean, jonka reuna liikkui oudosti varjoissa.
Kuului raskasta hengitystä. Askeleet pysähtyivät aivan talon eteen.
Jokin seisoi aivan kuistin yläpuolella.
Äkkiä ilmassa leijui haju – metallinen ja pistävä. Hän puristi silmänsä kiinni, mutta avasi ne pakon edessä, kun kuului märkä rusahdus. Kuistin lautojen välistä tipahti jotakin hänen kasvojensa eteen. Ensin hän luuli sen olevan vettä.
Se ei ollut.
Tummanpunaista, tahmeaa nestettä valui kuistin raoista. Hitaasti, kuin elämä itsessään valuisi pois. Ja sitten – pää. Ihmispää, silmät yhä auki, tuijotti häntä suoraan, suu vinossa äänettömässä huudossa.
Hän tunsi vatsansa kääntyvän ympäri. Yläpuolella oleva olento liikahti, ja toinen pää putosi kuistin alle, pyörien hänen jalkojensa juureen. Jokin naurahti matalasti – ääni, joka ei ollut inhimillinen.